lauantai 22. joulukuuta 2012

Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia

Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia (The Marriage Plot, 2011)
Otavan kirjasto, 607 sivua.


Jeffrey Eugenidesin suomentaja on ehkä urakoinut kunnialla kuutisensataa sivua käännöstyötä, mutta jossain hän on kyllä epäonnistunut: kirjan nimessä. Alkuperäisnimi The Marriage Plot nimittäin kuvaa suomennostaan huomattavasti paremmin farssimaista kolmiodraamaa, jossa oikea elämä ja kirjallisuus kummasti sekoittuvat.

Naimapuuhia kiertyy kolme päähenkilön mutkikkaan suhteen ympärille: Mitchell rakastaa Madeleinea, Madeleine rakastaa Leonardia ja Leonard tuntuu rakastavan vuorotellen vähän jokaista kampuksen fuksityttöä. Välissä luetaan tentteihin, käydään luennoilla, kriiseillään, vähän juhlitaan, pestään pyykkiä asuntolan pesutuvassa, etsitään itseään sekä pohditaan ihmissuhteita taas vähän uudelta kantilta. Kerronta etenee yleensä kronologisesti, joskin näkökulma vaihtelee - ja välillä antaudutaan myös muistelemaan menneitä.

"Ja silloin Leonard nousi istumaan. Hänen päänsä ei ollut täynnä ajatuksia. Niitä oli vain yksi. Hän kierähti vuoteelta lattialle polvilleen ja otti Madeleinen kädet omiin, paljon isompiin käsiinsä. Hän oli juuri keksinyt ratkaisun kaikkiin ongelmiinsa, sekä romanttisiin, taloudellisiin että strategisiin. Ei yhtä nerokasta siirtoa ilman toista.
        "Mene naimisiin minun kanssani", hän sanoi."

Naimapuuhien vahvinta antia ovat henkilökuvaukset. Toisaalta on vakavahenkinen joskin rakkausasioissa naiivi Madeleine ja toisaalta taas maanis-depressiivinen Leonard, jonka luonne ja käytös heiluvat äärimmäisyydestä - ja katastrofista - toiseen. Tähän väliin sijoittuu pohdiskeleva, hieman arka Mitchell, johon on kaikista henkilöistä helpoin samaistua. Sivuhenkilöt tekevät kirjassa lähinnä lyhyitä visiittejä ja jäävät kovin päähenkilöiden varjoon. Leonardin kuvauksessa Eugenides panee parastaan: niin hillittömän manian kuin synkkien masennuskausien kuvauksetkin ovat kiehtovan todentuntuisia.


"Mania oli mielentilana aivan yhtä vaarallinen kuin masennus. Ensin se kuitenkin tuntui euforian puuskalta. Olit täydellisen mukaansatempaava, täydellisen hurmaava; kaikki rakastivat sinua. Otit naurettavia fyysisiä riskejä, hyppäsit esimerkiksi asuntolan kolmannen kerroksen ikkunasta lumikinokseen. Mania sai tuhlaamaan vuoden stipendirahat viidessä päivässä. sen tuntui siltä kuin omassa päässä olisi ollut mielettömät bileet, joissa itse isäntänä kieltää ketään lähtemästä, käy vain rintapieliin kiinni ja sanoo: "Älä nyt viitsi! Vielä yhdet!""


Naimapuuhia sekoittaa sujuvasti farssin, komedian ja tragedian tyypilliseen amerikkalaiseen kampuselämään. Mutta vaikka kirja onkin hyvä, ei se pääse samalle tasolle Eugenidesin aiempien, Middlesexin ja Virgin Suicidesin, kanssa. Tiiliskivikirjoja pelkäämättömille Naimapuuhia voi suositella lämpimästi - muiden taas kannattaa napata toinen aiemmista.

tiistai 27. marraskuuta 2012

Agatha Christie: Kuolema Niilillä

"Linnet nauroi. 'Mutta eihän minulla ole yhtään vihollista koko maailmassa!'"


Mikä? Agatha Christie: Kuolema Niilillä (Death on the Nile, 1927).
Loisto, 250 sivua.


Mistä minulle? Kirjaston palautetut-hyllystä.


Miksi? Kesken jääneen Enkeleitä hiuksissani -kirjan jälkeen kaipasin takuuluettavaa. Siispä mars kohti dekkarihyllyä, josta yleensä löytyy minulla on vain vartti aikaa -elämään sopiva kirja; koepaperivuoren keskellä pystyy elämään ainoastaan kirja, jossa on selkeä rakenne, tarpeeksi mieleenpainuva juoni, jotta sen muistaa useammankin päivän lukutauon jälkeen - niin, ja paljon lyhyitä lukuja.


Mitä? Linnet Doyle, upporikas parikymppinen perijätär, saapuu Egyptiin viettämään kuherruskuukauttaan upouuden miehensä kanssa. Kuinka ollakaan, yksi jos toinenkin tuttu kasvo Linnetin menneisyydestä ja nykyisyydestä on sattunut matkaamaan maailman toiselle laidalle juurikin samaan aikaan vastanaineiden kanssa. Viimeiseksi teokseen ennen kuolemaansa Linnet, joka tuntee verkon ympärillään kiristyvän, ehtii pyytää apua myöskin Niilillä lomailevalta Hercule Poirotilta. Salapoliisi saakin selvitettäväkseen murhan ja ympärilleen joukon ihmisiä, joilla kaikilla olisi siihen motiivi.


