Tommi Kinnunen: Pintti.

"Koko elämä on pelkkä pyörähdys, eikä ihminen muutu, vaan palaa takaisin siihen paikkaan, josta luuli kerran jo päässeensä. Kaikki ponnistelut katoavat, kaunis häviää ja suuret suunnitelmat valuvat hukkaan. Silti on herättävä aamulla ja noustava sängystä. Pitää keittää puuro lapselle ja kokeiltava hymyillä ihan silmilläkin, ei vain suulla, vaikkei sitä oikeasti tarkoittaisi eikä tahtoisi muuta kuin maata paikallaan."

Tommi Kinnunen: Pintti (2018)

WSOY, 291 sivua.

Tyynelän perheen, kuten kaikkien muidenkin kylän perheiden, elämä on kietoutunut lasitehtaan ympärille. Kylän jokainen vene on maalattu punavalkoiseksi tehtaasta napatuilla aineilla ja iltaisin pirtinpöydille katetaan komeat lasikannut, maljat ja lautaset niissäkin kodeissa, joissa lautasille ei juuri ole täytettä laittaa. Kun tehtaan höyrypilli aamulla soi ensimmäisen kerran, kiirehtivät kyläläiset kohti tehdasta; se on heidän rytminsä, tehtaan rytmi, ja jokainen valmis pikari vie lasin verran lähemmäs kuolemaa. Kaikki muukin kylässä on kuin lasi, samaan aikaan viiltävää ja haurasta: lautaset, maljakot, perheet ja elämät.

"On lasinteräviä hetkiä, jotka viiltävät menneet ajat irti nykyisistä. Ne karkottavat varmuuden ja havahduttavat huomaamaan, että sellainen on mahdollista, mitä ennen ei osannut todeksi kuvitella. Maailmassa syttyy sotia ja sattuu onnettomuuksia, tapahtuu vallankumouksia ja kruunajaisia, joiden mukaan aikaa jaksotetaan, mutta tavallisen ihmisen elämän mullistukset ovat sellaisia, joita ei koulukirjoihin merkitä. Silti juuri ne toimivat käännekohtina loppuelämän ajan. Niitä edeltävä aika on kaunista ja valoisaa, mutta seuraavat ilottoman tummia. Helmin elämä jakautui aikaan ennen ja jälkeen sen hetken, kun mänkihallin ovet sulkeutuivat ja kätkivät taakseen yksinkertaisen koivupuisen arkun."

Tyynelän perheen esikoinen, kylän oma hullu, Jussi kasvaa vain ikää. Jussi näkee enemmän kuin muut, huomaa luonnon taidokkaimmat muodot, mutta sitten ovat ne hetket, joina veriset hiiret nousevat pintaan noutamaan häntäkin maan sisään. Pikkusiskot Helmi ja Raili ovat jo varhain oppineet lukemaan pieniä eleitä, siirtämään lasit syrjään kaatuvan veljen alta.

Vauvan saattoi vielä ottaa mukaan tehtaalle mutta ei enää taaperoa. Niinpä Helmi sitoo Saaran aamulla nyörillä vyötäröltä sängynjalkaan ja lähtee töihin. Kun piirtää viivoja lasiin, voi hetkeksi unohtaa surun ja sen, kuinka ei enää jaksa avata tyttärelleen maailmaa, vastata yhteenkään innokkaaseen kysymykseen. Siinä missä Helmi hukuttautuu äänettömyyteen, kaappaa Rauha siskontyttönsä syliinsä, nauraa, juttelee ja laulaa. Kun on tarpeeksi tahtoa, maailmassa kyllä pärjää.

Pintti on kolmenpäivänromaani, joka on kerrottu kunkin sisaruksen näkökulmasta. Lukijan tehtäväksi jää koota Kinnusen kehittelemä palapeli ja selvittää, kenen muistot ovat eniten totta.

"Niinä öinä hän antaa kaipuun kohota suureksi kuin meri. Se täyttää hänet ääriään myöten, myrskyää hänen sisällään ja hakkaa täysin voimin ihoa vasten. Uni väistää ja hän pyörii vuoteessaan, antaa aaltojen lyödä itsensä yli ja läpi eikä pelkää mitään, sillä ainoa pelättävä on kuolema, ja sitä hän kaipaa. Hän tahtoo mitä tahansa muuta kuin tätä elämää, joka toistuu samanlaisena päivästä toiseen. Hänen vatsansa kouristelee, hengityksensä särkyy pieniksi ja suru karkaa ulos pitkänä valittavana huutona."

Jos pidit Neljäntienristeyksestä ja Lopotitsta, pidät varmasti myös tästä: Kinnunen ei ole lähtenyt keksimään polkupyörää uudestaan, vaan Pintti on sekä kieleltään että aiheiltaan pitkälti edeltäjiensä kaltainen. Silti yksityiskohtaiset luontokuvaukset sekä pitkät selostukset lasinvalmistuksen eri osa-alueista tekevät kirjasta jossain määrin vaikeammin lähestyttävän kuin kahdesta edeltäjästään - minulle Pintti alkoi avautua vasta ensimmäisen sadan sivun jälkeen Helmin silmien läpi katsottaessa.

Siitä polkupyörästä olen toki vielä vähän eri mieltä: olisi nimittäin kiva lukea Kinnuselta seuraavaksi jotain, joka sijoittuisi vähän tuoreempaan aikaan ja jossa sodan särkemien ihmismielten ja kylien sijaan keskityttäisiin johonkin ihan muuhun. Silti rakastuin kyllä lopulta myös Pinttiin, tietenkin, kunhan sille ensin lämpenin.

Ja niin, pinttihän on muuten lasinvalmistuksessa syntyviä sirpaleita, jätelasimurskaa ja viallisia kappaleita. Sillä on tasattu kylän kadut ja tehtaan lähimaasto ja sitä löytyy edes hitunen niistä kaikkein hienoimmistakin kristalleista, sillä nimenomaan pintti tekee lasihiekasta nopeammin sulavaa. Ja oikeastaan juuri siitä kertoo myös Tommi Kinnusen uusin.

"Mikään ei ole hänen vikansa, van hänestä on tullut juuri niin hyvä kuin tulla voi. Joskus ihminen ei kasva itsekseen menneiden takia vaan niistä huolimatta. Ei koska vaan silti."