torstai 29. joulukuuta 2011

John Irving: Garpin maailma

John Irving: Garpin maailma (The world according to Garp, 1976)
Tammi, 559 sivua.


Jos haluaa vaihteeksi luke jotain TODELLA erilaista, on Garpin maailma juuri oikea kirja siihen tarkoitukseen. Kirja kertoo kuuluisasta kirjailijasta T.S. Garpista sekä hänen äidistään Jenny Fieldsistä, feministisymbolista, jotka molemmat ovat lievästi sanottuna persoonallisia. Määrätietoinen Jenny haluaa lapsen muttei miestä ja hankkiutuu raskaaksi vähintääkin kyseenalaisin keinoin. Siinä missä Jennyn elämää kuvaa kurinalaisuus, on Jennyn poika Garp nautiskelija isolla n:llä. Kirjan juoni onkin lähinnä poukkoileva sarja uskomattomia sattumuksia ja omintakeisia ihmisiä, jotka jollain tavalla liittyvät Garpin elämään ja samalla muovaavat hänen maailmaansa.

Garpin maailma kertoo päähenkilönsä elämäntarinan, jossa sekoittuvat somasti tragedia, komedia ja ennen kaikkea farssi. Tapahtumarikas elämä tarjoaa Garpille kirjoitettavaa ja nostaa tämän lopulta maailmanmaineeseen - mutta hinta tästä on kova. Garpin maailma kertookin ennen kaikkea miehestä, "joka pelkää niin hirveästi rakkaillensa sattuvan jotain kauheaa, että luo ympärilleen ilmapiirin, jossa kauheuksia on melkein pakko sattua. Ja niitä sattuu." Välillä onkin vaikea sanoa, kumman tapahtumat ovat hurjempia, toden vai tarun.

"'Ei minun tarvitse nähdä', sanoi Walt. Waltin ääni oli jännityksestä kimeä, mistä Garp aavisti, että Walt kaipasi rauhoittavaa sanaa.
   'Minä tunnen tämän tien ulkoa', Garp vakuutti heille.
   'Ihan kuin olisi sukelluksissa!' huusi Duncan ja pidätti henkeään.
   'Ihan kuin unta!' sanoi Walt ja tavoitti veljensä kättä."

Garpin maailma imaisi mukaan heti ensisivuilta, mutta jostain syystä kirjan herättämä innostus laimeni sivujen edetessä. Ehkä se suurin sanoma sanojen takaa jäikin aukeamatta, sillä Keskisuomalasen listauksesatt huolimatta ainakaan itse en laskisi Irvingin teosta niiden sadan kirjan joukkoon, jotka haluaisin elämäni aikana lukea. Vaikka Garpin maailma on samalla ällöttävä, hauska, jännittävä ja absurdi, mutta minut se jätti silti jollain tavalla kylmäksi. Sen verran teksti jäi kuitenkin mietityttämään, että elokuva on ehdottomasti nähtävä jossain vaiheessa, vähintäänkin vertailun vuoksi!

keskiviikko 21. joulukuuta 2011

Sen December ingen snö - todellakin.

Viisi vuonna 2011 lukemaani kirjaa, joita voin suositella muillekin:

1. Riikka Pulkkinen: Totta, jonka sain joululahjaksi viime vuonna. Kahdesti on tullut luettua, yksi vuoden ehdottomia helmiä.

2. George Orwell: Eläinten vallankumous. Ei ehkä mikään varsinainen uutuuskirja, mutta itse luin ko. opuksen vasta tänä keväänä. Lastenkirjamainen tyyli ja toisaalta sen alle kätkeytynyt sanoma toimivat. Klassikkokirjaksi myös varsin nopealukuinen.

3. Alexandra Salmela: 27. Erilainen, koukuttava kirja.

4. Stieg Larsson: Miehet jotka vihaavat naisia. Oli pitkään Must read -listallani, mutta vasta alkusyksystä sain hankittua kirjan itselleni. Toimi hyvin, vaikka juonen jo tiesinkin. Jännittävä kirja, joka olisi tehny mieli lukea yhdeltä istumalta.

5. Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän. Yksi lempikirjoistani, jonka luin jälleen kerran - tosin tänä vuonna synnytysosastolla. Liikutti siis tänä vuonna useastakin syystä!


Huomenna suuntaamme joulun viettoon ja blogi hiljenee,
joten rauhallista joulua kaikille!

perjantai 9. joulukuuta 2011

Eve Hietamies: Yösyöttö

Eve Hietamies: Yösyöttö (2009)
Otava, 383 sivua.


Jos ei missään tapauksessa halua pitää taukoa vauva-arjesta, kannattaa oma vapaa-aika ehdottomasti käyttää vauva-asioista lukemiseen. Itse sorruin tähän nyt ensimmäistä kertaa. EN siis missään nimessä lue Vauva-lehteä ja KaksPlussaa poika R:n nukkuessa, ei hyvää päivää sentään, mutta Eve Hietamiehen kirjaan oli pakko tarttua. Kyllä kannatti. Yösyöttö oli varsin viihdyttävä ja hauska kirja, vaikka se kovin vauvapainotteinen olikin.

Yhtenä Yösyötön aiheena on raju synnytyksen jälkeinen masennus, jopa psykoosi. Päähenkilö Antti Pasanen joutuu kohtaamaan sen kovinkin konkreettisesti, kun Pia-vaimo sanoutuu irti parin pojan elämästä heti synnytyslaitoksella: sairaalan pihalla turvakaukalo käsissään seisova Antti saa katsella taksin perävaloja vaimon paetessa vauva-arkea ja vastuuta. Koska äiti ei missään vaiheessa pysty olemaan osa poikansa elämää, huomaa Antti yhtäkkiä olevansa vanhempainvapaata viettävä koti-isä, jonka päivät täyttyvät vaipanvaihdosta, vastikkeista, Myyrästä ja Pingusta. Elämä yksinhuoltajana ei ole helppoa, mutta siitä on pakko selvitä. Lopulta Antti löytää tiensä lähipuistoon, jonka äitijoukosta tulee nopeasti myös hänen kaveripiirinsä.

"Kävelin kuin huumeissa ostarille parturiin, yksin, ilman lastenvaunuja, ilman vastuuta. Jalat olivat liian kevyet. Istuin parturin tuolissa enkä osannut puhua mitään, koska ei ollut mitään puhuttavaa. En ollut lukenut uutisia enkä ollut käynyt missään, saati tavannut ketään. Mutta tykkäsin kuunnella, kun se mimmi kertoi Thaimaan-reissustaan."'

Antin kotielämä kuulostaa kovin tutulta. Ja toisaalta taas ei. Joka tapauksessa oli hauska lukea vauva-arjesta kerrankin miehen näkökulmasta. Vaikka perusjutut hoituvat molemmilta sukupuolilta samalla tavalla, huomaa Antti kovin konkreettisesti astuneensa nyt naisten maailmaan, jossa keskustelunaiheet saavat usein korvat punottamaan ja aiheuttavat kovia yskäkohtauksia. Toisaalta, miksei isäkin pärjäisi siinä missä äiti?

"Olin oppinut kestämään Jannika-Pinkin niiskutuksen ja Nelli-Tupperwaren peräpäävaivat, niin omat kuin Pietarinkin. En enää sätkyillyt, kun Pihla-Puolukka kaivoi lerppunsa esiin, se edelleen kyllä inhotti, mutta osasin jo katsoa sivuun. Kestin keskustelut imukyvyistä, koskivat ne sitten naista, hyttystä, vaippaa tai kuukautissidettä. Olin kestänyt jopa keskustelun, jonka aiheena oli: "Antaisitteko Antti Pasaselle?".
    Yllättävää kyllä, eivät olisi antaneet."

Yösyöttö ei ehkä tarjoa mahdollisuutta suurille temaattisille pohdinnoille. Toisaalta sen ei edes tarvitse tarjota. Hietamiehen kirja hymyilyttää ja viihdyttää ja toisaalta kuvaa varsin realistisesti elämää pienen lapsen kanssa. Ainakin saman kokeneille siis hyvä lukuvinkki - ja miksei myös muille kevyempää lukemista etsiville.

Ja hei, vaikka toisin voisi luulla, tämä EI ole pelkästään naisten kirja: myös herra T kiinnostui lukemaan Yösyöttöä! Onko mitään ärsyttävämpää kuin se, että kun vihdoin on saanut pojan unille ja ryntää sohvalle lueskelemaan, on mies varannut sekä parhaan löhöpaikan että lukemasi kirjan?

maanantai 5. joulukuuta 2011

Agatha Christie: Viisi pientä possua

Agatha Christie: Viisi pientä possua (Five little pigs, 1943)
WSOY, 226 sivua.


Agatha Christie on kiehtonut persoonana jo pitkään, mutta itse kirjailijan tuotannosta olen lukenut ainoastaan kaikkien aikojen klassikon Eikä yksikään pelastunut sekä Hercule Poirot -seikkailun Kohtalokas viikonloppu. Kirjaston poistomyynnin jälkeen olohuoneen kirjahyllyyn muutti kuitenkin kaksi muuta Hercule Poirotia, ja niistä ensimmäiseen tartuin nyt. Viisi pientä possua olikin perinteistä Christietä eli mielenkiintoinen dekkari, joka yllätti vielä viime sivuilla.

Viisi pientä possua julkaistiin Amerikassa nimellä Murder in retrospect, ja kirjan idea onkin siinä, että tällä kertaa Poirot saa tutkittavakseen kuusitoista vuotta vanhan tapauksen. Kuuluisan taidemaalari Amyas Cralen murhasta on aikoinaan tuomittu tämän vaimo, joka kuitenkin ennen kuolemaansa vankilassa kirjoitti tyttärelleen vakuuttaen syyttömyyttään. Tytär ottaa yhteyttä Hercule Poirotiin, joka kutsuu koolle kaikki ne viisi henkilöä, jotka aikoinaan liittyivät tapaukseen ja joiden joukosta mahdollisen oikean murhaajan tulisi löytyä. Näiden viiden henkilön joukkoon kuuluvat Amyasin kanssa alituisesti riitelevä käly Angela, röyhkeä nuori rakastajatar Elsa, miehiä halveksiva kotiopettajatar neiti Williams sekä veljekset Philip ja Meredith, joilla molemmilla tuntuu olevan salattuja tunteita Amyasin vaimoa kohtaan.

"Poirot katsoi vielä taulua. Nuo silmät. Ne tarkkailivat häntä... tarkkailivat häntä... kertoivat hänelle jotakin...
    Entä ellei hän ymmärtänyt, mitä ne hänelle sanoivat? Voisiko elävä nainen kertoa sen hänelle? Vai sanoivatko nuo silmät jotain sellaista, mitä elävä nainen ei tiennyt?
    Tuollainen julkeus, tuollainen voitonriemuinen odotus.
    Ja sitten Kuolema oli astunut näyttämölle ja riistänyt saaliin noista innokkaista, ahnaista nuorista käsistä... Ja loisto oli sammunut noista kiihkeistä odottavista silmistä.
    Millaiset Elsa Greerin silmät olivat nyt?
    Poirot poistui huoneesta ja loi mennessään viimeisen silmäyksen tauluun. Hän ajatteli: - Tuossa tytössä oli liian paljon elämää.
    Häntä pelotti hiukan..."
Viisi pientä possua on siinä mielessä taattua ja perinteistä Christietä, että lukija pääsee leikkimään salapoliisia Poirotin ohella: annettujen johtolankojen perusteella voi hyvin itsekin pohtia murhaajaa. Kirjan tempo on uudempiin dekkareihin tottuneille ehkä vähän hidas, mutta ainakaan minua se ei häirinnyt, sillä muuten kirjasta löytyi kaikki hyvän dekkarin ominaisuudet. Ja mikä tärkeintä: Viisi pientä possua tosiaan onnistuu yllättämään vielä siinä vaiheessa, kun kaiken piti jo olla selvää.


Lue myös Agatha Christieltä:
Eikä yksikään pelastunut

tiistai 29. marraskuuta 2011

Juha Itkonen: Myöhempien aikojen pyhiä

Juha Itkonen: Myöhempien aikojen pyhiä (2003)
Tammi, 295 sivua.


Juha Itkoselta olen lukenut lähes kaiken jo moneen kertaan, mutta jostain syystä Myöhempien aikojen pyhiä jäi aikoinaan kesken. Ehkä syynä oli kirjan kovin uskonnollinen luonne, en tiedä. Nyt kuitenkin tartuin kirjaan uudelleen - ja ihastuin täysin. Kuten muissakin Itkosen kirjoissa myös Myöhempien aikojen pyhissä on pehmeä, kevyt kirjoitusote, kuvainnollinen ja kaunis kieli sekä paljon ajattelemisen aihetta - tämäkin on kirja, joka jää mieleen niin, että lukeminen jatkuu vielä sivujen loputtua.

Itkosen kirjan minäkertoja on nuori mormonipoika David, joka on tullut parinsa Markin kanssa Suomeen lähetystyöhön. Täydellinen Mark on vahva, hurmaava, uskossaan horjumaton; David sen sijaan epäilevä ja ahdistunut. Uskonsa kanssa kamppaileva David kantaa myös toisenlaista taakkaa: hän on vasta menettänyt lento-onnettomuudessa äitinsä, isänsä ja kolme sisarustaan ja on nyt aivan yksin. Millainen jumala otti pois koko perheen, salli heidän kaikkien kuolla? David ja Mark kiertävät pyörineen pikkukaupunkia, jonka ovet pysyvät suljettuina, asukkaat vihamielisinä. Davidin päivät täyttyvät ovelta ovelle polkemisesta, Markin piikittelystä, pyhästä sanasta, häpeästä, surusta. Davidin tuntemaa ahdistusta ei myöskään vähennä naapuritalossa asuva Emma, johon rakastuminen on jotain vaarallista, kiellettyä, syntistä.

"Minä toivon, että kasvaisin Emmaan kiinni, hengittäisin Emman keuhkoilla ja tuntisin Emman iholla, antaisin Emman sydämen lyödä puolestani ja Emman ajatukset olisivat minun ajatuksiani, saisin vaihtaa omani niihin, eikä minun tarvitsisi enää ikinä havahtua auki räjähtävään lentokoneeseen, etsiä ruumiinpalasia suolta, eikä enää koskaan kulkea sinisesä talossa, yksin elävänä kaikkien kuolleiden seassa. Minä ja Emma olisimme yhtä ja minäkin saisin kodin, äidin ja pikkusiskon ja isän jonka kanssa katsoa televisiosta urheilua, enkä minä enää koskaan, en milloinkaan olisi yksin."

Myöhempien aikojen pyhiä on tietyssä mielessä varsin ahdistava kirja. Vaikka kirja käsitteleekin uskoa ja uskonnon synnyttämään ahdistusta, voi sen nähdä kertovan myös syyllisyydestä, häpeästä ja ahdistuksesta ylipäätään. David syyttää jumalaa perheensä menettämisestä ja tiukan uskonnollisen vakaumuksen ympäröimänä tuntee tästä äärimmäistä syyllisyyttä. Hänen maailmansa on täynnä kiellettyä: syyttäminen, epäily, kyseenalaistaminen - ja rakastaminen. Davidin ahdistus ja syyllisyydentunto kuvataan niin todentuntuisesti, että se tekee kirjasta paikoin todella surullisen. Lukukokemus toisaalta vain voimistuu.

"Se alkoi metelistä. Metelistä se alkoi. Huuto, ääneksi naamioitu terä. Metallin kolina, rytmikäs ja hakkaava, hälyääni asvaltin ytimessä. Ilmalennon ääni, laskeutumisen ääni, ääni joka syntyy kun elävä törmää elottomaan.
   Kaikki se yhdessä ja yksi lause, koko kamala kummallinen kesä muutamassa sanassa. Ei kai sinulla muutakaan ole. Niin, ja valkoiset raakkuvat linnut, linnut joista ei pääse eroon. Nämä äänet, mihin minä ne hautaan, kun mitään ei ole, ei enää ketään pitämässä ääntä.
   Hiljaisuus kaikuu, se vika on hiljaisuudessa."

Kirjan loppupuolella alkoi muuten jostain syystä tuntua, että olisin ehkä sittenkin aikoinani lukenut sen loppuun asti. Enkä sano nyt tätä mitenkään negatiivisessa mielessä: Myöhempien aikojen pyhiä ei missään nimessä ollut ennalta-arvattava tai helposti unohtuva. Ehkä kirjan loppu vaan oli niin luonteva, että sen luettuaan ajatteli heti, että "juuri näin tämän piti mennäkin".


Lue Juha Itkoselta myös:
Anna minun rakastaa enemmän
Kohti

tiistai 22. marraskuuta 2011

Erlend Loe: Muleum

Erlend Loe: Muleum (Muleum, 2007)
Johnny Kniga, 187 sivua


Erlend Loen kirjan päähenkilö on Julie, 18-vuotias norjalainen lukiolaistyttö, joka huhtikuussa 2005 sai isältään tekstiviestin

"Me syöksymme maahan.
Rakastan sinua.
Tee mitä haluat.
Isä."

Koko perheensä lento-onnettomuudessa menettänyt Julie ei halua itsekään enää elää. Kuoleminen vaan tuntuu olevan kovin hankalaa: vaikka Julie keksii useita keinoja tappaa itsensä, tuntuu jokin aina menevän pieleen. Lopulta Julie pakkaa mukaansa muistikirjansa ja hyppää lentokoneseen toiveenaan kuolla itsekin lento-onnettomuudessa. Matkustaessaan impulsiivisesti ympäri maailmaa Julie alkaa kuitenkin pikku hiljaa löytää elämänhalunsa. Muleum on Julien muistikirja ensimmäisen yksin vietetyn vuoden ajalta.

"Tavallaan voi siis ehkä sanoa, että Marie Clairella ja minulla on pohjimmiltaan sama päämäärä: Hankkiutua eroon kaikesta, mikä painaa jotain. Hankkiutua eroon ruumiista ja koko elämästä. Lehdessä puidaan niin mitättömiä ongelmia, että suurimmaksi ongelmaksi muodostuu lopulta se, etteivät lehden tekijät eivätkä lukijat tajua, kuinka pieniä heidän ongelmansa ovat. Jonkun pitäisi tehdä lehti niille, jotka ovat menettäneet perheensä onnettomuudessa. Sen nimi voisi olla Dead Family. Tai Accidental Death. Tai ehkä Sudden Death Magazine. Siinä neuvottaisiin ihmisiä kehittämään itselleen syitä jatkaa elämäänsä, kerrottaisiin mitä voi syödä silloin kun ei huvita syödä yhtään mitään ja annettaisiin vinkkejä siitä kuinka voi huijata itsensä uskomaan jumalaan ja ja siihen, että kaikki mitä tapahtuu, oli se sitten kuinka kamalaa tahansa, kuuluu jumalan salakavalaan suunnitelmaan, jota ihmiset eivät voi koskaan ymmärtää ja jota meidän ei tästä syystä pidä myöskään asettaa kyseenalaiseksi. Siinä pitäisi kertoa myös, miten ihminen voi tappaa itsensä niin ettei takuulla herää muutaman päivän päästä sairaalassa nolona ja nöyryytettynä sen vuoksi, ettei yritys onnistunut."

Erlend Loe käsitelee kirjassaan synkkiä aiheita kyynisesti, ironisesti - hauskastikin. Kerronnassaan Loe on kuitenkin löytyänyt niin sanotun kultaisen keskitien: kuolemaa suunnittelevan Julien teksti ei ole masentavaa, muttei Loe kuitenkaan ylitä huumorillaan hyvän maun rajoja. Kirjan nimi muleum tarkoittaa norjan sanaa museum, jonka Julie lapsena lausui väärin. Nyt perheen kuoltua Julie on ainoa, joka tietää, miksi muleum on hyvä sana. Sanan tuoma ilo on kuitenkin kadonnut samalla tavalla muiden yhdessä koettujen muistojen kanssa. Vuoden kuluessa Julie alkaa kuitenkin oivaltaa, että uusia muistoja ja uusia hyviä sanoja - sekä uusia perheitä niitä jakamaan - on edelleen mahdollista saada.

Muleum on monilta osin uudempi versio Supernaiivista sillä erotuksella, että nyt päähenkilö on nainen. Molemmissa kirjoissa etsitään elämälle tarkoitusta, pohditaan arkisia asioita ja tehdään kyynisiä huomiota maailmasta. Koska Supernaiivi oli ja on edelleen aivan loistava teos, tämä samankaltaisuus ei missään nimessä häiritse. Muleumin tapahtumat alkavat kirjan puolivälissä muuttua varsin epäuskottaviksi, mutta se ei haittaa; Loen kirjoissa parasta antia on aina ollutkin kirjoitustyyli, pienten havantojen tuoma huumori sekä tietynlainen tapahtumien absurdius.


Myös näitä voin Erlend Loelta suositella:
Supernaiivi (lue edes tämä!)
Tosiasioita Suomesta
Naisen talloma

perjantai 18. marraskuuta 2011

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen


"Matkijalintu on satakieli, joka ei tee muuta kuin laulaa meidän iloksemme. Se ei raiskaa syömällä ihmisten puutarhoja, se ei pesi maissilaareihin, se ei tee muuta kuin laulaa sydämensä pohjasta meille. Sen vuoksi on synti tappaa satakieltä."

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen (To Kill a Mockingbird, 1960)
Gummerus, 411 sivua.



Harper Leen klassikko oli jo pitkään ollut omalla Must read -listallani, ja nyt vihdoin sain aikaiseksi sekä varata sen kirjastosta että lukea. Kyllä kannatti. Kirja oli viime aikoina lukemiini kirjoihin verrattuna erilainen, ja se piti otteessaan loppuun asti.

Kirjan päähenkilö Scout on kahdeksanvuotias poikatyttö, joka elää vapaata ja turvattua elämää isänsä Atticuksen ja isoveljensä Jemin kanssa 1930-luvun Alabamassa. Scoutin elämä on leikkiä, mielikuvitusta, kuivia hiekkateitä ja auringon paistetta, naapuritalon erakon vakoilua. Pikku hiljaa Scout joutuu kuitenkin astumaan aikuisten maailmaan, minkä jälkeen unelias pikkukaupunki onkin yhtäkkiä kylmä, kova - ja täynnä rotuvihaa. Scoutin asianajajaisä on saanut tehtäväkseen puolustaa valkoisen tytön raiskauksesta syytettyä mustaa miestä, Tom Robinsonia, ja oikeusjuttu saa Maycombin ihmiset paljastamaan todellisen luontonsa ja piilevät ennakkoluulonsa. Koko kaupungin nousu raajarikkoista Tomia vastaan alkaa nopeasti muistuttaa satakielten metsästämistä.

"Atticus puhui niin hiljaa, että hänen viimeiset sanansa särähtivät korvissamme. Minä katsoin ylös ja näin hänen kasvoillaan kovan ilmeen. - En tiedä mitään inhottavampaa kuin halpamielinen valkoinen mies, joka käyttää hyväkseen mustan miehen tietämättömyyttä. Ei pidä pettää itseään - kaikki lasketaan vähitellen yhteen ja jonakin päivänä me saamme maksaa laskun. Toivon, ettei se tapahdu minun lasteni aikana."

Kuin surmaisi satakielen kertoja on Scout, mikä tuo kirjaan oman sävynsä: koska kertoja on vasta lapsi, näkee hän asiat omalla tavallaan, kaikkea täysin ymmärtämättä. Toisaalta lapsikertoja tuo tekstiin oman, kepeän sävynsä ja eikä vakavistakaan asioista kertominen tee kirjaa synkäksi. Vaikka mielikuvituksen ja leikkien maailma liukuukin pikku hiljaa Scoutin ulottumattomiin, on elämässä siltikin aina häivähdys lapsuuden huolettomuutta.

Helsingin Sanomien arvostelussa Leen kirjaa kuvattiin nimenomaan ajattomaksi, ja tämän väitteen voi helposti allekirjoittaa: niin kirjan teemat kuin itse tekstikin toimivat edelleen, viidenkymmenen vuoden jälkeen. Kuin surmaisi satakielen käsittelee tasa-arvoa, oikeudenmukaisuutta, ennakkoluuloja, ystävyyttäkin. Nämä teemat ovat yhtä ajankohtaisia nyt kuin 60-luvullakin.

maanantai 7. marraskuuta 2011

Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti

Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti (2011)
Otava, 287 sivua.


Anna-Leena Härkösen uutuutta oli suositeltu minulle useaan otteeseen, ja olihan se sitten ostettava. Enkä ilmeisesti ollut ainoa tästä kirjasta kiinnostunut: kaupunginkirjaston kuudelle painokselle oli nimittäin sata varaajaa jonossa. Onneksi kirja löytyi kohtuulliseen hintaan Kirjakerhosta, joten sen lukemista ei tarvinnut vuositolkulla odottaa.

Onnen tunti on kirja sijaisvanhemmuudesta - tai vanhemmuudesta ylipäätään. Kirjan päähenkilö ja minäkertoja Tuula päättää miehensä Harrin kanssa, että heidän kodissaan on tilaa myös toisille, "varastetuille lapsille", niin kuin kirja asian ilmaisee. Asiat etenevät vauhdikkaasti ja pian Tuulan kotiin muuttavatkin sisarukset Luke ja Venni, jotka ovat lyhyen elämänsä aikana nähneet jo liikaa. Tuulan, Harrin ja Tuulan pojan Roopen varsin rauhallinen elämä heittää yllättäen kärrynpyörää, sekä hyvässä että pahassa. Lasten mukana perheeseen liittyvätkin myös alkoholisoitunut, lupauksensa rikkova isä Ali ja äkkipikainen sekakäyttäjä-äiti Ninna.

"Esiin sipsuttaa pieni tyttö. Hän on hurmaava. Niin kuin henkiin herännyt nukke. Hänellä on Nellie Olesonin herkulliset vaaleanruskeat ruuvikiharat, juuri sopivan sotkuiset. Hymy on viehkeä ja katse puoliksi lattiaan luotu; flirttiä maailman kanssa. Hän on juuri sellainen tytöntyllerö, jonka jokainen ruotsalaismamma olisi valinnut itselleen sotalapsirivistöstä ja tunkenut täyteen leivoksia. Ja nyt häntä ojennetaan meille tarjottimella."
Vennin ja Luken myötä myös Tuulan on aika kasvaa - ja parantua. Rakentaessaan sidettä lasten ja itsensä välille hän työstää samalla niin omaa onnetonta lapsuuttaan kuin riittämättömyyttään äitinä. Muistot ja nykyisyys sekottuvat, kun Tuula pääsee elämään oman hylkäyskokemuksensa uudelleen Luken ja Vennin kautta - ja tekemään tällä kertaa asiat toisin.

"Minullahan on nyt kaikki hyvin. Ja olen silti se sama rumissa vaatteissa koulun pihalla seisova pikkutyttö, joka kokee olevansa huonompi kuin muut, tyttö jonka täytyy ostaa karkeilla ja mielistelyllä toisten hyväksyntä, äidin hyväksyntä ainoastaan mielistelyllä. Ja olemalla reipas ja helppo. Näkymätön. Miten kovasti minä yritin olla olematta."


Juonellisesti Onnen tunnissa olisi potentiaalia syvällisempäänkin romaaniin, joten ainakin itse olin kirjan luettuani jossain määrin pettynyt; nyt tapahtumien käsittely jää paikoin aika pintapuoliseksi. Härkösen kirja koostuu pitkälti dialogista, mikä jättää paikoin vähän heppoisen ja epäuskottavan kuvan itse sisällöstä. Onnen tunti oli kyllä mukava lukea - paikoin kirja oli myös hauska -, mutta jätti lopulta hieman kylmäksi. Mitä lopulta tapahtui Tuulalle, entä lapsille? Entä pääsikö Luke koskaan eroon traumoistaan? Myös kirjan nimen ympärille olisi saanut rakennettua lisää syvyyttä.

maanantai 31. lokakuuta 2011

Karin Fossum: Harriet Krohnin murha

Karin Fossum: Harriet Krohnin murha (Draper på Harriet Krohn, 2004)
Johnny Kniga, 280 sivua.