Millainen? Mielenkiintoinen, mukaansatempaava sekä yllättävä dekkari, jota ajan hammas oli kuluttanut yllättävän vähän. Perus-Christietä siis.

maanantai 19. marraskuuta 2012

Lorna Byrne: Enkeleitä hiuksissani


Lorna Byrne:  Enkeleitä hiuksissani (Angels in my hair, 2008)
Yhteensä 303 sivua, joista taistelin itseni sivulle 165.


Enkeleitä hiuksissani on kirjoittajansa omaelämäkertamainen teos siitä, kuinka hän on lapsesta saakka nähnyt enkeleitä ja aistinut asioita. Vaikutti kiinnostavalta, jopa siinä määrin, että maksoin viidenkymmenen sentin varausmaksun ja odottelin teosta hyvän tovin. Eipä olisi kannattanut. Tosin tietyssä määrin saan syyttää myös itseäni: hälytyskellojen olisi pitänyt soida jo siinä vaiheessa kun huomasin kirjan takakannen olevan täynnä keski-iän ohittaneiden naislukijoiden ylistäviä, liikuttuneita arvioita tästä "enkelinomaisesta kirjasta" (anteeksi, "Riitta" ja "Sirpa"!). No can do, ehkä olen vain liian kyynistynyt tällaisille kirjoille.

Jo ensimmäisten lukujen aikana Enkeleitä hiuksissani alkoi maistua pahvilta, ja totaalinen stoppi tuli puolivälissä. Jokainen uusi luku oli edeltäjiensä kopio eikä ensin-tein-näin-ja-sitten-tein-näin-kerronta juuri aiheuttanut kylmiä väreitä tai aaltoliikettä. Oli pakko heittää pyyhe kehään: tällä hetkellä elämä on muutenkin niin täyttä ja minuuttiaikataulutettua, ettei minulla yksinkertaisesti ole aikaa huonoille kirjoille.

Jos joku on ko. teoksen joskus lukenut, niin kertokaa ihmeessä, oliko lopussa jokin se jokin, joka minulta nyt meni sivu suun!

keskiviikko 7. marraskuuta 2012

London, baby! Part 3.

Kaiken rännän ja kiireen ja koepinojen keskellä koko Lontoon-matka tuntuu jo aika kaukaiselta, vaikka vastahan me pari viikkoa sitten kotiuduttiin. Onneksi saadaan iloa suunnittelusta. Lyhyt joululoma taitaa mennä valitettavasti poika R:n mummoiloita kolutessa niin ettei edes omaa kotia ehditä nähdä, vaikka pakko myöntää, että myös joulun matkatarjontaa on tullut puolivakavasti vilkuiltua. Yksi rentoutusloma meille, kiitos. Viimeistään ensi kevääksi.


lauantai 27. lokakuuta 2012

London, baby! Part 2.

Puistoilun ohella aika Lontoossa kului luonnollisesti pitkälti ostoksilla ja nähtävyyksiä katsellen. Viikon ehdottomat suosikit olivat Piccadilly circus, Starbuck'sin Chai Tea Latte sekä Pret a mangerin lounaat.


Kaupoista tämä porukka jätti GANTit ja Burberryt suosiolla paksumpien kukkaroiden perheille ja shoppaili sen sijaan Top Shopissa, Zarassa ja Primarkissa. Tosin niin äidin kuin pojankin (isistä nyt puhumattakaan!) suosikkikauppa oli ehdottomasti kuusikerroksinen lelukauppa Hamley's, josta löytyi käsittämättöämän lelu- ja karkkimäärän ohella muun muassa legoista tehty kuningasperhe.

keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Riikka Pulkkinen: Vieras

"Ihmisen on mahdollista tulla keneksi tahansa, päättää olla joku muu. On mahdollista naida pohjoismaalainen ja muuttaa seudulle, jota ei tunne, saada pellavapäisiä lapsia joiden hipiä kantaa enää häivettä entisestä elämästä. On mahdollista kertoa elämästään sellainen tarina, jonka on valmis itse hyväksymään. Vaaleanpunaiset taivaat, hiekkatiet, valtamerilaivat. Posliiniastioiden sirpaleet."

Riikka Pulkkinen: Vieras (2012)
Otava, 299 sivua. 


Uusin Riikka Pulkkinen oli syksyn ehdoton måste, jota odotti kuin kuuta nousevaa. Vieras kotiutuikin meille uunituoreena, ja sen kimppuun iskin heti tilaisuuden tullen.

