Johanna Holmström: Sielujen saari.

”Yöpaita on likainen. Kankaassa on vihreitä tahroja, ehkä ruohon tai vesikasvien jäljiltä, tai ehkä se on levää, jota on kerääntynyt laiturintolppiin ja jokeen pudonneisiin oksiin, ja Kristinasta on sääli, että tytön on maattava siinä suttuisissa vaatteissa. Hän katselee lasta hetkisen. Siniset huulet ovat raollaan. Tukka on takussa. Sitten Kristina ojentaa kätensä äärettömän hitaasti ja hipaisee kevyesti Helmin poskea. Iho on harmaankalpea, se on kylmettynyt jo kauan sitten. Sellainen kylmyys ei muistuta mitään mitä hän on ennen koskenut. Sellainen kylmyys ei heijastele minkäänlaista lämmön tuntemusta, ja hän tietää sen tästä lähtien vain yltyvän. Ruumis ei enää väreile elämää, ja hän kuivaa nenänalustaansa kädenselkämyksellä ja pyyhkäisee hihalla silmiään, yhtäkkiä ujostelematta kyyneliä, jotka alkavat hiljaa virrata.”

Johanna Holmström: Sielujen saari (Själarnas ö, 2017. suom. Jaana Nikula)

Otava, 365 sivua.

On lokakuinen yö, ilmassa jo lähestyvän talven tuntua, kun Kristina pieni vene liukuu Aurajoen mustaa vettä pitkin. Kunpa vain saisi levätä, ajattelee Kristina taas kerran. Kuopuksen syntymän jälkeen kaiken ylle on ikään kuin laskeutunut paksu musta verho, joka on tehnyt pienistäkin asioista raskaita ja kostuttaa silmät silloinkin kuin ei saisi. Yhtäkkiä Kristina tajuaa: ainakin soutamisen saa kevyemmäksi vähentämällä lastia. Sen enempää ajattelematta Kristina laskee veteen kopan ja nyytin, soutaa kotiin ja nukahtaa nopeasti. Lapset, Kristina muistaa vasta aamulla. Mutta vaikka hän kuinka soutaa takaisin, on jo auttamatta liian myöhäistä. Tytön ruumis löytyy myöhemmin, pojan ei.

On aika, jona käsitteet synnytyksen jälkeinen masennus ja psykoosi ovat vielä täysin tuntemattomia. Niinpä Kristina tuomitaan lapsenmurhasta ja kuljetetaan Nauvon saariston Seilin saareen hospitaalin. Aiemmin leprasiirtolana toiminut saari on nyt koti mieleltään sairaille naisille, joiden ei uskota koskaan parantuvan.

Eletään 1800-luvun loppua ja yhä edelleen mielen sairauksien hoito on kaukana siitä, mitä se nykyään on. Kristiinan saapuessa Seiliin on vain reilut sata vuotta ajasta, jolloin hysteriaa hoidettiin istuttamalla potilaita kuumissa ja kylmissä kylvyissä, tuntitolkulla, päivästä ja lopulta kuukaudesta toiseen. Kun kymmenen kuukauden kuluttua potilaan saattoi todeta parantuneen, oli hän samalla hajonnut kokonaan - ja nimenomaan fyysisesti - sisältäpäin. Silti kaikki se, mitä meillä on nykyään, moderni lääketiede, lepää niiden luiden, vainajien ja inhimillisen kärsimyksen päällä, joiden avulla sairauksia ja ihmismieltä pystyttiin ymmärtämään entistä paremmin.

Vuosien päästä Seiliin saapuu myös varakkaan perheen tytär Elli, joka on leimattu mielisairaaksi epäsovinnaisen käytöksensä vuoksi.  Häntä sanotaan arvaamattomaksi, ja tästä syystä hänet suljetaan aluksi lukkojen taakse. Kun katsoo ikkunasta ulos, näyttää siltä kuin kalterit jakaisivat taivaan yhtä suuriin viipaleisiin. Samanlainen saaren vanki in myös Sigrid - siitäkin huolimatta, että hän on rajan tällä puolen, päällään sairaanhoitajan asu.

”Iltaisin hän kuulee tytön äänen huoneen pimeimmästä nurkasta. Ääni kiemurtelee hänen luokseen ohuena kuin ompelulanka.

     Äiti, aika on tullut. Nyt äiti, nyt, nyt, nyt.

   Seuraavana päivänä hän aloittaa työn kaivaakseen tytön ylös puutarhatilkkunsa mullasta.”

Johanna Holmströmin Sielujen saari on juuri oikea kirja syksyn pimeneviin iltoihin, joina sade ajaa kotisohvalle viltin alle. Mikään kaikkein kevyin kirja se ei ehkä ole, mutta sen sijaan vähäeleisen voimakas tarina ajasta, jolloin raja terveen ja sairaan välillä on erilainen kuin nykyään. Erityisen syvälle Holmström pääsee jo heti kirjan alussa kuvatessaan Kristinan uupumusta, epätoivoa ja lopulta särkymistä. Aika ehkä parantaa haavat, mutta kovin kauniisti se ei niitä kokoon kursi.

Silti tartuin Johanna Holmströmiin aika skeptisenä; aiemmin kun olin lukenut kirjailijalta vain yhden teoksen, Sulje silmäs pienoinen -nimisen dekkarin, joka alleviivasi kaikin tavoin sitä, miksi en juuri koskaan lue kotimaista jännityskirjallisuutta. Mutta jos Holmström ei dekkaristina toimi sitten ollenkaan, niin draamakirjailijana Holmström on ihan toista luokkaa. Siinä missä toista lukemaani holmströmiä vaivasi erityisesti uskottavuuden puute, on Sielujen saaren se juttu - muutamaa pientä sivujuonnetta lukuun ottamatta - nimenomaan sen samaistuttavuudessa, siinä miten lähelle tarinan henkilöt tuntuvat tulevan. Sielujen saaressa on paljon samaa kuin rakastamassani Karin Fossumin Hullujenhuoneessa, joka sekin kertoo tarinan sekä naiseudesta että mielen särkymisestä. Loppua kohti kirjan alun magia hieman karisee, mutta silti tarina onnistuu pitämään otteessaan viimeiselle sivulle asti - ja sen jälkeenkin.

”Tämä syyskuun aamu ei poikkea muista: mitä kauemmaksi hän ehtii rannasta, sitä etäämmälle hän tuntuu ajelehtivan siitä mitä kerran oli, omasta elämästään, tyttärestä jonka hän sai ja näki kasvavan saarella ja lähtevän sieltä, kaikista niistä jotka lähtivät ja niistä jotka eivät päässeet lähtemään, käsistä joita hän piteli, hiuksista joita hän siveli. Niin, hän muistaa heidät kaikki. Joka ikisen.”