Karin Fossumin Harriet Krohnin murha on siitä erilainen dekkari, että toisin kuin monet muut se on kerrottu pelkästään rikollisen, tässä tapauksessa murhaajan, näkökulmasta. Ja toisin kuin monet muut, se piirtää murhaajasta inhimillisen, lähes säälittävän kuvan.

Kirjan päähenkilö Charlo on menettänyt kaiken.Vaimon häneltä vei syöpä, rahat ja itsetunnon peliriippuvuus, teini-ikäinen tytär lähti isän töppäilyjen takia. Pelivelkojensa takia Charlo ajautuu epätoivoiseen tekoon: hän päättää ryöstää Harriet Krohnin, yksinäisen, varakkaan vanhuksen, joka takuulla ei uskalla puolustatua.

"Hän katselee ulos ikkunasta, näkee että edelleen sataa kovasti räntää. Jäljet, hän ajattelee, ja tunnustelee taskujaan. Haluaa tarkistaa, että on muistanut kaiken. Aivan kuin onkin, hän on ajatellut kaikkea, ajatellut monta viikkoa. Hän on harjoitellut kaiken ajatuksissaan ja muutaman kerran huutanut unissaan kauhusta."

Kaikki kuitenkin menee hirvittävällä tavalla pieleen, ja Charlosta tulee kylmäverinen murhaaja. Tästä lähtien Charlo elää elämäänsä vilkuillen olkapäänsä yli, nähden painajaisia, odottaen kaiken loppuvan. Toisaalta hän pyrkii nyt korjaamaan tekemiään virheitä, ostamaan takaisin tyttärensä luottamuksen. Samalla hän kuitenkin tuntee, kuinka verkko hänen ympärillää käy koko ajan kireämmäksi ja kireämmäksi. Lehdestä hän voi lukea, että Harriet Krohnin murhaa tutkii nyt komisario Konrad Sejer, hän, joka tähän mennessä on selvittänyt jokaisen juttunsa.

"Hän jää hetkeksi paikoilleen, että sydän ehtisi rauhoittua. Nyt hänen on aika palata ihmisten ilmoille, joten on tärkeää koota itsensä. Olla rauhallinen, itsevarma ja päättäväinen. Hän menee eteiseen, avaa lukon, työntää oven raolleen, jää seisomaan ja kuuntelemaan. Silloin huoneen poikki häivähtää varjo, jotain mustaa ja äänetöntä, ja hän säpsähtää. Harrietilla on kissa, hän tulee ajatelleeksi, se on odottanuyt ulkona ja haluaa nyt sisälle lämpimään. Hän menee sen perässä sisään katsomaan, mitä se tekee. Kissa pysähtyy keittiössä ja katselee runneltua ruumista. Maukaisee muutaman kerran pitkään ja hartaasti. Sitten se menee kupilleen juomaan."

Harriet Krohin murha on siitä erilainen Konrad Sejer -romaani, että tässä kirjassa itse Sejer ei juurikaan pääse ääneen: kirjan kertoo Charlo, murhaaja. Vaikka idea on hyvä, jää se jotenkin puolitiehen: ainakaan itse en missään kohtaa tunne samaistuvani murhaajaan saatikka tämän tunteisiin. Myös dekkareille tyypillinen rikoksen ratkaisemisen jännitys puuttuu tästä kirjasta täysin, onhan jo alusta alken selvää, kuka murhaaja on. Harriet Krohnin murha onkin ennemminkin psykologinen draama kuin varsinainen dekkari: jännityksen luomisen sijaan se nimittäin keskittyy tunnelmien ja tunteiden kuvaamiseen.

Fossumin kirja pohtii oikeaa ja väärää, hyvyyttä ja pahuutta. Viedessään lukijan murhaajan pään sisälle, tutustuttamalla hänet murhaajan tunteisiin, Fossum myös kyseenalaistaa perinteisen mustavalkoisen ajattelun rikollisista. Voiko kukaan olla kokonaan paha? Vai voisiko pahojen tekojen takaa löytyä hyvyyttä? Entä millaisen rangaistuksen murhaaja ansaitsee? Jännitystä odottaville kirja oli kuitenkin pienoinen pettymys, ja perinteisempien salapoliisiromaanien ystäville voikin suositella mieluummin jotain muuta Karin Fossumin Konrad Sejer -romaania.


Näitä voin Karin Fossumilta suositella:
Rakas Poona
Evan katse
Mustat sekunnit
Hullujenhuone

maanantai 24. lokakuuta 2011

Alexandra Salmela: 27 eli kuolema tekee taiteilijan

"27 ei ole vain numero muiden joukossa.
27 on erikoinen numero, pimeyden magneetti, joka yliluonnollisella voimalla vetää lahjakkaita taitelijoita kuoleman mustaan aukkoon.
27 on maaginen raja, jonka ylitse astuvat vahingoittumatta vain epäonnistuneet."


Alexandra Salmela: 27 eli kuolema tekee taiteilijan


Alexandra Salmelan 27 eli kuolema tekee taiteilijan tarttui mukaan Prisman poistotorilta kymmenellä eurolla. Ja hyvä, että tarttuikin. Jostain mystisestä syystä numero 27 veti puoleensa juuri minua ja juuri tänä vuonna (...), ja Salmelan kirja osoittautuikin varsin mielenkiintoiseksi teokseksi.

Kirjan päähenkilö on Angie, jolla on pakkomielle numerosta 27. Kaikki hänen lapsuudensankarinsa Kurt Cobainista Janis Jopliniin ja Jim Morrisonista Jimi Hendrixiin ovat kuolleet sen ikäisinä ja muuttuneet legendoiksi. Niinpä myös Angie on päättänyt kuolla - ja elää ikuisesti. Tästä syystä hänellä on vuosi aikaa tehdä jotain merkittävää - hän päättää kirjoittaa kirjan - ja liittyä muiden ikuisesti 27-vuotiaiden joukkoon. Harmi vain, että kirjan kirjoittaminen ei ota sujuakseen ja arki takkuaa muutenkin. Ja itse asiassa Angiekaan ei edes ole Angie, vaan kirjallisuuden opintojaan laiskasti suorittava ja taiteuttaan etsivä Marta, joka nykyään "kutsuu itseään imelästä biisistä varastetulla nimellä".

Prahasta Angie päätyy hakemaan kirjaprojektilleen uutta nostetta Suomesta metsän keskeltä, ekologista elämää elävän lapsiperheen naapurista. Siellä Angien tarinaan astuu kohti "huoltoasemajuhlalounaita" vajoava perhe: kaksoset Ziggy ja Merlin, perheen nuorimmainen pikku Papsu, isä Marko ja luomuäiti-Piia, jonka todellinen minä on kadonnut batiikkikankaiden ja kangaskassien alle.

"Se ei jaksa. Sen korvissa suhisee. Se tuijottaa kaiken ja kaikkien lävitse kuulematta syliin pyrkivää rääkyvää lasta, näkemättä tappelevia kaksosia ja haistamatta pohjaan palavaa reilun kaupan luomurisiä. Sen mieli on tyhjä ja sileä kuin lumihanki, jonka yllä leijuu kevyt usva, joka epätoivoisesti sanoo: anna mun olla.
     "Antakaa mun olla!" huutaa oikea Se sen sisässä aggressiivisesti ja takoo ja lyö ja puree, mutta sitten sen täydellinen se-päällyste hymyilee ja nostaa rääkyvän lapsen syliin, lopettaa kaksosten väkivaltaisen riidan ja pelastaa riisin hellalta."

Salmelan 27 on erikoinen ja erilainen kirja. Teksti poukkoilee - myös grafiikaltaan - ja sisältää perinteisen kerronnan ohella esimerkisi dialogia, sähköposteja ja runoja. Erikoista on myös näkökulma ja kertoja; perinteisen kaikkitietävän kertojan sijaan tapahtumat kerrotaan Angien, pikku Papsun ylioptimistisen leikkisian ja talon liepeillä asuvan kissan näkökulmasta. Tämän lisäksi tarina rakentuu autossa käytävien keskustelujen ja Angien erilaisten kirjoitusten pohjalta. Kerronnan sirpaleisuus kuitenkin ei päästä lukijaa helpolla. Mutta se toimii ja tekee kirjasta entistä mielenkiintoisemman; erityisesti kissan sarkastista ja kyynistä kerrontaa oli hauska lukea.

27 on erilainen, sarkastinen, ironinen, hauska. Tarina rakentuu monesta näkökulmasta, mutta - kuten hyvän kirjan kuuluukin - jättää samalla myös tilaa lukijan omille päätelmille. Ja jos Kesää ilman miehiä ei voinut suositella ainoaksi elämän aikana luettavaksi kirjaksi, tätä voi - jos nyt ei ihan ainoaksi, niin ainakin yhdeksi harvoista.

"Tänään on se päivä
Johon kaikki päättyy
Muuttuu mullaksi
Ja tulessa syntyy uudelleen

Tämä on alku, kaunis ystäväni,
Tämä on alku
Vaikka mitä ne sanoo
Vaikka kuinka ne yrittää meidät erottaa

Tämä on alku."

keskiviikko 21. syyskuuta 2011

Totta.



"Hän näkee heidän elämänsä. Lapset hyppelevät heidän edellään, hihkuvat, mankuvat jäätelöä.

Tavallisia hetkiä, ei murheellisia muttei sellaisiakaan, joita erehtyi teini-isässä tulevaisuudesta haaveillessaan pitämään onnen ehtona. Sellaisia hetkiä, joina tuntee pitkästyneisyyden, sellaisia joita ei määritä niinkään sana onni - hän tietää, että onni tuntuu joskus tulevaisuudessa mahtailevalta, lapselliselta sanalta, sitten kun hän on oppinut ne toisenlaiset hetket - vaan jokin tavanomaisempi sana, jonka latteus on pelkkää lumetta. Tyytyväisyys."

Riikka Pulkkinen: Totta

keskiviikko 14. syyskuuta 2011

Erlend Loe: Naisen talloma

Erlend Loe: Naisen talloma (Blåst)
Johnny Kniga


Koska tähän asti esittelemistäni kirjoista suurin osa on ollut selkeästi enemmän naisille suunnattua draamaa, hypätään vaihteeksi eri genreen ja Erlend Loen tuotantoon. Sankan miespuolisen lukijakuntani (herra T, toivottavasti luet tätä siellä töissä!) iloksi ajattelinkin kirjoittaa hieman kirjasta nimeltä Naisen talloma.

(Ja kyllä, kyseessä ei ole minkään luokan kuittailu, sillä puolustuksekseni voin sanoa lukeneeni itse kirjan ruotsiksi nimellä Blåst ja ajattelevani sitä myös sillä nimellä.)

Naisen talloma kertoo miehestä, joka ajautuu suhteeseen voimakastahtoisen Mariannen kanssa. Ja nimenomaan ajautuu, sillä Marianne muuttaa miehen asuntoon ja valtaa tämän elämän ilman, että päähenkilö edes ehtii päättää omaa kantaansa asiaan. Marianne puhuu, suunnittelee - ja täyttää asunnon.

