"Hiljaisuus jatkuu pitempään kuin missään sosiaalisessa tilanteessa olisi normaalia. Pitkitän hiljaisuutta nähdäkseni kauanko se kestää. Sekuntien välillä on valtava etäisyys. Katson häntä, kun hän istuu kumartuneena lautasensa ylle. Hän näyttää unohtaneen että istun häntä vastapäätä.
Tuo hiljaisuus.
Siitä kaikki alkoi. Vaikka meteli olikin lapsuudessani pelottavaa, se oli myös selkeää. Kiukunpuuskissa, huudoissa ja uhkauksissa oli jotain kristallinkirkasta, johon osasi heti suhtautua. Hiljaisuus oli toisenlaista, se oli epämääräistä ja kaameaa. Ensimmäinen merkki yhteyden rikkoutumisesta."
Nemo, 183 sivua.
Kun lapset ennen mökkireissulle lähtöä jaettiin autoihin, halusivat kaikki kolme poikaa, Niklas, Alex ja Calle, äidin kyytiin. Äidin Volvossa tuoksui nahka ja huulipuna, ohittaessaan äiti piti kättä Alexin rinnalla kuin suojellakseen, ja tavallinen automatka saattoi yllättäen muuttua seikkailuksi. Sellainen äiti oli: tienpientareella syötyjä keksisuklaita, Peikkoäidin kehtolaulua ja silityksiä, joihin oli turvallista nukahtaa. Hellyttelynimiä ja lempeitä sanoja.
Kunnes yhtäkkiä ei enää ollutkaan: joskus Alexin viisivuotispäivän jälkeen tuttu äiti lipui pois, ei enää nähnyt Alexia, vaikka katsoikin kohti. Matkalla olohuoneesta keittiöön äiti ottaa tukea käytävän seinästä, vaatekomerosta löytyy kasa tyhjiä viinipulloja ja äidin huoneen ovi on yhä useammin kiinni. "Äiti on vähän huonona", sanoo isä ja tarkoittaa, että nyt on hiivittävä niin, etteivät lattialankut natise. Kun lapset taas jaetaan autoihin, ei kukaan haluaisi äidin kyytiin, ei vaikka isä yhä edelleen on samanlainen kuski kuin aina ennenkin.
"Unohda minut", kirjoittaa äiti yölliseen tekstiviestiinsä kolmekymmentä vuotta myöhemmin. Taas kerran hän kääntää katseensa, sulkee oven, kieltäytyy näkemästä Alexia - ja rikkoo samalla jotain. Vasta kun äiti tekee saman lapsenlapsilleen, tietää Alex, että jonkin on muututtava. Ensimmäistä kertaa hän asettaa rajat, äidilleen ja itselleen.
Ennen kuolemaansa yli kolmekymmentä vuotta alkoholismista kärsinyt äiti ehtii olla raittiina pari vuotta.
"Kumma juttu silti. Äiti loi lapsuutensa uudestaan rakentamalla sen fyysiset puitteet. Minä luon lapsuuteni uudestaan kuvailemalla sitä sanoin. Toimimme eri tavoin, mutta olemme samalla asialla.
Minkä takia teemme niin? Mikä meitä yhdistää? Kaipuu saada kokea uudestaan jotain, mikä tapahtui kauan sitten? Ehkä meille molemmille on yhteistä, että jokin meni rikki elämämme alussa. Tärkeät ihmissuhteet eivät toimineet, eikä niitä pystynyt enää myöhemmin korjaamaan. Nämä ainaiset matkamme ovat meidän tapamme singahtaa takaisin romahdusta edeltäneeseen aikaan. Matkaamme elämämme ainoaan aikaan, jolloin olimme eheitä, sillä siellä tunnemme olomme turvalliseksi.
Näin kuuluu valoisa selitys."
Unohda minut on Alex Schulmanin kertomus lapsuudestaan sekä suhteestaan alkoholisoituneeseen äitiinsä. Itse Alex Schulman on määritellyt kirjansa rakkauskertomukseksi. Rakkaus äitiin välittyy tekstin joka luvusta. Välillä se on sokea, usein kärsii, antaa anteeksi liiankin monta kertaa eikä silti milloinkaan hylkää. Halu tulla nähdyksi ja hyväksytyksi ja saada äidinrakkautta ei katoa, oli lapsi sitten neljä tai neljäkymmentä.
Äidin juominen ja turvaton lapsuus varjostavat Alexin elämää vielä aikuisenakin. Tahtomattaankin hän toistaa lapsena oppimiaan käytösmalleja: yhä edelleen Alex on se sama poika, joka mitään kenellekään kertomatta kuljetti äidin vaatekomerosta löytämänsä viinipullot kauppaan sitä mukaan, kun niitä sinne kertyi, ja jonka tärkein tehtävä on edelleen varmistaa, että äidin juominen pysyy salaisuutena. Että kukaan ei saa tietää.
Unohda minut on alle kaksisataasivuinen kirja, joka toimii parhaiten mahdollisimman paljon yhteen menoon ahmittuna ja niin, että sen päästää ihon alle.
"Taidamme pelätä kumpikin. Olemme varovaisia. Älkää olko meille liian ankaria. Antakaa meille vain vähän aikaa.
Me kumpikin haluamme sitä.
Haluamme todella.
Olemme saaneet mahdollisuuden aloittaa alusta, ja aiomme käyttää sen. Tunnemme lähestyvämme toisiamme. Nyt on aika.
Tämä on vuosi nolla.
Elämämme alkaa nyt."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti