Gin Phillips: Niin kuin me olisimme kauniita.

”Hän vilkaisee puhelinta. Eläintarha menee kiinni muutaman minuutin kuluttua, ja on aivan mahdollista, että kukaan ei huomaa heitä täällä metsän perukoilla. Hän on miettinyt monta kertaa, millaista se olisi. Millaista olisi, jos hän jäisi illalla vangiksi eläintarhaan, ehkä jopa piiloutuisi tahallaan tänne keskelle metsää, kävisi tapaamassa eläimiä yön pimeydessä - sellaisesta tehdään lastenkirjoja. Paitsi että se on naurettava ajatus, koska eläintarhassa on ihan varmasti vartijoita. Vaikka hän ei toisaalta ole koskaan nähnyt missään yhtään vartijaa.

     Heidän pitäisi jo lähteä.”

Gin Phillips: Niin kuin me olisimme kauniita (Fierce Kingdom, 2017. suom. Jaakko Kankaanpää)

S&S, 303 sivua.

Sen piti olla aivan tavallinen, täydellisen onnellinen, kesäpäivä eläintarhassa. Heidän kiirehtiessä kohti portteja vähän ennen sulkemisaikaa Joan kuulee kuitenkin metsän halki ensimmäiset kaksi räsähdystä, ihan niin kuin ilmapalloja puhkaistaisiin jossain kauempana. Myös linnut ovat yhtäkkiä vaienneet, vaikka lehtiä varisee yhä puista. Missään ei tunnu olevan enää ketään, eläinkarusellin maalatut kirahvit ja seepratkin ovat jähmettyneet paikoilleen.

Ensimmäiset ruumiit, puolisen tusinaa, lojuvat hiljaisen papukaijasaaren kohdalla: tilanne on niin absurdi, että ensin Joan luulee niitä kaatuneiksi linnunpeläteiksi. Mutta sitten hän näkee käsivarren liikkuvan, polvista koukistuneet jalat sekä hameen, joka on noussut sopimattoman ylös. Vähän kauempana, selin heihin, seisoo mies kivääri kädessään.

Pois, pois, pois, jyskyttää Joanin päässä, kun hän juoksee takaisin eläintarhan suojaan nelivuotiaasta poikaansa Lincolnia kantaen.

Seuraavat kolme tuntia Joan ja Lincoln taistelevat elämästään pimenevässä eläintarhassa, jossa jokainen räsähdys ja rapsahdus voi olla kohtalokas. Joanin ohella lukija pääsee kurkistamaan myös hiljaisessa eläintarhassa odottavan Robbyn pään sisälle. Vasta kaaoksen alettua, jäätyään hetkeksi yksin, Robby kohottaa mukanaan kantamansa Bushmasterin, painaa liipaisimesta ja katsoo, kun ensimmäinen villisioista retkahtaa auki niin, että koko sen vatsan sisältö leviää höyryävänä maahan. Tänään hän on osa jotain suurempaa, tänään hän vihdoinkin mahtuu joukkoon, niin hänelle on luvattu.

”Hän kieltää itseään katsomasta taaksepäin hylätyn mukin suuntaan.

     Hän kieltää itseään ajattelemasta naista ja vauvaa, ja hän kieltää itseään ajattelemasta naista, joka tänään skannasi heidän jäsenkorttinsa ja sanoi että olipa Lincolnilla hienot kiharat, eikä hän saa ajatella isoäitiä ja pieniä tyttöjä, jotka olivat menossa portille ihan heidän edessään - oliko yhdellä maassa makaavalla hahmolla samanlainen laivastonsininen mekko? Oliko toisissa, pienemmissä jaloissa vaaleanpunaiset sukkahousut? - eikä Lincolnia isompaa silmälasipäistä poikaa, joka nosti Thorin jalkakäytävältä, kun se oli pudonnut. 

     Hän kieltää itseään ajattelemasta.

     Hän tuntee pienen mukin takanaan. Vuotamassa maahan.”

Niin kuin me olisimme kauniita on yhdenpäivänromaani ja trilleri, jonka jännitys rakentuu pikku hiljaa viipyilevästä siihen sellaiseen, joka lopulta saa hengittämään nopeammin ja lehteilemään tekstiä vielä yhden sivun eteenpäin. Silti tuntuu, että lopulta jokin sejokin jää kirjasta puuttumaan. Kirja kyllä onnistuu pitämään otteeseen koko vajaat kolmesataa sivuaan, mutta ehkä Robbyn ja tämän kavereiden näkökulman painottaminen olisi tuonut tarinaan lisää syvyyttä. Tällaisenaan kirjan kyllä hotkaisi muutamassa päivässä, mutta yhtä nopeasti tarinan jättämä muistijälki alkoi myös kadota.

Vaikka Phillipsin kirja pyrkiikin trillerinä pääasiassa viihdyttämään, on siinä silti vahvana tematiikkana äidin ja lapsen suhde, se jopa eläimellinen rakkaus ja vaisto, joka saa äidin suojelemaan lastaan oman henkensäkin uhalla. Kun valot sammuvat ja kalterien rajat hälvenevät, ei sillä yhtäkkiä enää olekaan suurta eroa, kummalla puolella häkkiä aiemmin oli.

”Jos joku yrittäisi tehdä pahaa Lincolnille, Joan levittäisi sen jonkun aivot pitkin asfalttia. Jos apina lähtee heitä kohti, hän tähtää silmiin. Hän lyö sitä kurkkuun.”