Joël Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia.

”’Marcus, kuuntele: sinun on tultava välittömästi Baltimoreen. Älä kysy mitään. Kysymys on vakavasta asiasta.
     Saul-setä sulkee puhelimen. Aluksi luulen, että puhelu on katkennut ja soitan heti takaisin: hän ei vastaa. Kun soitan vielä uudestaan, Saul-setä lopulta vastaa ja sanoo nopeasti: ’Tule Baltimoreen.’
     Sitten hän sulkee jälleen puhelimen.
     Jos löydät tämän kirjan, ole hyvä ja lue se.
     Haluan, että joku kuulee Baltimoren suvun tarinan.”

Joël Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia (Le livre des Baltimore, 2015. suom. Kira Poutanen)
Tammi, 554 sivua.

Jos Marcusilta olisi kysytty asiaa kaksikymmentä vuotta sitten, olisi hän vastannut empimättä, että ruoho tosiaankin oli vihreämpää aidan toisella puolella - ainakin mitä tuli Baltimoreen. Jo lapsesta asti Marcus on tottunut siihen, että setänsä perheeseen verrattuna he, Montclairin Goldmanit, ovat niitä vähän vähempipätöisempiä sukulaisia. Heidän autonsa on auttamatta kymmenen vuotta liian vanha, koti liian ahdas koko suvulle ja kun isovanhempien luona jaetaan nukkumapaikkoja, sijataan heille automaattisesti vuoteet sille kaikkein muhkuraisimmalle vuodesohvalle.

Yhdessä serkkunsa Hillelin ja tämän kasvattiveljen Woodyn kanssa Marcus muodostaa Goldmanin jengin, oman kolmihenkisen veljeskuntansa, joka vannoo pitävänsä yhtä vaikka mikä olisi. Millään muulla kuin Baltimoreen menemisellä ja Baltimorejen kanssa olemisella ei enää ole Marcusille merkitystä: elämää rytmittävät koulujen lomat, pitkät viikonloput. Jopa aurinko tuntuu paistavan erityisen kirkkaasti juuri ja ainoastaan Baltimoressa.

Mutta sitten tapahtuu jotain, Tragedia, joka särkee kaiken vuosien kuluessa rakennetun. Mitä oikein tapahtui ja oliko kaikki lopulta edes sitä, miltä näytti? Päästäkseen eteenpäin, on Markuksen vihdoinkin uskallettava kohdata menneisyys ilman nostalgian kuorrutusta ja kertoa sukunsa tarina.

”Saapuessamme Oak Parkiin hidastan vauhtia. Näillä kaduilla Woody, Hillel ja minä olimme onnellisia. Ohitamme Oak Parkin vartijapartion, heilautan salaisen merkin kädelläni. Sitten käännyn Willowick Roadille ja saavun Baltimoren talolle. Serkkuni, veljeni Woody ja Hillel istuvat talon portailla. Hillelillä on kädessään valokuva, he katsovat sitä yhdessä. Se on kuva meistä neljästä, kuva, joka otettiin Alexandran muuttopäivänä yhdeksän vuotta aikaisemmin. Hillel näkee meidät ja piilottaa kuvan vieressään olevan kirjan lehtien väliin. He nousevat seisomaan ja kävelevät meitä vastaan. Halaamme toisiamme pitkään.
     Tragediaan on aikaa kuukausi, mutta emme tiedä sitä vielä.”

Baltimoren sukuhaaran tragedia on osin sukuromaani, osin jännäri, ja saman päähenkilön, Marcus Goldmanin, ansiosta eräänlainen itsenäinen jatko-osa Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta -bestsellerille. Se on kirja perheistä, veljeydestä ja uskollisuudesta mutta toisaalta myös kateudesta, katkeruudesta sekä halusta olla jotain vähän enemmän, päästä sinne missä aurinko tuntuu aina paistavan vähän kirkkaammin. Dicker kuljettaa tarinaa useissa eri aikatasoissa tarjoten lukijalle palan kerrallaan. Loppu toki on selvillä jo heti kirjan alussa: tämä tarina ei pääty hyvin.

Ja jo heti ensimmäisiltä sivuilta muistan, miksi alun perin ihastuin Dickerin esikoisen Harry Quebertiin niin täysin: Joël Dicker on aivan äärimmäisen taitava kirjoittaja - jopa siinä määrin, että se tuntuu paikoin lähes laskelmoidulta. Jokin tekstissä imaisee heti mukaansa ja se - paljon myös hyvän käännöksen ansiosta - onnistuu olemaan samaan aikaan sekä helppolukuista ja sujuvaa että sen verran monipuolista, ettei vaikuta liian yksinkertaiselta. Jo heti ensi sivulta Dicker nostaa esille myös Tragedian ja tiputtelee vihjeitä tulevasta pikku hiljaa. Vähempikin tosin olisi riittänyt: jo niiltä ensimmäisiltä sivuilta tiedän, että esikoisen tapaan tämäkin kirja on pakko ahmia.

Ihan Harry Quebertin tasolle Dicker ei Baltimoren sukuhaaran tragediallaan pääse, mutta esikoisen tavoin tämäkin on taidokkaasti kirjoitettu ja viihdyttävä lukuromaani, jonka sadat sivut hotkaisee lähes huomaamatta.

”Kaikki alkaa samalla tavalla kuin loppuu, ja kirjat alkavat usein vasta viimeiseltä sivulta.

     En tiedä, päättyikö nuoruutemme kirja lukion loppumiseen vai jo vuotta aiemmin heinäkuun lopussa 1997 Hamptonsin loman päättyessä, kun ikuinen ystävyytemme ja yhdessä tehdyt ikuisen uskollisuuden lupaukset tuhoutuivat, kun emme kestäneet ajatusta alkavasta aikuisuudesta.