”Minä jään patjalleni makaamaan. Yöllä on alkanut sataa lunta. Nythän piti olla kevät, mutta hetkessä maisemaan on tullut marraskuinen harmaus. Katselen, miten katulamppu loistaa yhä aamun hämäryydessä ja lumihiutaleet leijailevat lampun valossa. Ne muodostavat varjokuvan rullaverhon kankaaseen, lentelevät ja poukkoilevat sen vaalealla pinnalla. Olen yhä lapsi, minä mietin. Olen sama ihminen, joka makasi kotitaloni huoneessa, vihreällä patjalla ja joka toivoi, että vuodet kuluisivat. Ja niin ne kuluivatkin, mutta jokin ei silti muuttunut. Minusta ei koskaan tullut aikuista sillä tavalla kuin joistain ihmisistä tuli.”
Tammi, 236 sivua.
Asunnon kaapeissa on vanhanaikaiset paperit, ilmassa leijui koiperhosen haju ja toisen huoneen katossa on koukku, josta riippuvaan köyteen saattoi tarttua, jos ei muuten päässyt ylös sängystä. Omistaja oli kuollut, ja isä oli matkustanut Helsinkiin heti asunnon myynti-ilmoituksen nähtyään. Ehkä isä halusi tyttären olevan aikuinen edes jollain tavalla.
Milloin olet ajatellut hakea virkaa, kyselee isä aina toisinaan. Mutta tyttärellä on vasta ilmestynyt ja nuivan arvostelun saanut kirja, vanha vihreä patja olohuoneen lattialla siinä kohdassa, jossa olisi voinut olla laadukas sohva, vähän särkynyt sydän ja kaapissa kassillinen nuudelipakkauksia, joita syödessä voi katsella maisemaa ikkunan takana ja tarkkailla variksia. Elämä ei sitten kuitenkaan mennyt niin kuin Vihervaaran Annalla, vaan yhtäkkiä aika vain ajoi ohitse ja jotain oli jäänyt puoliväliin matkalla lapsuudesta siihen aikaan, jossa on miehiä ja lapsia ja kesken viinilasillisen tai lauseen pitääkin jo mennä. Ja sitten harmaatukkainen kriitikko arvioi ne sanat, joihin puki sielunsa ja joista teki kirjan, tylsiksi ja puuduttaviksi, pelkäksi nuoren tytön kasvutarinaksi. Hiljaisuus hiipii elämään ja asuntoon: päähenkilön sijaan kertojasta tulee oman elämänsä sivuhenkilö, osin omasta halustaan, osin yhteiskunnan lukitsemana.
”Niin kauan kuin muistan olen yrittänyt vältellä yksinäisen naisen kohtaloa, mutta mitä enemmän olen vältellyt, sitä enemmän minusta on tuntunut, että kohtalo on valinnut minut, se on lipunut kintereilläni kaikkialle kuin haamu. Tähdet ovat asettuneet taivaalla pahaenteiseen asentoon, kissa on syönyt kerman ja maito hapantunut kannussaan.”
Jostain syystä olen välillä vähän skeptinen niitä kirjoja kohtaan, joita kaikki tuntuvat hehkuttavan, suosittelevan, lukevan tai vähintään jonottavan kirjastosta. Ehkä juuri siksi Saara Turunen Sivuhenkilö jäi aikoinaan minulta lukematta: kun koko lukeva maa tuntui haluavan puhua juuri tästä, halusin minä vaihteeksi jotain ihan muuta. Kun nyt keväällä halusin sitten lukea Järjettömiä asioita, ei luonnollisesti saanutkaan sitä käsiini, sillä siinä kuuluisassa kirjaston varausjonossa oli kaksisataa muutakin kiinnostunutta ennen minua. Ehkä juuri tästä syystä tartunkin moneen hypetettyyn kirjaan vasta suurimman innon laannuttua: Sivuhenkilön sain kirjastosta mukaani samantien.
Saara Turusen Sivuhenkilö on vahvasti omaelämänkerrallinen, ja nimettömäksi jäävä päähenkilö yhdistyy kirjailijaan ihan pakostikin. Vaikka lapsettoman helsinkiläiskirjailijan elämä ei ajatuksena tuntuisikaan kovin läheiseltä, onnistuu Turunen koskettamaan jotain kaikille tuttua kuvatessaan yksinäisyyttä, ulkopuolisuuden tunnetta, odotuksia ja toiveita, pettymystä ja ajelehtimista, oman paikan etsimistä sekä yksinäisiä iltoja tyhjän asunnon ikkunan ääressä. Samalla se rakentaa kuvaa näennäisen tasa-arvoisesta ja modernista yhteiskunnasta, jossa naiselta odotetaan silti edelleen eri asioita kuin mieheltä ja jossa eri tavalla etenevää polkua joutuu selittämään kerta toisensa jälkeen. Monessa kohtaa tulee mieleen alkuvuodesta lukemani Karu planeetta - asunto, jonka huoneen katosta roikkuu koukku, tuntuu sekin välillä olevan ihan oma planeettansa.
Sivuhenkilössä tapahtuu varsin vähän, välillä ei juuri mitään. Silti se onnistuu olemaan samalla melankolinen, syvällinen, pohdiskeleva, välillä hauskakin. Ihastun kirjaan heti sen alussa, mutta jossain vaiheessa hidas tempo alkaa toki myös puuduttaa. Tässäkö tämä hype nyt sitten oli, tekee mieli kysyä.
Sitten toisaalta lopussa Sivuhenkilö tuo mielen Erlend Loen Naisen talloman. Siitäkin pidin aluksi, kunnes turhauduin päähenkilöön. Olisi tehnyt mieli päästä sivujen väliin ja sanojen sisälle ja ravistella vähän, käskeä tekemään nyt sen minkä on aina siirtänyt huomiseksi, tekemään edes jotain. Päähenkilön ohella turhautti myös itse teksti, joka tuntui sekin junnaavaan paikallaan - kunnes viimeisessä kappaleessa tajusin koko kirjan idean. Juuri näinhän sen pitikin mennä, sekä kirjan että turhautumisen kanssa.
Sivuhenkilöön ihastuin uudelleen vähän aiemmin, sitä mukaan kun punainen läikkä käsivarressa leviää mutta viimeistään Eino Leinoa lausuvan terveyskeskuslääkärin kohdalla. Lopulta kevät voittaa talven, ilmassa tuoksuu multa ja maa ja sora rapisee jälleen tennarien alla, kerrostalon asukkaat vaihtuvat ja saniainen amppelissaan löytää paikkansa katosta roikkuvasta koukusta. Ehkä, ehkä tämäkään ei suinkaan ole loppu vaan ennemminkin alku.
”Tämän takiako käytin kaikki ne vuodet? minä mietin. Muistan sen tunteen, kun kirjani kirjoittaminen oli työn alla. Pelkäsin lentokoneissa ja jopa automatkoilla. Mitä jos nyt kuolisin? Kaikki se millä oli merkitystä, jäisi kesken. Rukoilin vain yhtä asiaa. Minun olisi saatava kirjani valmiiksi. Vasta kun viimeinen piste olisi paikallaan, saattaisin hengähtää. Olin kai kuvitellut, että kaikella sillä olisi paljon enemmän väliä. Mutta nyt hymähdän. Parempi, etten tiennyt mitä oli tuleva.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti