”’Herranen aika - vai juostaan?’ Mackey kysyi ja nauroi sitten - painoton ontto ääni kantautui Dexterin korviin kuoleman kolkkeena. ’Olkoon sitten, jos kerran niin sanot. Juostaan hiekassa. Mikä ettei.”
Ja he juoksivat, lennättivät ilmaan aavemaisia valkoisia hiekkapärskeitä, kajauttivat ilmoille huudon loitotessaan hämärään.”
Jennifer Egan: Manhattan Beach (Manhattan Beach, 2017. suom. Helena Butzow)Tammi, 564 sivua.
Jossain vaiheessa viime vuotta ajauduin jonkinlaiseen kriisiin lukemiseni kanssa. Siihen mennessä olin lukenut peräjälkeen useamman ihan kivan kirjan, jotka eivät olleet lopulta jättäneet sen syvempää muistijälkeä, ja pyörinyt turhaan kirjaston hyllyjen väleissä ja kirjallisuusblogeissa etsien sitä uutta Satakieltä tai Elämää elämältä, johon olisin halunnut uppoutua. Taas yhden kohtalaisen lukukokemuksen ja turhan kirjastoreissun jälkeen olin ihan varma, että olin saavuttanut sen pisteen, jossa olin lukenut kaikki ne kirjat, jotka ikinä tulisivat jättämään minuun minkäänlaista jälkeä.
Ja sitten vuoden lopussa törmäsin Eeva Kolun blogin tekstiin Joululoman lukuvinkit, eli hyviä tarinoita sohvannurkkaan. Kun en muutakaan keksinyt, hain listalta ensin luettavakseni Linnuntietä - ja rakastuin aivan silmittömästi. Sen jälkeen olen kevään aikana käynyt Eevan listaa läpi lukien Celeste Ng:n kummatkin suomennetut kirjat (rakastin), Emme Clinen Tytöt (rakastin) ja sen jälkeen Jennifer Eganin Aika suuren hämäyksen ja Manhattan Beachin. Ehkä ihaninta on juuri tämä: löytää sellaisen henkilön kirjavinkkilista, jonka maku sopii täsmälleen omaan kirjamakuun, ja tietää, että listalla on vielä lukemattomia tarinoita jäljellä.
Manhattan Beach on tarina merestä, jonka kutsun Anna kuulee. Aikana, jona naiset on totuttu näkemään lähinnä kodin piirissä ja sota-aikana tarkastustyössä mittaamassa laivojen rakennusmateriaalina käytettäviä metalliosia, joiden käyttötarkoitusta heidän ei kuulukaan ymmärtää, Anna haluaa sukeltaa. Toinen maailmansota on jättänyt jälkensä myös New Yorkiin eikä unelmien tavoittelu naisena mafiosojen, ganstereiden, merimiesten ja kirjoittamattomien sääntöjen hallitsemassa kaupungissa ole helppoa. Isän jätettyä perheen joitain vuosia aiemmin on Annasta tullut perheen elättäjä äidin ollessa kiinni vaikeasti vammaisen Lydia-siskon hoitamisessa. Mutta Anna on katsellut lumoutuneena sukeltajien harjoittelevan Brooklynin satamassa sotalaivojen kupeessa ja päättänyt onnistua.
”Anna tanssi retuuttaen Lydiaa mukanaan, siskon hervottomasta liikkeestä oli jo tullut osa tanssia. Kaikki olivat punehtuneet; äidin hiukset olivat valahtaneet alas ja leningin ylimmät napit olivat auenneet. Hän avasi paloportaikon ikkunan raolleen, ja raaka talvi-ilma sai heidät yskimään. Pieni huoneisto vavahteli ja kaikui iloa, jota ei tuntunut koskaan isän ollessa kotona, aivan kuin puhuttu kieli olisi muuttunut käsittämättömäksi mongerrukseksi heti kun isä oli kuuntelemassa.”
Sitten eräänä iltana Anna kohtaa hämyisessä yökerhossa vaaraa uhkuvan Dexter Stylesin. Vaikka Dexter ei tunnista Annaa, Anna kyllä muistaa heidän tapaamisensa Dexterin merenrantahuvilassa vuosia aiemmin, kun Anna oli vasta lapsi ja kulki isänsä mukana kyläilyillä, joilla mystiset valkoiset kirjekuoret vaihtoivat omistajaa korkeintaan puolihuolimattomasti. Miehisessä maailmassa naisena toimiessaan Anna oppii vähitellen ymmärtämään myös isäänsä, tämän salaperäistä katoamista ja niitä valintoja, joita tämä on vuosia aiemmin joutunut perheensä ja turvallisuutensa vuoksi tekemään. Ja joskus vaara on surua parempi vaihtoehto.
”Eddie katsoi Annan isoja tummia silmiä tuuheiden ripsien varjossa, yritti löytää tuon pienen haamun. Mutta hän oli katsonut liian kauan muualle, ja haamu oli kadonnut. Sen tilalle oli tullut tyttö, joka tuskin muisti hänet ja halusi vain päästä hänestä eroon.”
Siinä missä Aika suuri hämäys oli kokeileva, ajoittain jopa perinteiselle kerronnalle naureskeleva kirja, on Manhattan Beach perinteinen historiallinen lukuromaani ja ajankuva 30- ja 40-lukujen New Yorkista, ajasta suuren laman ja toisen maailmansodan välissä. Kirja on tarina valinnoista ja salaisuuksista, naisen asemasta, halusta ja rohkeudesta rikkoa rajoja ja odotuksia, rakkaudesta ja sen kaipuusta sekä unelmista, jotkä välkkyvät kuin meri - toisaalta kutsuvana, toisaalta uhkaavana. Vaikka kirja pitääkin otteessaan loppuun saakka, ei se kuitenkaan ole ihan niin vaikuttava lukukokemus kuin vaikka Linnuntietä tai Tulenarkoja asioita. Manhattan Beach on ehkä enemmänkin rauhallinen matka ajassa taaksepäin, kuin jonkinlainen levähdyspaikka kahden muun tarinan välissä.
”Junan pilli vihelsi. Agnes vaistosi, että tytär odotti jo malttamattomasti hänen lähtöään, ja hänen teki mieli tarrautua tähän, aivan kuin syleileminen voisi jotenkin herättää hänessä tarpeen tulla halatuksi. Agnes rutisti Annaa kiihkeästi, yritti väkisin avata umpeen kasvaneen, syvälle hautautuneen polun Annan luo. Yhden harhaisen hetken ajan tuntui, että Agnes syleili Eddien jänteviä hartioita. Agnes halasi hyvästiksi koko elämäänsä: aviomiestä, tytärtä ja haurasta kuopustaan jota hän oli rakastanut eniten. Hän nousi toisen luokan makuuvaunuun ja vilkutti Annalle ikkunasta. Juna alkoi liikkua, ja kädet kohosivat heiluvana parvena. Agnes tuli ajatelleeksi, että tämä oli sama asema - ehkä peräti sama laiturikin - jonne hän oli tullut seitsemäntoistavuotiaana onnea etsimään. Hän ajatteli vilkuttaessaan: Tämä on tarinan loppu.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti