Sisko Savonlahti: Kai minä halusin tätä.

"Mitä enemmän anonyymeja kommentteja luin, sitä enemmän tunsin olevani nainen, joka ei tarvinnut lasta tullakseen onnelliseksi. Joka kerta kun näin valitusten joukossa kommentin, jossa todettiin lasten tuovan elämään iloa, merkityksellisyyttä tai jotain muuta myönteistä, ajattelin, että kyseessä on selviytymiskeino. Äitien oli pakko vakuuttaa sekä itselleen että muille, että ne rakastavat omaa elämäänsä ja olivat tyytyväisiä valintoihin, joita olivat tehneet.

     Mutta ehkä se oli meistä jokaisen keino selviytyä. Sanoa, että minä halusin tätä,"

 

Sisko Savonlahti: Kai minä halusin tätä (2021)

Gummerus, 296 sivua.

 

Jos jotain tältä syksyltä odotin, niin ennen kaikkea Sisko Savonlahden uutuutta.

Kai minä halusin tätä jatkaa saman nimettömäksi jäävän päähenkilön kanssa, joka kolme vuotta aiemmin ilmestyneessä kirjassa odotti, kuinka ehkä sinä kesänä kaikki muuttuu. Tulisi rakkaus, Se Oikea, oppisi pitämään itsestään, saisi päätettyä, mitä elämältään haluaa, löytäisi töitä ja söisi ainakin vähemmän thaimaalaista noutoruokaa.

Ja tosiaan, jokin onkin muuttunut (sen edellisen kirjan lähes maanisen sipsiaddiktion lisäksi): yhtenä päivänä poikaystävä Valtteri kantaa kavereineen päähenkilön asuntoon, siihen Kallion kaksioon, kasapäin vinyylilevyjä, kenkätelineen, suuren mustan tuulettimen, samoja keittiötarvikkeita, jotka jo löytyvät asunnon kaapeista sekä työpöydän, joka on yhtä ruma uudessa ympäristössä kuin Valtterin yksiössäkin. Vinyylilevyille ostetaan neljä hyllyä Ikeasta, mutta suurin osa muista tavaroista jää ajelehtimaan ympäri asuntoa omaa paikkaansa löytämättä. Suihkugeelikin loppuu parissa viikossa, kun käyttäjiä on kaksi. 

Kai minä halusin tätä, miettii päähenkilö, jolla nyt on avomies, vakava parisuhde, koira, koti ja kierukka, mutta joka yhä edelleenkään ei ole oikein löytänyt itseään. Minusta tuntuu, että sisälläni on jotain ylimääräistä ja haluan sen pois sieltä. Kun asiaa tarkemmin miettii, käy koko ajan selvemmäksi, ettei kyse ole varmastikaan pelkästään kierukasta.

(Onneksi sipsiaddiktion sijaan voi aina selailla Toria ja hankkia jotain uutta kuten 70-lukulaisen sohvapöydän tai saviruukun täyttämään tyhjiön, jota ei halua nähdä.)

"Mutta kun aurinko alkoi laskea - aikaisin, koska oli talvi - ja kotonani tuli pimeää, koska en jaksanut nousta ylös matolta ja panna valoja päälle, unohdin koko jutun ja nukahdin. Herätessäni kello oli seitsemän illalla. Naapuristani kuului puhetta. Joku nauroi. Mietin, lähtisinkö käymään lähikaupassani. Jos menisin ostamaan wasabipähkinöitä ja näkisin samalla vähän ihmisiä. Jokin ajatuksessa sai minut tuntemaan itseni äärettömän yksinäiseksi."

Myös temaattisesti Kai minä halusin tätä jatkaa samalla linjalla Savonlahden esikoisen kanssa. Rakkauden ja sen etsimisen ohella kirja puhuu itsensä rakastamisen vaikeudesta, ulkonäköpaineista ja rumuuden kokemuksesta, yhteiskunnan naiskuvasta ja sen asettamista vaatimuksista, biologisesta kellosta ja kuluttamisesta. Onko pakko haluta sitä mitä kaikki muutkin? Ovatko parisuhde ja lapset sittenkin vain äidin tai sen Sukevalla asuvan tädin toiveita? Mitä tapahtuu onnellisen lopun jälkeen, sitten kun tavarat on kannettu yhteiseen kotiin? Entä jos ei voi olla hankkimatta vielä sitä yhtä kippoa, jota ei oikeasti edes tarvitse? Entä jos ei koskaan opi rakastamaan vinoa nenäänsä ja olo on tyhjä sittenkin, kun on saanut kaiken? Ja miten paljon on maksettava päästäkseen sinne, minne kai sitten ihan itse halusi?  

Rakastan Sisko Savolahden päähenkilöä yhtä paljon kun häntä itseään. Ja ihmekös tuo, Kai minä halusin tätä on esikoisteoksen tavoin pitkälti autofiktiota. Kaikkien filttereillä kuorrutettujen selfieiden, HS Visioiden ja täydellisen harmonisten Instagram-feedien maailmassa on jotenkin kotoisaa, lohdullistakin, että joku puhuu ulkonäköpaineista, itseinhosta, mielenterveydestä, epävarmuudesta, päivistä joina ei jaksa kuin selailla Torin ilmoituksia sekä elämästä, josta ei monestikaan ole someen päivitettävää. Sisko Savolahden tekstit ovat sekä viihdettä että vertaistukea, samassa satiirilla ja mustalla huumorilla kuorrutetussa paketissa.

Jostain syystä monessa kohtaa tulee mieleen Miika Nousiainen, se naispuolinen versio vain. Savonlahden teksti on samalla helppolukuista ja syvällistä. Kolmesataa sivua on käytännössä hotkaistava.

Silti Kai minä halusin tätä ei onnistu saamaan aikaan sellaista hurahdusta kuin Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu. Ehkä syynä on kuitenkin sama päähenkilö, jonka edelliskirjan jälkeen olisin jo toivonut löytävän itsensä tai ainakin lopettavan isänsä rahoilla elämisen. Älä ylianalysoi ihan kaikkea tai ainakaan enää ajattele, miten joku kommentoi ulkonäköäsi kolmekymmentä vuotta sitten, tekisi mieli sanoa. Vähän kuin edeltäjänkin kanssa jäin edelleen odottamaan sitä onnellista loppua - jonka nyt kahden kirjan jälkeen olisi ansainnut minun lisäkseni myös päähenkilö.

 

"Vuosia sitten puhuin ystävieni kanssa parisuhteista. He sanoivat, että oli hienoa, miten paljon parisuhteessa oppi itsestään. Tiesin jo silloin, etten olisi halunnut oppia itsestäni yhtään enempää.

     'Onko tuon koiran pakko olla kimpussani?' Valtteri kysyi, ja hänkin kuulosti siltä, ettei jaksanut enää.

     Katsoin ulos ikkunasta. Siellä oli alkanut sataa lunta."