Camilla Läckberg: Kultahäkki.

"Silti he ovat vaienneet. Purreet hammasta. Suvainneet. Ymmärtäneet ja antaneet anteeksi. Lohduttaneet lapsia, kun mies ei ole tullut vaikka on luvannut. Siloitelleet miehen väheksyviä sanoja. Kutsuneet miehen vanhemmat yhä lapsen syntymäpäiville, vaikka vanhemmat ovat valinneet puolensa erossa ja kehuvat surutta miehen uutta naista. Sillä niin naiset tekevät. He kääntävät raivon sisäänpäin, itseään vastaan. He eivät vie tilaa eivätkä vaadi oikeutta. Kiltit tytöt eivät tappele. Kiltit tytöt eivät korota ääntään. Sen naiset oppivat jo varhain. Naiset ottavat vastaan, silottelevat, kantavat vastuun kaikissa suhteissa, nielevät ylpeytensä ja pienentävät itsensä lähes olemattomiksi.
     Faye ei ollut maailmanhistorian ensimmäinen nainen, jota aviomies nöyryytti, kohteli kuin idioottia ja vaihtoi nuorempaan versioon.
     Mutta nyt se loppuu, Faye ajatteli. Yhdessä olemme vahvoja emmekä enää vaikene."

Camilla Läckberg: Kultahäkki (En bur av guld, 2019. suom. Aleksi Milonoff)

Otava, 350 sivua.

Kultahäkki, en bur av guld, siksi Faye kutsuu yltäkylläistä elämäänsä: on täydellinen, menestynyt aviomies, neljänsadan neliön arvohuoneisto Tukholman parhailla kulmilla, pieni tytär ja kaikkea, mitä rahalla vain voi saada. Ulkopuolisen silmin Fayen elämä on kaikkea, mitä olisi voinut toivoa. Miljoonan kruunun keittiö marmoritasoineen, lomat Malediiveilla, Valentino Rockstud -laukut sekä pitkät mutta kevyet lounaat Richessä ovat kuitenkin vain kulissi, jonka vuoksi Faye on kadottanut itsestään kaiken.

Kun Fayen mies Jack sitten jää kiinni pettämisestä ja heittää sen jälkeen Fayen ulos elämästään ja kodistaan kuin roskan, jokin Fayen sisällä murtuu. Faye päättää kostaa ja laittaa Jackin maksamaan. Yhtäkkiä hän ei enää olekaan se vuosien saatossa designvaatteineen näkymättömäksi muuttunut vaimo vaan jotain muuta, paljon pimeämpää. Ehkä jotain, minkä hän luuli jo jättäneensä lapsuutensa Fjällbackaan.

Matilda on palannut.

Kultahäkki on Camilla Läckbergin uusi psykologinen trilleri ja kaksiosaisen sarjan ensimmäinen osa, joka toimii tosin myös itsenäisenä teoksena.

"Jäätävä kylmyys sisälläni alkoi hellittää. Tilalle hiipi paniikki, tykytys ohimoissa. Käänsin katseeni pois liekeistä ja kiiruhdin ovelle. Kun annoin sen sulkeutua perässäni, tuli oli tarttunut sängyn lisäksi verhoihinkin.
     Kadulla minua alkoi oksettaa. Hymyilevät ohikulkijat tulivat liian lähelle ja kuulostivat liian kovaäänisiltä. Mutta pidin lujasti kiinni käsilaukustani. Päiväkirja oli taas varmassa tallessa. Ja minä olin yhä vapaa."

Kymmenen Fjällbacka-jännärin jälkeen Camilla Läckberg jättää uusimmassa trillerissään Erica Falckin ystävineen ja sijoittaa uuden kirjansa Tukholmaan. Läckbergin tavaramerkki Fjällbackan pikkukylä vilahtelee Kultahäkissä ainoastaan Fayen menneisyyden takaumina. Ikävä Fjällbackaan iskee jo heti kirjan alkusivuilla: eliitin Tukholma neljäsataaneliöisine arvohuoneistoineen ja laatuviineineen ei vain missään vaiheessa tunnu yhtä samaistuttavalta - tai edes uskottavalta - kuin pieni kylä, jossa pahuus vaanii sen tuttuakin tutumman nurkan takana ja kurkistaa ikkunasta ripustettujen Ikea-verhojen raosta. Tarinan edetessä tulee ikävä myös Fjällbacka-kirjojen joka paikkaan ehtivää kirjailija Erica Falckia, kaupungin toinen toistaan karikatyyrimaisempia mutta silti jotenkin niin sympaattisia poliiseja sekä mysteeriä, jonka ratkaisua ei vielä kirjan alussa levitetä lukijan nähtäväksi. Perinteisen arvoitusdekkarin rakenteen sijaan Kultahäkki ottaa lukijan mukaan seuraamaan Fayen kostoa, ja päästää tällä kertaa lukijan kurkistamaan juonenpunojan pään sisään.

Ihan niin kuin Kristina Ohlssonin kanssa en olisi halunnut hyvästellä toinen toisensa jälkeen laadukkaammissa jännäreissä seikkailevaa Fredrika Bergmania, en myöskään olisi halunnut jättää hyvästejä Camilla Läckbergin Fjällbackalle. Läckbergin sydän kun on nimenomaan pikkukylän samaistuttavuudessa, aidoissa hahmoissa ja menneisyyden salaisuuksissa, joita ei design-huonekalujen ja merkkilaukkujen Tukholmasta löydy. Siinä mielessä Kultahäkki on toki taattua Läckbergiä, että huolimatta välillä vähän harlekiinin puolelle ajautuvasta tarinasta kirja onnistuu viihdyttämään ja toimii hyvin esimerkiksi kevyempänä kesälukemisena. Silti pidän sormet ristissä sille, että Läckbergin seuraava jännäri, Kultahäkin toisen osan jälkeen, sijoittuu taas Fjällbackaan, jonka synkässä menneisyydessä on varmasti vielä salaisuuksia esiin kaivettavana.

"Kukaan ei päässyt lähelle. Kukaan ei saanut jäädä. Heikkoina hetkinään Faye unelmoi, että murskaisi Jackin lopullisesti... ja ottaisi sitten takaisin. Siinä taas yksi likainen, häpeällinen salaisuus. Tumman veden pinta nousi tasaisesti."

Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät.

”Joksikin tuleminen oli aina ollut minulle pakkomielle, mutta tajusin sen kunnolla vasta siinä tilanteessa. Halusin tulla joksikin, vaikka en ollut koskaan tiennyt, mikä se jokin oli. Ja minä olinkin tullut joksikin, sitä ei kukaan voinut kiistää, mutta ilman konkreettista tavoitetta, ilman aitoa intohimoa, ilman kunnianhimoista päämäärää. Olin halunnut tulla joksikin - tämä oli asian ydin - vain koska pelkäsin, että Lila tulisi joksikin ja minä jäisin hänestä jälkeen. Olin tullut joksikin aina ja vain hänen vanavedessään. Nyt minun täytyi vielä kerran tulla joksikin, mutta itseäni varten, aikuisena naisena, hänestä riippumatta.”

Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät (Storia di chi fugge e di chi resta, 2013. suom. Helinä Kangas)

WSOY, 447 sivua.

Ferranten Napoli-sarjan kolmas osa Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät jatkaa, ihan kirjaimellisesti, siitä mihin sarjan toinen osa jäi: Elena, Lenú, on esittelemässä esikoiskirjaansa, kun yleisön joukosta nousee aivan yllättäen esiin Nino, hänen nuoruudenrakkautensa. Kaikki Lenún elämässä on periaatteessa niin kuin pitääkin: vihdoinkin hän on saanut jätettyä taakseen lapsuutensa köyhyyden ja väkivallan täyttämän korttelin, hänen esikoiskirjansa on osoittautunut myyntimenestykseksi ja edessä siintävät häät Pietron, arvostetun firenzeläisperheen pojan kanssa. Vuosien kuluessa Lenúlle kuitenkin selviää, ettei elämä kotirouvana, perheenäitinä ja osana varakkaan sivistyneistön piiriä lopulta olekaan sitä, mitä se kaukaa Napolin sotkuisilta kujilta katsottuna näytti.

Toisaalla myös Lila pyrkii pois omasta vankilastaan. Avioliitto väkivaltaisen Stefanon kanssa on ohi ja hän, josta piti tulla jotain suurta, on päätynyt työskentelemään makkaratehtaalle kurjiin työoloihin ja asumaan poikansa kanssa ahtaaseen asuntoon. Taistellessaan oikeuksiensa puolesta miesten hallitsemassa työelämässä Lila joutuu yllättäen mukana poliittiseen liikehdintään sekä osaksi luokkataistelua.

Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät kertoo Lilan ja Lenún aikuisvuosista 1960- ja 1970-lukujen taitteessa. Vaikka naisten tiet ajautuvat kauas toisistaan niin henkisesti kuin fyysisestikin, tuntuu heidät edelleen sitovan toisiinsa joku näkymätön voima. Yhteinen lapsuus ehkä, tutut Napolin kadut ja ihmiset, tarve tulla joksikin vähän paremmaksi - tai sitten ihan vain kiintymys.

”’Te opettajat toitotatte aina koulunkäynnistä, koska saatte siitä leipänne, mutta ei koulutusta mihinkään tarvita, eikä se edes tee ihmistä paremmaksi vaan jopa pahemmaksi.’

     ’Onko Elenalle käynyt niin?’

     ’Ei, ei hänelle.’

     ’Ja mistähän se johtuu?’

     Lila painoi villamyssyn poikansa päähän.

     ’Me teimme lapsena sopimuksen: minä olen meistä kahdesta se paha.’”

Vielä sarjan kolmattakin kirjaa lukiessani ajaudun välillä ihmettelemään sitä Napoli-hypeä, joka kirjojen ympärillä pyörii. Ferranten teksti on toki taitavasti kirjoitettua lyhyine lukuineen, jotka kaikki päättyvät jonkinlaiseen cliffhangeriin, mutta silti kirjasarja tuntuu sivumääräänsä nähden jotenkin köykäiseltä, välillä jopa melko ontolta. Siitäkin huolimatta sarjan kolmas osa Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät on tähänastisista selvästi vahvin.

Ja oikeastaan vasta sarjan kolmatta osaa lukiessani tajuan, mikä Napoli-sarjassa minua kaikista eniten häiritsee: kaiken kirjoista ennakkoon lukemani ja kuulemani perusteella olin odottanut tarinaa ystävyydestä, koska sellaiseksi kirjasarja itseään mainostaa. Kun tartuin joululomalla sarjan ensimmäiseen osaa, mielessä oli se sellainen ystävyys, joka Veljeni, Leijonamielessä saa Joonatanin pelastamaan pikkuveljensä palavasta talosta ja joka Leijapojassa palaa takaisin menneisyyteen ja korjaa virheensä. Ferranten ystävyys on kuitenkin aivan toisenlaista: juonittelevaa, kateellista, julmaa, välillä jopa lähempänä vihaa kuin rakkautta. Lilan ja Lenún kautta Ferrante tuo lukijan eteen naisten välisen ystävyyden raadollisimmillaan, pahimmillaan, äärimmäisimmillään, ja vaikkei siitä missään määrin voi tunnistaa itseään, osuu Ferrante ehkä jollain tavalla siihen meidän pimeään puoleemme, josta emme haluaisi lukea.

Palavasta talosta kantamisen ja virheiden korjaamisen ohella ystävyys, se syvinkin, kun on välillä jotain muutakin.

”En käsittänyt, yrittikö hän sanoillaan pyytää minulta anteeksi vai teeskentelikö hän vain salatakseen tunteet joita ei halunnut paljastaa, vai oliko hänen tarkoituksensa hyvästellä minut lopullisesti. Joka tapauksessa hän oli epäaito ja epäkiitollinen, mutta kaikesta kehityksestäni huolimatta tunsin yhä olevani hänestä riippuvainen. Minulla oli tunne, etten koskaan vapautuisi siitä riippuvuudesta, ja se oli sietämätöntä. Toivoin - en mahtanut itselleni mitään - että kardiologi olisi erehtynyt, ja että Armando olisi oikeassa, että Lila olisi oikeasti sairas ja kuolisi.

     Sen jälkeen emme tavanneet vuosikausiin, puhuimme vain puhelimessa. Meistä tuli toisillemme pelkkiä ääniä vailla katseen todennusta. Mutta toive, että hän kuolisi, pysytteli jossain takaraivossani, vaikka kuinka yritin karkottaa sitä.”

Kaikesta huolimatta kesälukulistallani on vielä sarjan neljäskin osa. Yhdessä Ferrante nimittäin onnistuu erinomaisesti: vaikka kaikkea ei pystykään allekirjoittamaan, on pakko saada tietää, miten tarina päättyy.

Gin Phillips: Niin kuin me olisimme kauniita.

”Hän vilkaisee puhelinta. Eläintarha menee kiinni muutaman minuutin kuluttua, ja on aivan mahdollista, että kukaan ei huomaa heitä täällä metsän perukoilla. Hän on miettinyt monta kertaa, millaista se olisi. Millaista olisi, jos hän jäisi illalla vangiksi eläintarhaan, ehkä jopa piiloutuisi tahallaan tänne keskelle metsää, kävisi tapaamassa eläimiä yön pimeydessä - sellaisesta tehdään lastenkirjoja. Paitsi että se on naurettava ajatus, koska eläintarhassa on ihan varmasti vartijoita. Vaikka hän ei toisaalta ole koskaan nähnyt missään yhtään vartijaa.

     Heidän pitäisi jo lähteä.”

Gin Phillips: Niin kuin me olisimme kauniita (Fierce Kingdom, 2017. suom. Jaakko Kankaanpää)

S&S, 303 sivua.

Sen piti olla aivan tavallinen, täydellisen onnellinen, kesäpäivä eläintarhassa. Heidän kiirehtiessä kohti portteja vähän ennen sulkemisaikaa Joan kuulee kuitenkin metsän halki ensimmäiset kaksi räsähdystä, ihan niin kuin ilmapalloja puhkaistaisiin jossain kauempana. Myös linnut ovat yhtäkkiä vaienneet, vaikka lehtiä varisee yhä puista. Missään ei tunnu olevan enää ketään, eläinkarusellin maalatut kirahvit ja seepratkin ovat jähmettyneet paikoilleen.

Ensimmäiset ruumiit, puolisen tusinaa, lojuvat hiljaisen papukaijasaaren kohdalla: tilanne on niin absurdi, että ensin Joan luulee niitä kaatuneiksi linnunpeläteiksi. Mutta sitten hän näkee käsivarren liikkuvan, polvista koukistuneet jalat sekä hameen, joka on noussut sopimattoman ylös. Vähän kauempana, selin heihin, seisoo mies kivääri kädessään.

Pois, pois, pois, jyskyttää Joanin päässä, kun hän juoksee takaisin eläintarhan suojaan nelivuotiaasta poikaansa Lincolnia kantaen.

Seuraavat kolme tuntia Joan ja Lincoln taistelevat elämästään pimenevässä eläintarhassa, jossa jokainen räsähdys ja rapsahdus voi olla kohtalokas. Joanin ohella lukija pääsee kurkistamaan myös hiljaisessa eläintarhassa odottavan Robbyn pään sisälle. Vasta kaaoksen alettua, jäätyään hetkeksi yksin, Robby kohottaa mukanaan kantamansa Bushmasterin, painaa liipaisimesta ja katsoo, kun ensimmäinen villisioista retkahtaa auki niin, että koko sen vatsan sisältö leviää höyryävänä maahan. Tänään hän on osa jotain suurempaa, tänään hän vihdoinkin mahtuu joukkoon, niin hänelle on luvattu.

