Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä.

”Kerro se tarina, kokoa tapahtumat, kertaa niitä. Sillä lailla ne pysyvät hengissä. Muuten kudos rispaantuu langoiksi, jotka linnut poimivat pesäntekotarpeiksi. Toista, tai tarina hajoaa, eikä miehet kuninkaan, ei kuninkaamme ratsutkaan... Toista, ja pitele palasia varovasti, muuten tapahtumat leviävät kuin marmorikuulat puulattialle.”

Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä (The way the crow flies, 2003. suom. Kaijamari Sivill)

Tammi, 851 sivua.

Jostain tulvahtaa vastaleikatun ruohon tuoksu ja aurinko tulee esiin: sota on ohi. Mennään kotiin, pukeudutaan valkoiseen mekkoon, perustetaan perhe, rakastetaan ehdoitta, hankitaan lapsia. Tehdään me kaikki oikein, kun on nähty, miten ei kannata tehdä. Tämä on elämämme ensimmäinen päivä.

McCarthyn perheessä eletään toisen maailmansodan jälkeistä unelmaa, johon kuuluvat auto, uusi koti Centralian varuskunta-alueella, kaksi lasta sekä laaja ja tiivis naapuruston perheistä koostuva ystäväpiiri, jonka kanssa täyttää taas yksi piknikpöytä kotitekoisilla herkuilla illan hämärtyessä.  Varuskunta-alueen talot on maalattu sateenkaaren väreihin, pihat ovat täynnä lasten polkupyöriä ja jalkapalloja ja viideltä on päivällisaika. Kahdeksanvuotiaalle Madeleinelle kaikki, koko elämä, on yhtä suurta seikkailua, haaveita ja imitoitavia piirroshahmoja - jos hän haluaa, hänestä voi tulla ihan mitä vaan. Tarinoiden ja satujen maailma kuitenkin hajoaa, kun sinne luikertelee Salaisuus, kello kolmen voimistelukerho ja selkään porautuvat naulakot, joista ei voi ääneen puhua. Samalla Madeleine isä Jack kantaa tahollaan omaa salaisuuttaan, jolla toivoo tekevänsä maalleen elintärkeän palveluksen.

Ja sitten Centralian uneliaalla, idyllisellä asuinalueella tapahtuu murha, joka muuttaa hetkessä kaikkien elämän: niityltä löytyy kahdeksanvuotiaan tytön kuristettu, kaisloilla ja keltaisten perhosten kuvilla koristelluilla pikkuhousuilla peitetty ruumis. Mitä oikein tapahtui ja kenellä on verta käsissään? Vasta kaksikymmentä vuotta myöhemmin Madeleine palaa menneeseen ja kaikkeen vaiettuun, jota on vuosia kirjoittanut tarinoiksi. Yhtä kahdeksanvuotias Madeleine ei kuitenkaan vielä tiedä: lapsen tappamiseen tarvitaan koko kylä.

”Kuristumalla kuolleiden kasvot eivät näytä vähääkään rauhallisilta tai luonnollisilta. Ne näyttävät kammottavilta. Lapsen rauhallinen ruumis, pehmeä polkkatukka ja hirviön naama. Näyttää kuin hänen tappajansa pahuus olisi loikannut hänen kasvoilleen. Hän ei näytä kenenkään lapselta. Hän ei näytä enää keneltäkään.”

Linnuntietä on kuin avaisi kirjahyllyyn unohtuneen, vuosien kellastaman valokuva-albumin - ja muistaisi yhtäkkiä kaiken. Coca-colan, valkoisesta jäätelökioskista ostetun triotuutin, tuoreet maissintähkät ja takapihalle viritellyt grilli-illat. Ajan, joka tuoksui Old Spice -partavedeltä ja jona kotona odotti viideltä valmiiksi katettu päivällinen ja vaimo, joka oli ennen miehen kotiin tuloa punannut huulet ja piilottanut kotiasunsa keittiön alakaappiin puhdistusainepullojen taakse. Kennedyn, Kuuban, Mikki Hiiri -kerhon sekä iltasaduksi kerrotun tarinan siitä, miten äiti ja isä tapasivat ilmavoimien tanssiaisissa. Kloorin ja telttakankaan hajusta tulee mieleen huoleton, kuuma kesä sekä oranssissa teltassa takapihalla vannotut valat: ollaan parhaita kavereita ikuisesti.

Kanadalaisen Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä on toisaalta tyylipuhdas lukuromaani, toisaalta äärimmäisen taidokas dekkari, joka onnistuu vetämään maton jalkojen alla vielä siinä vaiheessa, kun kaiken piti jo olla selvää. Kirjan kieli on aivan omaa luokkaansa: se kietoo pikkusormensa ympärille heti ensimmäisiltä sivuilta. On järkyttävä murha, lapsen sanoin kerrottu maailma, Salaisuus, nostalgiaa, aikakausi- ja avioliittokuvaus sekä paljon niitä kaikista pienimpiä perhosen siiveniskuja, jotka saavat maan tärisemään toisella puolella maapalloa, tarina joka on samalla sekä hirvittävän ruma että hirvittävän kaunis. Minulle Linnuntietä on kaikin puolin ja vähän tylsästi luonnehdittuna yksinkertaisesti täydellinen kirja.

”Kengänkärjet ovat jo pahasti naarmuilla. Hän suoristaa selkänsä ja oikaisee jalat eteen. Hän ajattelee: kaikki pitävät minua pikkutyttönä, jolla on valkoiset nilkkasukat. He eivät tiedä, että minä tiedän mitä kolmen jälkeen tapahtuu. Tiedän naulakoista ja siitä, miten selän voi painaa koukkua vasten kun odottaa, kutsuuko opettaja luokan eteen. Sitä painaa niin kovaa, että koukun tuntee selässään koko ajan kun voimistelee. He eivät tiedä, että minä tiedän opettaja Marchista. Opettajan hajusta. Siitä tulee mieleen valkaisuaine. Mutta minä juoksen kuin tuuli kunnes opettajan haju on haihtunut minusta.”

Parhaat kirjat tunnistaa siitä, että blogipostaus alkaa muodostua jo kirjan ollessa vielä kesken. Tekee mieli päästä kirjoittamaan kirjasta, itselle ja muille, vaikka samalla tuntuu, ettei millään osaa pukea sanoiksi sitä, mitä tekstin kanssa juuri kokee. Sivujen välistä tuntee itsekin Chanelin, mentolisavukkeen ja hiuslakan tuoksun ja kun kaveri kysyy, mistä kirja oikein kertoo, ei oikeastaan osaa vastata yhtään mitään. Silti on vasta tammikuu ja tiedän: ensimmäinen tänä vuonna lukemani kirja tulee olemaan myös yksi vuoden parhaista.

”Yhtenä lauantaina he pakkaavat eväät mukaan ja lähtevät vaeltamaan kärryteitä kauas varuskunnasta, ihan kahdestaan, mukanaan vain termospullollinen kaakaota ja pino hillo-maapähkinävoileipiä. Sellaisista hetkistä tulee muistoja melkein saman tien, kullanhohtoista menneisyyttä joka jotenkin elää nykyhetken rinnalla. Muistatko kun -hetkiä, joita voi muistella katkeransuloisina ja seepianväriseksi haalistuvaa auringonpaistetta hehkuvina jo niitä eläessään - syyskuun lopun tomu leijuu ainoan ohiajavan auton perässä, ilma tuoksuu lehdiltä, sininen taivas heijastuu isän aurinkolaseista.”