Hanya Yanaghara: Pieni elämä.

”Minun elämäni, niin hän ajattelee, minun elämäni. Mutta sen pidemmälle hän ei pysty ajattelemaan, ja hän jatkaa sanojen hokemista itsekseen - osaksi loitsuna, osaksi kirouksena, osaksi rauhoitteluna - ja ajautuu toiseen maailmaan, jossa hän käy silloin kun kipu on tällainen, siihen maailmaan, jonka hän tietää olevan aina omansa vieressä, mutta jota hän ei koskaan jälkeenpäin muista: minun elämäni.” 

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (A Little Life, 2015. suom Arto Schroderus)

Tammi, 938 sivua.

Vaikka luenkin paljon, niin niitä tiiliskiven paksuisia kirjoja olen kuitenkin harvoin kuljettanut mukanani kotiin. Ei ole aikaa, olen ehkä ajatellut, eikä välttämättä aina keskittymiskykyäkään. Mutta sitten, jostain syystä, olen tänä vuonna unohtanut tuon tavan ja tarttunut useampaankin tiiliskiveen. Onneksi, voisi sanoa, sillä muuten tämäkin helmi olisi jäänyt minulta kokematta.

Soluasunnon olohuoneessa oli harmaat betoniseinät ja kalusteina ainoastaan kirjoituspöydät, tuolit ja sohva, jonka JB:n tädit olivat kuljettaneet vuokrapakulla, ja viereisessä pienemmässä huoneessa oli kaksi kerrossänkyä. Huone oli niin kapea, että alasängyissä nukkuneet Malcolm ja Jude ylettyivät halutessaan ottamaan toisiaan kädestä, mutta siellä he asuvat ensimmäisen opiskeluvuotensa, he kaikki neljä: Jude, JB, Malcolm ja Willem. Vielä he eivät sitä tiedä, mutta tulevien vuosien kuluessa he kaikki tulevat valloittamaan maailman: JB taiteilijana, Malcolm arkkitehtina, Willem näyttelijänä ja Jude huippujuristina.

Siinä on alku - oikeastaan minkä tahansa kevyen kirjan tai TV-sarjan, missä ollaan vähän hukassa aikuisuudessa ja New Yorkissa. Kepeän alun jälkeen Pieni elämä kääntää katseensa kuitenkin pääasiassa Judeen ja näyttää todelliset kasvonsa, ne sellaiset, joita ei olekaan ihan helppo katsoa. Vaikka opiskeluaikoina jaettiinkin ihan kaikki, ei kukaan läheisimmistäkään ystävistä tunnu lopulta tuntevan yksityisyyttään viimeiseen asti varjelevaa Judea ollenkaan. Missä ovat tyttö- tai poikaystävät, opiskeluaikojen yhdenyönjutut, viinilasillisen ääressä jaetut salaisuudet? Miksi Jude ei koskaan puhu taustastaan, kääri hihojaan ylös? Ja mistä johtuu Juden ontuva kävelytyyli, joka ajoittain saa hänet vaipumaan kouristelevana ruokakomeron lattialle? Juden traumaattinen menneisyys selviää lukijalle vähitellen sivujen edetessä sitä mukaan, kun Jude pystyy paljastamaan osia häpeästään, arvistaan ja muistoistaan lähimmilleen.

”Mutta sitä Andy ei ollut koskaan hänestä ymmärtänyt, että hän oli optimisti. Joka kuukausi, joka viikko hän päätti avata silmät, elää maailmassa vielä päivän. Hän teki sen silloin, kun oli niin hirvittävä olo, että kipu tuntui siirtävän hänet toiseen tilaan, jossa kaikki tuntui himmenevän samaksi harmaaksi vesivärilaveeraukseksi, jopa menneisyys, jota hän oli niin kovasti yrittänyt unohtaa. Hän teki sen silloin, kun muistot työnsivät tieltään kaikki muut ajatukset, kun vaadittiin todellista ponnistelua, todellista keskittymistä, ennen kuin ankkurin sai kiinni senhetkiseen elämään, ennen kuin pystyi olemaan raivoamatta epätoivon ja häpeän vallassa. Hän teki sen silloin, kun oli niin väsynyt yrittämään, kun valveilla ja elossa oleminen vaati niin paljon tarmoa, että oli pakko ensin maata vuoteessa keksimässä syitä noista ja yrittää vielä kerran, vaikka olisi ollut paljon helpompaa mennä vessaan ja ottaa pesualtaan alapuolelle piiloon teipattu suljettava muovipussi, joka sisälsi haavataitoksia ja partateriä ja haavapyyhkeitä, ja yksinkertaisesti antaa periksi. Ne olivat niitä oikein huonoja päiviä.”

Oikeastaan ainoa, mitä Pienestä elämästä ennen kirjaan tarttumista tiesin, oli ympäripyöreän takakansiteksti lisäksi ystäväni sanat ihan älyttömän hyvä ja ihan kauhea kirja. Melko pian Yanagiharan kirjan aloitettuani ymmärsin, mitä ystäväni sillä tarkoitti. Aika pian kävi ilmi, että tämä jos mikä on hyvä kirja. Mutta välillä kirjan lukeminen teki jopa fyysisesti niin pahaa, että olisi tehnyt mieli oksentaa - ja silti niinäkään hetkinä kirjaa ei malttaisi laskea käsistään. Päättyyhän tämä hyvin, kuiskii ääni pään sisällä samalla, kun käännän taas uuden sivun. Anna tämän päättyä hyvin.

Ehkä kaikista viiltävintä kirjassa kuitenkin on, kuinka tuskallisen samaistuttava se rumimmillaankin on - ja ehkä erityisesti juuri silloin. Joka toisella sivulla teksti tekisi mieli jättää kesken, joka toisella lukea loppuun siltä istumalta. Siinä missä yleensä luen iltaisin nukhataakseni, pitää Pieni elämä minut useampana iltana hereillä puoleen yöhön samalla, kun hotkin tarinaa molempina päivinä reilusti yli sata sivua. Ja sitten, kun tekstin synkkyyden ja äärimmäiseen brutaaliuden alla meinaa melkein murentua, nousee rivien välistä se toinen teema, joka kannattelee koko tekstiä: pyyteetön, aito ystävyys, joka antaa anteeksi, hyväksyy ja korjaa.

Silti joskus voi olla niin rikki, ettei sitä korjaa edes aika tai rakkauskaan.

”Voi kun olisin parempi ihminen, hän ajattelee. Kun olisin ystävällisempi ihminen. Kun olisin vähemmän itsekäs ihminen. Kun olisin rohkeampi ihminen.
    Sitten hän nousee ja tarttuu noustessaan pyyhetankoon, koska on viillellyt liikaa tänä iltana, ja häntä huippaa.”

Voisi luulla, että melkein tuhatsivuisessa kirjassa olisi ainakin jonkun verran ilmaa, kohtia, joita olisi hyvin voinut tiivistää. Pienessä elämässä jokaisella sanalla on kuitenkin tarkoituksensa - yi yhdeksänsadan sivun jälkeen toivoin enemmän kuin mitään, ettei tarinasta olisi vielä joutunut päästämään irti.

”Jos olisin toisenlainen ihminen, sanoisin ehkä, että koko tämä välikohtaus on vertauskuva elämälle yleensä: jotain särkyy, ja joskus se korjataan, mutta useimmiten sitä tajuaa, että vaikka kuhmuja tulee minne tulee, elämä pyrkii hyvittämään menetykset, joskus jopa ylenpalttisesti.

     Itse asiassa - ehkä olen sittenkin sellainen ihminen.”