"Ymmärrän tilanteen vihdoinkin. Siksi hyvästelen tiirat mielessäni. Yhdenkään luontokappaleen ei pitäisi joutua kamppailemaan kuten ne. Muut eläimet eivät ole kuolleet rauhallisesti. Ne eivät ole kuolleet ilman epätoivoista taistelua. Ne kaikki ovat kuolleet, koska me ihmiset olemme tehneet maailmasta paikan, jossa niiden on mahdotonta elää. Lakkaan siis oman mielenterveyteni tähden vaatimasta, että lapintiirat selviytyvät jostakin, mistä niiden ei pitäisi joutua selviytymään, ja hyvästelen ne.
Sitten ryömin kylpyhuoneeseen oksentamaan.
Näen unta yöperhosista, jotka lentää lepattavat auton etuvaloissa. Ehkä lopun läheisyys vie minut takaisin menneisyyteen. Ehkä epäonnistumiseni."
WSOY, 344 sivua.
Asioita, joita kammoan: linnut.
Asioita, joita rakastan: meri, sen tuoksu ja villit aallot, jääkylmä vesi, joka tuntuu pistelynä kropassa vasta sitten, kun on jo noussut laiturille, ja suolan tuntu iholla. Niin ja kirjat merestä, kuten vaikka Viimeinen muuttolintu, oli niissä sitten lintuja tai ei.
Laivan nimi on Saghani ja eräällä inuiittikielellä se tarkoittaa korppia. Oikeastaan jo nimestä Franny tietää. Saghani on yksi viimeisistä aluksista, joita saa vielä käyttää laillisesti sillinpyynnissä, ja vain muutaman päivän kuluttua se on lähdössä taas matkaan Grönlannista Atlanttia pitkin kohti etelää. Vaikka idea on sekä järjetön että naurettava, on Franny päättänyt lähteä Saghanin mukana ja seurata samalla maailman viimeisten lapintiirojen muuttomatkaa aina Antarktikselle asti. Oikeastaan hänen on pakko.
Välillä tuntuu, että keuhkot täyttyvät höyhenistä niin, että on vähällä tukehtua. Siitä Franny tietää, että on aika. Sillä niin kuin linnut, myös Franny on lähtenyt, kerta toisensa jälkeen. Sulkenut oven viimeisen kerran, hypännyt bussiin tai noussut junaan, jättänyt kaiken sanomatta mitään, sillä on tiennyt vielä joskus palaavansa, särkenyt sydämiä, joita ei ikinä olisi halunnut särkeä, omansakin. Pala palalta lukijalle selviää, miksi Franny on ollut vankilassa, minne Iris Stone katosi hylätessään pienen puutalon meren rannalla Galwayssa, mitä häkkilinnuille tapahtui ja kuinka, lopulta, suurin kaikista on silti rakkaus.
Seuratessaan lapintiirojen viimeistä vaellusta Franny kerii myös auki omaa tarinaansa, joka on monta kertaa ollut helpompi jättää taakse, muuttaa joksikin muuksi.
"Yöperhoset lentää lepattavat auton etuvaloissa.
Ensin ruorin luokse, sitten veneen perään ja - oi. Ympärilläni ajelehtii jäävuoria, kristallinkirkas meri on kuin sinistä lasia, ja äärettömältä taivaalta putoilee lumihiutaleita. Miten jossain voi olla edelleen näin kaunista? Miten on mahdollista, ettemme me ihmiset ole vielä tuhonneet näitäkin tienoita?
En ole ikinä hengittänyt yhtä puhdasta ilmaa kuin nyt.
Silti:
Kassillinen jalkapallojoukkueen peliasuja käsissäni.
Jalkani kengittä lumessa.
Veren haju nenässäni."
Viimeinen muuttolintu on haikean kaunis tarina lähtemisestä ja jäämisestä, luonnosta, rakastamisesta levottomuudesta, syyllisyydestä sekä itsensä etsimisestä. Alussa sekavalta tuntuva poukkoilu aikatasolta toiselle selkenee kirjan edetessä ja pitää toisaalta otteessaan loppuun asti. Frannyn tarina on ajoittain niin kipeä, ettei sitä kirkasta edes meren kimmellys. Silti aina, aina, synkimpäänkin myrskyyn sekoittuu edes pilkahdus toivoa - myös maailmassa, jossa linnut ovat kuolleet sukupuuttoon, voi yhtenä yönä nähdä tunturipöllön.
"Nyt meri kunnioittaa minua, kannattelee minua ja tekee raajoistani keveät ja vahvat. Se kuljettaa minua mukanaan ja syleilee minua aivan kuin minä syleilen sitä. En pysty taistelemaan sitä vastaan. En osaisi taistella sitä vastaan.
Niall kirjoitti minulle kerran:
Rakastat minua vain toiseksi eniten. Mutta millainen idiootti olisi mustasukkainen merelle?"
Viimeinen muuttolintu on myös kirja ilmastonmuutoksesta sekä maailmasta, joka on jo pelottavan lähellä. Eläimet kuolevat. Pian täällä on vain meitä ihmisiä. Charlotte McConaghy on kirjoittanut esikoisromaaninsa maailmaan, jossa niiden, jotka vielä haluavat vierailla joissain jäljellä olevissa metsissä, on ilmoittauduttava jonotuslistalle ja toivottava, että ehtivät ennen, kuin metsät katoavat lopullisesti. Ilmaston lämpenemisen - tai kuumenemisen - seurauksena ovat kadonneet niin pohjoisen karhut, savannien kissapedot kuin sademetsien apinatkin ja maailman viimeisenä pidetty susi on kuollut vankeudessa edellisenä vuonna.
Vaikka Viimeisessä muuttolinnussa luonnosta on jäljellä enää viimeiset rippeet, onnistuu McConaghy silti ravisuttamaan nimenomaan luontokuvauksillaan. Minulle kirja on laivan kylkiä vasten iskeviä aaltoja, merestä heijastuvaa aurinkoa, jalkoja vasten kahisevaa rantaheinikkoa sekä kirkunaa, joka voi lähteä vain maailman viimeisistä linnuista.
Monessa kohdin Viimeinen muuttolintu tuo mieleen Suon villin laulun. Ehkä meren takia, tai sitten vain kylmän veden tunnun vuoksi, näistä kahdesta McConaghyn teos oli enemmän minun kirjani.
"Äiti kehotti aina minua etsimään johtolankoja.
'Mitä varten?' kysyin ensimmäisellä kerralla.
'Elämää. Niitä on piilossa joka puolella.'"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti