Ruth Ware: Lukitut ovet.

”Lisäksi ullakolla löyhäksi kuolema.

     Mutta siinä ei ollut kaikki. Siinä ei ollut edes pahin. Omituisinta olivat seinät - tai tarkkaan ottaen se, mitä niihin oli kirjoitettu.

     Jokaiseen seinään oli raapustettu sanoja lapsellisilla tikkukirjaimilla. Osa oli pieniä, osa jättimäisiä ja koukeroisia. En pystynyt lukemaan niitä heti, koska kirjaimet olivat vaikeaselkoisia ja sanoissa oli paljon virheitä - mutta suoraan nenäni edessä olevassa lauseessa, joka oli kirjoitettu huoneen keskellä olevan takan ylle, ei ollut mitään epäselvää. ME VIHATAAN SINUA.”

Ruth Ware: Lukitut ovet (The turn of the key, 2019. suom. Antti Saarilahti)

Otava, 349 sivua.

Suuri perhe etsii kokenutta lastenhoitajaa kotiinsa, luki ilmoituksessa, jonka Rowan muistaa edelleen lähes sanasta sanaan. Paikka varakkaan nelilapsisen perheen viimeisen päälle varustellussa älytalossa keskellä Skotlannin Ylämaita tuntuu lähes liiankin täydelliseltä, mutta niin vain Rowan saa kuin saakin paikan ja jättää pian taakseen Lontoon ja ikävystyttävän työnsä Tenavatarhan lastenhoitajana.

Askeleita ullakolla, jonne kenenkään ei pitäisi päästä sekä yhtäkkiä viilenevä lämpötila. Suljettu myrkkypuutarha pihan perällä, kylässä kiertävät kummitustarinat sekä talon historia, jota paikkakunnalla edelleen kerrotaan: olipa kerran tyttö joka kuoli. Ei ihme, että viimeisen neljäntoista kuukauden aikana neljä edellistä lastenhoitajaa on ottanut lopputilin. Rowan on kuitenkin päättänyt onnistua edeltäjiään paremmin - eikä vähiten työnantajiensa lupaaman avokätisen bonuksen takia. Painajaiseksi Rowanin unelmatyö muuttuu kuitenkin lopullisesti vasta sitten, kun yksi perheen lapsista kuolee.

”Hän retkotti mahallaan huoneeni ikkunan alla olevalla mukulakiveyksellä. Valkoinen puuvillapyjama oli verestä märkä niin läpikotaisin, etten olisi voinut kuvitellakaan hänen pienessä ruumiissaan olleen niin paljon verta. Sitä valui mukulakivillä kuin paksua ja tahmeaa siirappia, ja jalkani ja sormeni tahriintuivat siihen, kun polvistuin hänen viereensä. 

     Nostin hänet syliini hellävaroen. Kuinka lintumaisen haurailta hänen pienet luunsa tuntuivatkaan. Anelin ja rukoilin, että hän olisi kunnossa.

     Mutta se oli tietysti mahdotonta.

     Hän ei olisi koskaan kunnossa. Mikään ei olisi.”

Yhtäkkiä Rowanin nimen ja kasvot tuntevat kaikki: hänen tarinansa on painettuna jokaisessa sanomalehdessä jokaisella etusivulla ja nimensä jokaisessa otsikossa. Nyt tarinan minäkertoja Rowan odottaa lapsenmurhasta syytettynä vankilassa murhaoikeudenkäyntiä, jonka on määrä sinetöidä hänen loppuelämänsä.

Ihan viaton ei ole Rowankaan: myös hänellä on salaisuus. Mutta hän vannoo, ettei ole murhaaja, ja että se joku on edelleen vapaana jossain.

"Joku oli sytyttänyt käytävän valon kerrosta alempana. Olin varma, etten ollut jättänyt sitä päälle mennessäni nukkumaan.
     Toisen asian tajusin, kun aloin hipsiä portaita alas, ja se sai sykkeeni lähes pysähtymään - ja sitten kohoamaan niin, että sydämeni oli vähällä hypätä kurkkuun.
     Se oli askelten ääni puulattialla, hidas ja hätäilemätön, juuri niin kuin edellisenä yönä.
     Nirin. Narin. Nirin."

Syrjäinen kummitustalo, jolla on traaginen historia, askeleet ullakolla, huone, josta kukaan ei tiedä ja lapsi, jonka silmissä on jotain pelottavaa - jo heti kirjan alussa tuntuu, että olen lukenut tämän joskus aiemminkin. Ja niin toki olenkin: noin puolenkymmenessä muussa viime vuosina ilmestyneessä uutuusdekkarissa tai psykologisessa trillerissä. Oikeastaan ainoa uusi elementti, jonka Ware kirjaansa tuo, on vanhaan kartanoon yhdistetty älytalomiljöö, jonka tarkoitus on luoda ahdistavaa Isoveli valvoo -tunnelmaa: koskaan kun ei voi tietää, kuka katselee tai toisaalta ohjailee talon toimintoja.

Tasoltaan Ruth Ware on kuitenkin harmittavan epätasainen: siinä missä Rouva Westaway on kuollut onnistuu sekoittamaan perinteiset dekkarikliseet toimivaksi jännäriksi, on Nainen hytissä 10 ennemminkin naiivi ja epäuskottava. Lukitut ovet sijoittuu johonkin näiden kahden väliin, tosin vähän lähemmäs Rouva Westawaytä. Myös tämän teoksen kanssa Ruth Ware onnistuu viihdyttämään sen aikaa, mitä tarina kestää, mutta sen syvempää muistijälkeä kirja ei onnistu jättämään.

”Yövalon hehku oli hyvin pehmeä ja liian lähellä lattiaa, jotta sängyistä olisi voinut nähdä paljon muuta kuin ääriviivat, mutta hetken ajan olin varma, että näin pimeyden keskellä kahden pikku silmän kiiluvan ja tuijottavan minua vihaisesti.

     Sitten ne painuvat taas kiinni, ja minä suljin oven perässäni.”