Samuel Björk: Poika pimeästä.

”’Samanlainen kamera’, Anette sanoi ja nyökkäsi jalustalla olevaan kameraan päin. ’Nikon E300. Luuletko, että sillä on merkitystä?’

     Viimeisen lauseen hän sanoi Mialle, mutta tämä ei kuunnellut. Siitä oli kauan kun Mia oli viimeksi käynyt rikospaikalla. Hän oli melkein unohtanut millaista kaikki oli. Viime vuosina hän oli piiloutunut valokuvien taakse. Käyttänyt niitä suojakilpenä, mutta ei tällä kertaa. Hän tunsi miten se hiipi hänen sisälleen.

      Pimeys.”

Samuel Björk: Poika pimeästä (Gutten som elsker rådyr, 2018. suom. Päivi Kivelä)

Otava, 363 sivua.

Svartjönnin järvi Vassfaretissa keskellä ei mitään. Tyttö makaa vedessä veneen vieressä kasvot sinertävänvalkoisina, silmät avoimina, päällään märät, liehuvat vaatteet, liian ohuet metsässä kulkemiseen, jaloissaan balettitossut. Kun tunturijärveä ympäröivää metsää aletaan tutkia tarkemmin, löytyy rannalta ruumista kohti suunnattu kamera, jonka linssiin on raaputettu numero neljä, sekä sivu Astrid Lindgrenin Veljeni, Leijonamieli -kirjasta. Tyttö vesirajasta on Vivian Berg, kaksikymmentäkaksivuotias kansallisbaletin tanssija, jonka oli määrä esiintyä Oopperatalon Joutsenlammesta. Sen sijaan hän on mitä ilmeisimmin kävellyt järvelle itse, läpi metsän balettitossuissaan, ja kuollut suoraan sydämeen pistettyyn pakkasnesteeseen.

Tapauksen takia Holger Munch kokoaa jälleen erikoisyksikkönsä, joka on edellisen jutun trauman jälkeen hajonnut ympäri kaupunkia. Sarjamurhaaja, he tietävät jo ennen kuin seuraavat kaksi uhria löydetään; jazz-muusikko, jonka hotellihuoneen pöydällä oleva puhelin on ohjelmoitu soittamaan My funny valentinea yhä uudestaan ja uudestaan, sekä neljätoistavuotias poika auton takakontissa pelkät uimahousut jalassaan. Jälleen kamerat, joiden linsseihin on tällä kertaa raaputettu numerot kolmetoista ja seitsemän, sekä hotellihuoneen kukikkaassa tapetista mustalla tussilla kirjoitettu lainaus Bambista. Look what I can do. Yhtäkkiä edessä on Munchille jo liiankin tuttu kilpajuoksu aikaa vastaan: kuinka monen on vielä kuoltava ennen kuin poika pimeästä löydetään?

”Charlie Brunin keittiö. Selvä. Hyvä. Turvallinen paikka. Hän oli ollut liian väsynyt. Ei olisi pitänyt antaa itsensä nukahtaa. Numerot. Kamera, joka osoitti uhria. Linssiin naarmutettu numerot. Katso nyt, Mia, katso nyt jo lopultakin. Katso kameran läpi. Mitä näet, Mia?

       Joko nyt käsität?

      Mia vilkaisi perhekuvia, jotka riippuivat seinällä keittiönpöydän kohdalla. Charlie raukka. Muistoja elämästä, joka oli ollut kaikkea muuta kuin helppoa.

       Mutta ei kai...?

       Mia oli vähällä pudottaa vesilasin lattialle.

       Ei kai se niin voinut...?

       Kyllä sittenkin.”

Poika pimeästä on Samuel Björkin kolmas dekkari Minä matkustan yksin ja Yölintu -kirjojen jälkeen ja toimii - suurimmaksi osaksi - myös ilman, että on lukenut sarjan kahta edeltävää osaa. Kahden edellisen jännärin perusteella Björkiltä voi odottaa ainoastaan koukuttavaa ja superjännittävää laatudekkaria. Sitä Poika pimeässä toki onkin - ihan viimeisiin lukuihin asti. Periaatteessa Björkin kirjat eivät sisällä mitään, mihin ei voisi törmätä missä tahansa muussakin pohjoismaisessa menestysdekkarissa: on välillä brutaalejakin piirteitä saava rikos, se toinen murha joka takuuvarmasti seuraa sitä ensimmäistä, koukuttava tempo, joka pitää otteessaan sekä persoonallisia rikostutkijoita, joilla kaikilla on omat luurankonsa kaapissaan ja traumat, jotka on helpointa hukuttaa päihteisiin. Silti Björk onnistuu, jollain mystisellä tavalla, olemaan omaperäinen ja jäämään mieleen.

Ehkä juuri siksi harmittaa, että ihan niissä viimeisissä luvuissa Björk sortuu astetta liian kliseiseen ja epäuskottavaan juonikoukkuun, jossa samalla cliffhangerimaisesti mainostaa jo (mahdollista) sarjan seuraavaa kirjaa - se vanha tuttu linja kun olisi toiminut kirjassa täydellisesti ihan loppuun asti.

Sen seuraavan osan kun hotkin varmasti taas heti tuoreeltaan ilman tuota cliffhangeriakin.