”Hän kieltää itseään katsomasta taaksepäin hylätyn mukin suuntaan.

     Hän kieltää itseään ajattelemasta naista ja vauvaa, ja hän kieltää itseään ajattelemasta naista, joka tänään skannasi heidän jäsenkorttinsa ja sanoi että olipa Lincolnilla hienot kiharat, eikä hän saa ajatella isoäitiä ja pieniä tyttöjä, jotka olivat menossa portille ihan heidän edessään - oliko yhdellä maassa makaavalla hahmolla samanlainen laivastonsininen mekko? Oliko toisissa, pienemmissä jaloissa vaaleanpunaiset sukkahousut? - eikä Lincolnia isompaa silmälasipäistä poikaa, joka nosti Thorin jalkakäytävältä, kun se oli pudonnut. 

     Hän kieltää itseään ajattelemasta.

     Hän tuntee pienen mukin takanaan. Vuotamassa maahan.”

Niin kuin me olisimme kauniita on yhdenpäivänromaani ja trilleri, jonka jännitys rakentuu pikku hiljaa viipyilevästä siihen sellaiseen, joka lopulta saa hengittämään nopeammin ja lehteilemään tekstiä vielä yhden sivun eteenpäin. Silti tuntuu, että lopulta jokin sejokin jää kirjasta puuttumaan. Kirja kyllä onnistuu pitämään otteeseen koko vajaat kolmesataa sivuaan, mutta ehkä Robbyn ja tämän kavereiden näkökulman painottaminen olisi tuonut tarinaan lisää syvyyttä. Tällaisenaan kirjan kyllä hotkaisi muutamassa päivässä, mutta yhtä nopeasti tarinan jättämä muistijälki alkoi myös kadota.

Vaikka Phillipsin kirja pyrkiikin trillerinä pääasiassa viihdyttämään, on siinä silti vahvana tematiikkana äidin ja lapsen suhde, se jopa eläimellinen rakkaus ja vaisto, joka saa äidin suojelemaan lastaan oman henkensäkin uhalla. Kun valot sammuvat ja kalterien rajat hälvenevät, ei sillä yhtäkkiä enää olekaan suurta eroa, kummalla puolella häkkiä aiemmin oli.

”Jos joku yrittäisi tehdä pahaa Lincolnille, Joan levittäisi sen jonkun aivot pitkin asfalttia. Jos apina lähtee heitä kohti, hän tähtää silmiin. Hän lyö sitä kurkkuun.”

Se hiipii öisin laittamaan peiton paremmin päälle ja ottaa tikun pois sormesta vaikka väkisin.

Se järjestää bileet, jolloin patjat, peitot ja tyynyt levitetään olohuoneen lattialle ja Disney-leffoja katsotaan yöhön asti, muttei se siltikään jaksaisi rakentaa sohvasta majaa ihan tavallisena torstai-iltana, kun muutenkin pitäisi siivota. Se imuroi joka toinen päivä, pesee pyykit, paikkaa farkun polveen tulleen reiän ja ottaa tikun pois sormesta vaikka väkisin. Iltaisin se laulaa Nyt kerron mä sulle lapseni -laulun ja hiipii öisin laittamaan peiton paremmin päälle. Joskus se hermostuu, ihan liiankin usein, ja tuntee siitä pitkään huonoa omaatuntoa. Lauantaisin se laiskottelee ja koska se laittaa ruokaa joka päivä, ei se juuri koskaan leivo. Se ei jaksa innostua legoleikeistä mutta lukee Harry Potteria ääneen vaikka kuinka pitkään. Se joogaa harvemmin kuin pitäisi, lenkkeilee vähintään kahdesti viikossa ja unohtaa valitettavan usein omat tarpeensa silloin, kun pitää ostaa uudet kurahousut ja hanskat rikki menneiden tilalle. Sillä ei ole juurikaan kärsivällisyyttä mutta sitäkin enemmän hulluja ideoita ja syli aina auki. Työkseen se opettaa teinejä, mutta kesäisin se jaksaa istua puistossa vaikka koko päivän.