"Marianne ringde mig på jobbet. Var lätt och glad på rösten. Det var så fint att vi varit överens, sa hon. Jag försökte komma ihåg vad vi hade sagt under natten. Ingenting kom jag ihåg. Men då kommer jag då bara, sa hon. Jag nickade in i telefonluren och sa ja, kom bara, och att det säkert blev bra.

Samma kväll kom hon flyttandes. Med tolv medelstora papperskartonger och en gräddgul byrå."

Saadakseen omaa tilaa aloittaa päähenkilö uintiharrastuksen. Hän ostaa kausikortin uimahalliin, istuu saunassa lukemassa. Ja ui, tottakai. Kotona hän kuuntelee Mariannea, nyökkää ja kauhistelee oikeissa paikoissa, miettii omia asioitaan samalla kun Marianne elää elämäänsä - heidän molempien puolesta.

Mielenkiintoinen kirjasta esiin nostettu ajatus on, että vaikka päähenkilö selkeästi on naisen talloma, on hän myös ennen kaikkea itsensä talloma. Mariannen määräilyä enemmän kirjassa ahdistikin juuri päähenkilön tahdottomuus, miten hän vain odotti elämänsä alkavan, seurasi Mariannen perässä vaivautumatta edes miettimään omia mielipiteitään. Erlend Loen kirjoitustyyli on oivaltavaa ja tekstit, kuten tämäkin, yleensä hauskoja. Silti Naisen talloma tekee ennen kaikkea surulliseksi.

Naisen talloma on siinä mielessä erikoinen kirja, että 199 ensimmäistä sivua se oli ärsyttävä, TODELLA ÄRSYTTÄVÄ, ja se olisi monta kertaa tehnyt mieli jättää kesken. Eniten tämä johtui henkilöistä: päähenkilö todellisena heittopussina ja Marianne täydellisenä päällepäsmärinä olivat äärimmäisen tympeitä ja erityisen vaikeasti samaistuttavia (sanokoot kukaan mitä tahansa...). Kirjan 200. ja viimeinen sivu sai kuitenkin minun kelkkani täysin kääntymään. Erlend Loen Naisen talloma on todellakin ajatuksia herättävä, jopa jollain tasolla ravisteleva, lukukokemus!


Näitä voin myös suositella:
Erlend Loe: Supernaiivi
Erlend Loe: Tosiasioita Suomesta

...ja uusimpiin Erlend Loen teoksiin pitääkin ehdottomasti tutustua myös itse!

tiistai 6. syyskuuta 2011

Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän

Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän (2005)
Teos, 398 sivua.


Yksi useampaan kertaan lukemistani kirjoista on Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän.

Kirjan päähenkilö on Suvi Vaahtera, Södergran-tyttö jääkiekkokaupungista, josta myöhemmin tulee Summer Maple, yksi Suomen kirkkaimmista rocktähdistä. Nyt Summer on kuitenkin kadonnut jäljettömiin Afrikan-matkallaan ja koko Suomi pidättää hengitystään odottaessaan tietoja hänen kohtalostaan. Samalla Suvin entinen poikaystävä Antti ja äiti Leena käyvät läpi omaa matkaansa ja suhdettaan Suviin ja kertovat samalla hänen tarinansa.

On Södergran-tyttö ja unohdettu jääkiekkokaupunki ja toisaalta lyhyttukkainen rokkari; on rosoinen treenikämppä ja toisaalta stadionkeikkojen hehkuvat valot. Ja on omistusasunto Espoossa, nahkahansikastäydellisyys, jossa viiniä siemaillaan yhteen sopivista Iittalan laseista ja taustalla, aivan vaimeasti, soi Bo Kaspers orkester. Juha Itkonen kirjoittaa oivaltavasti ja toisaalta pehmeästi, kirjan tunnelmaan pääsee heti sisälle.

"Olla hän joka jotain merkitsee, laulujen hän. Olla hän jota rakastetaan, kaivataan tai vihataan; hän joka löydetään tai jätetään taakse. Elää ihmisten mielissä, elää ikuisesti." 

Summer Maplen tarina kerrotaan kahdesta eri näkökulmasta, Antin ja Suvin äidin. He molemmat avaavat eri puolet Suvin elämään - ja samalla myös omiin elämiinsä - ja rakentavat tarinaa omista lähtökohdistaan. Silti lopussa ei pysty sanomaan, onko heistä kummankaan antama kuva todellinen. Mitä edemmäs tarina kulkee, sitä selvempää on, että kirja tarjoaa lukijalle vain sirpaleita elämästä - palan sieltä ja toisen täältä - ja todellinen Summer Maple jää lukijan rakennettavaksi.

"Tämä ihminen tässä huoneessa, aivan yksin, ja toinen ihminen hänen sisällään. Aivan yksin, se tässä on kaikkein pahinta, sillä tämä kuva toisin kuin monet muut on kokonaan tosi."

Toisaalta tämä on myös kirjan koukku. Mitä todella tapahtui, kuka oli Summer Maple? Entä mikä osa tarinaa oli totta - ja mikä vain haavekuvaa?

Anna minun rakastaa enemmän on kirja rakkaudesta, luonnollisesti. Se on myös kirja haaveista ja todellisuudesta, niiden välisestä erosta. Se on kirja kasvamisesta ja unohtamisesta, kirja vanhemmuudesta. Anna minun rakastaa enemmän on yksi parhaista lukemistani kirjoista.

Juha Itkosen kirjalla on muitakin ihailijoita. Käykääpä lukemassa esimerkiksi vastaava kirja-arvostelu Alexander Stubbin blogista. http://www.alexstubb.com/fi/blog/146/