"'Jos voisit olla eläin, mikä eläin olisit?' mies kysyy minulta.Kello on kaksitoista, enkä ole vielä edes juonut aamukahvia. En halua olla mikään eläin, haluan hädin tuskin olla ihminen.Kun olen saanut kahvini, alan kuitenkin miettiä asiaa. Haluaisinko olla koira? En, liian tavallista, kaikki rakastavat koiria. Haluaisinko olla kissa? En, tekosöpöä. Haluaisinko olla hyeena? En, erikoisuuden tavoittelua. Voiko tämä olla näin monimutkaista, mietin, kun kello on yksi enkä ole edelleenkään vastannut Tinder-viestiin."
Gummerus, 304 sivua.
Jostain syystä olen viime aikoina lukenut useamman kirjan helsinkiläisistä kolmekymppisistä, itsensä (ja rakkauden) etsimisen vaikeudesta, Tinderistä ja jollain tavalla murheellisista kerrostaloasunnoista. Tällainen on myös Sisko Savonlahden Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu. Siinä keskiössä on nimettömäksi jäävä päähenkilö ja minäkertoja, jonka olisi kahdeksan kuukauden jälkeen jo pitänyt toipua erosta. Seitsemän vuotta terapiassa ei sekään ole vielä auttanut sen kummemmin. Yhä edelleenkin päähenkilön parvekkeen sisustus koostuu yhdestä ainoasta matosta, jolla maata, ja entisen poikaystävän pahvilaatikot ovat asunnon nurkassa. (Puhumattakaan nyt siitä, että päähenkilö on ajautunut ammatilliseen umpikujaan, elää pääasiassa toimeentulotuella ja läheisten avustuksilla ja syö liikaa sour cream & onion -sipsejä Pirkan valkosipulidipillä.)
Jotain pitäisi siis tehdä, ja se olisi hyvä keksiä lähikuukausien aikana, sillä ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu.
Pitäisi rakastua, löytää itsensä ja töitä, päättää mitä elämältä haluaa, käynnistää positiivisuuden kierre ja syödä vähemmän noutoruokaa. Mutta mitä jos välillä pelkkä Ikeaan lähteminen tuntuu liian hankalalta?
"Sinä iltana neilikat pöydälläni olivat poikkeuksellisen kauniita. Nuput olivat auenneet suuriksi, vaaleanpunaisiksi kukiksi. Kun poikaystäväni sanoi minulle: 'Hienoja kukkia', tiesin, että jokin oli vialla. Jokin lauseessa enteili, että hän oli asunnossani viimeistä kertaa.Puoli kymmenen aikaan kerroin poikaystävälleni, että Taavetti oli nähnyt viikonloppuna Hottis-Juhan Herkuleksessa, eikä poikaystäväni sanonut siihen mitään. Minä söin ruisleipäsiivua, jonka päällä oli tuorejuustoa ja tomaattia."
Ehkä tämä kesänä kaikki muuttuu koostuu pääasiassa lyhyistä toteamuslauseista ja parin kolmen sivun pituisista luvuista. Minut se houkuttaa hotkaisemaan kirjan supernopeasti - vaikka toisaalta rakenne mahdollistaa kirjan lukemisen viiden minuutin pätkissä. Tämä on sitä tyyliä, jota nykyihmisen somen hapattamat aivot tarvitsevat, kommentoi yksi varsin osuvasti, kun postaan lukupinostani Instagramissa. Ehkä juuri siksi Sisko Savonlahti tuntuu sopivan niin hyvin minulle, joka liian usein lukiessani huomaan ajatusten harhailevan jonnekin ihan muualle ja joka saatan kesken kahvinkeiton eksyä lajittelemaan pyykkiä tai googlaamaan Hanko Sushin aukioloaikoja.
Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu on helppolukuinen, hauska ja kevyenoloinen, mutta silti jossain lauseiden välissä piilee sekä melankolinen että ironinen pohjavire. Tällainen tämä meidän maailmamme nyt vain on, tämä tällainen, jossa stressaavaan arkeen voi pohtia lääkkeeksi saarihyppelyä Kreikassa ja jossa kommunikoidaan pääasiassa päälausen.
Kun kaikki alkaa tuntua liian puuduttavalta, voi ottaa opintolainaa ja matkustaa New Yorkiin.
"Helyllä on vapaapäivä. Hän on ollut poikaystävänsä kanssa brunssilla, minkä jälkeen he ovat käyneet vielä erikseen juomassa lasilliset kuohuviiniä. Sitten he ovat piipahtaneet alennusmyynneissä, joista Hely on löytänyt kauniit sandaalit 70 prosentin alennuksella. Ne ovat viininpunaista mokkaa. Harmi vain, että päivä on pilvinen, ja jos pian ei paistaisi aurinko, kaikki olisi turhaa, koska huomenna Hely palaa työpaikalleen ja hänen pitää tietää taas kaikesta kaikki eikä hän ehdi milloinkaan pysähtyä, tarttua hetkeen ja nauttia elämästä."
Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu on täynnä sipsejä ja valkosipulidippiä, erikoiskahveja, thaimaalaista noutoruokaa, itsensä etsimistä, Tinder-treffejä, sängyssä vetelehtimistä ja perulaisia miehiä, jotka kysyvät tietä Omenahotellille mutta päätyvätkin lopulta kalliolaiseen kerrostaloyksiöön. Jos sipsiaddiktiota (todellakin tunnustan!) ja ajoittaista itsensä etsimistä ei lasketa, ei oma elämäni voisi olla tästä kauempana. Ja toisaalta sitten taas ei: jos kaikki - tai mahdollisesti ihan vain yksi asia - olisi mennyt toisin, voisi tämä hyvin olla minunkin elämääni, minun kipuiluani ja haaveitani. Näennäisen kepeästi Sisko Savonlahti tulee käsitelleeksi myös masennusta, työttömyyttä, ulkopuolisuutta, yhteiskunnan ja suorasanaisten sukulaisten asettamia paineita sekä halua olla jotain, kunhan nyt vain ensin tietäisi mitä.
Noin kahdensadan sivun kohdalla päähenkilö alkaa silti vähän ärsyttää. Miten joku voi syödä jatkuvasti ulkona toisten piikkiin ja napata huolettomasti mukaansa seitsemän euron smoothien samalla, kun toimeentulotukihakemuksenkin täyttää äiti? Disney-loppuratkaisuihin tottuneena alan odottaa jonkinlaista kasvun kaarta, valaistumista - tai edes sitä prinssiä valkoisella ratsullaan - vaikka tiedänkin, että elämä harvoin menee kuten saduissa ja etten nyt kuitenkaan olisi halunnut lukea yhtä uutta menestystarinaa, joka kelpaisi HS visioon asti.
Sitä kun elämä harvemmin on.
Silti: tykkäsin ja itse asiassa aika paljonkin. Yksi kesän viihdyttävimpiä kirjoja.