Hohjei, hehjei, se sanoo, kun joku asia on saatu tehtyä, ihan niin kuin oma äitinsä aikoinaan. Kun se aloittaa pikaisen jutun, kestää se aina vähintään viisi minuuttia, ja tietokoneen kanssa se tarvitsee usein apua. Se ohjaa joogaa, lenkkeilee ja neuloo villasukat joululahjaksi. Kun niitä farkun polvia pitää taas paikata, se lainaa ompelukonetta ja parantelee käsin kohdat, jotka kaipaavat parantelua. Lauantaisin se siivoaa, pyyhkii virkatulla pölyrätillä pölyt kaikista kirjahyllyn koriste-esineistä ja leipoo korvapuusteja. Ruokaa se ei laita juuri koskaan. Aikoinaan, ennen Harry Potterien ilmestymistä, se on lukenut ääneen kaikki Anni Swanin klassikot, Narniat, L. M. Montgomeryt ja Astrid Lindgrenit ja myös se on usein unohtanut omat tarpeensa etenkin silloin, kun oli lama ja vaatteet haettiin vaatteidenvaihtopäiviltä. Koskaan se ei hermostu ja se soittaa joka kolmas päivä, aina iltaseitsemän aikaan, onneksi. Sillä on permanentti, loputtomasti kärsivällisyyttä ja syli aina auki. Työkseen se opettaa teinejä, mutta kesäisin se pitää kansalaisopiston kesäjoogaa.

Äiti.

Kuvassa ne molemmat Kajaanin torilla vappuna 1986.

Kuukauden vege: Basilika-alfredopasta.

Toukokuun vegenä blogissa kokataan Viimeistä murua myöten -blogin ohjeella Yosan kaurapalaa, paahdetaan kirsikkatomaatteja ja lisätään joukkoon hyvää pastaa. Yhtään valehtelematta tällä ohjeella valmistuu yksi parhaista palstoista, joita olen vähään aikaan syönyt.

BASILIKA-ALFREDOPASTA

marinoitu kaurapala:

1 pkt Fazer Yosa Kaurapala (maustamaton)

3 rkl oliiviöljyä

1/2 sitruunan mehu

2 rkl juoksevaa hunajaa

1 iso valkosipulinkynsi

puolikas sipuli

1/2 dl basilikaa

250 g vihreää fettucinea

100 g cashewpähkinöitä

2 dl kauraruokakermaa

1 dl basilikaa

2 rkl sitruunanmehua

4 rkl oliiviöljyä

3/4 tl suolaa

mustapippuria

kirsikkatomaatteja

Aloita marinoimalla kaurapala. Silppua sipulit, purista sitruunamehu ja sekoita joukkoon oliiviöljy, revitty basilika sekä hunaja. Paloittele kaurapala ohuiksi siivuiksi ja kaada marinadi palojen päälle. Anna maustua jääkaapissa mieluiten seuraavaan päivään, kuitenkin vähintään puolisen tuntia. Vuorokauden marinointi kuitenkin kannattaa, joten kaurapalat kannattaa valmistaa jääkaappiin jo edellisenä päivänä.

Mittaa tehosekoittimeen cashewpähkinät, kaurakerma, basilika, sitruunamehu, oliiviöljyä, suola ja mustapippuri ja pyöräytä kermakastike tasaiseksi.

Pese kirsikkatomaatit, pyöräytä niitä oliiviöljyssä ja mausta mustapippurilla ja paahda 200-asteisessa uunissa puolisen tuntia.

Lämmitä paistinpannu ja kaada kaurapalat sekä marinadi sille. Paista kaurapalat molemmilta puolilta.

Keitä pasta ohjeen mukaan al denteksi. Valuta vesi pois ja kaada joukkoon kermakastike. Sekoita ja lisää kaurapalat.

Mausta paahdetuilla tomaateilla ja tarjoa heti.

Jotain muuta vegeä?

Kokeile vaikka

pasta alla normaa

tai

sitruunaista lehtikaalipastaa