Kirjan päähenkilö on kolmikymppinen Maria, uskonsa kanssa kamppaileva pappi, joka pakenee elämäänsä, läheisiään ja osin itseäänkin New Yorkiin. Sivujen edetessä käy ilmi, että Marialla on enemmänkin selvitettävää. On Yasmina, pieni tyttö, joka luoti uuden kotimaansa asukkaiden hyväntahtoisuuteen tummat silmät loistaen. Ja on äiti, joka aikoinaan saapui kylmään pohjoissuomalaiseen pikkukylään jättäen taakseen autiomaat ja suurkaupungin pilvenpiirtäjät. New Yorkissa Marian elämään astuu vielä Mélanie, joka kantaa omaa suruaan. Jokaista kirjan erillistä tarinaa yhdistää sama vierauden kokemus.

"Huusiko Yasmina apua? Aneliko hän, suomeksi vai omalla kielellään? Minun olisi pitänyt opettaa hänelle ei paljon aikaisemmin, muitakin kieltoja. Hän osasi nimetä eläimiä ja vuodenajan ilmiöitä. Kimmellys oli yksi hänen sanoistaan, mutta hän ei ehkä osannut huutaa: lopettakaa."

Vieras kuljettaa samanaikaisesti useampaa aikaa ja tarinaa, jotka kirjan edetessä liittyvät yhä kiinteämmin yhteen selventäen samalla toisiaan. Monen tarinan limittyminen toisiinsa tuo kovasti mieleen Pulkkisen aiemmat teokset - mutta tähän yhtäläisyydet sitten loppuvatkin. Vieras on selkeästi kielellisesti edeltäjiään kokeilevampi, paikoin enemmän runoa kuin romaania, ja samalla myös paljon filosofisempi. Ja niin, itse jäin ainakin kaipaamaan sitä jotain, mitä kahdessa edellisessä oli. Nyt tuntui, että itse tarina hukkui välillä kielellisiin kokeiluihin ja pohdiskeluun, ja Totta-kirjasta tuttu kaunis kieli oli useammin lähellä pelkkää sanahelinää. Vaikka vieraan monikerroksisuus ja tulkinnallisuus viehättivätkin, ajaudutaan pohdinnoissa ja kielikokeiluissa välillä liian syvälle.

Pidinkö? Kyllä. Suosittelenko? Kyllä. Ja jos vertailukohtana ei olisi ollut Totta, olisi Vieras aivan loistava kirja. Edeltäjiensä varjossa Vieras pääsee kuitenkin vain arvosanaan hyvä.

sunnuntai 21. lokakuuta 2012

Notes from a small island.

 
Lentäminen oli yllättävän vaivatonta yksivuotiaankin kanssa. Paljon naposteltavaa, paljon tekemistä, pikkuisen jaloittelua aktiivisen isin kanssa ja pienet itkut. Lentopelkoiselle äidille yksityinen turvaohjeistus ennen lentoa tosin oli too much information. Hyvä kuitenkin tietää, että oma liivi täytetään vasta koneesta hypättäessä.

Aikaerosta taapero selvisi huomattavasti vanhempiaan paremmin. Kun kerrankin olisi saanut nukkua pidempään, heräsin kuitenkin viideltä (eli Suomen seitsemältä) pyörimään sängyssä ja kuuntelemaan miesten kuorsausta.

Vuoden mutsilta löytyy aina kassin pohjalta muumitikkari itkupotkuraivareihin. Viiden päivän matka pärjättiin kahdella.

Shoppailu ja nähtävyyksien kiertely onnistuivat myös yksivuotiaan kanssa. Isin tehdessä töitä oli oikeasti mahtavaa saada yksin päättää, mihin mennään, missä järjestyksessä ja miten kauan missäkin kaupassa vietetään aikaa.

Take away -kahvia, please. Kuppi lattea mahtui hyvin matkarattaiden pullopidikkeeseen.

Vaipat raahattiin Suomesta, mikä osoittautui oikeaksi vedoksi ja säästi meidät aikamoiselta miten löydän kaupan joka myy oikeankokoisia vaippoja -revohkalta. Myös muutamia pilttejä tuotiin mukana, mutta muuten poika R ruokaili tottuneesti pubissa ja ravintoloissa vanhempiensa kanssa herkutellen esimerkiksi pastalla. Hyvin maistui myös yksivuotiaan ensimmäinen Fish and chips - ranskalaiset tosin korvattiin vielä perunamuusilla.

Hyvät kengät tulivat tarpeeseen, sillä allekirjoittanut ei innostunut metron kilometrin mittaisista liukuportaista yksin rattaiden ja villin sylilapsen kanssa. Onneksi avuliaita miehiä tuntui olevan yhtä tiheässä kuin korkeita kynnyksiä ja rappusia. Mahtavaa.

Your baby is so cute. Vihdoinkin kohteliaisuus, johon voi vastata muutenkin kuin perisuomalaisittain "No just joo", "No ei ka nyt sentään" tai "Tästä tukasta nyt tuli vähän tämmöinen". Yes he is!

Seuraava matka meillä sitten vähän etelämmäksi. Ehkä kesällä. Ehkä isommalla porukalla. Ehkä enemmän pakettina. Laittakaa korvan taakse, mummu ja kummitäti!

lauantai 20. lokakuuta 2012

London, baby! Part 1.

Syyslomaviikolla meidän perheessä vietettiin taas kerran paljon taaperoperheen puistoelämää. Tosin tällä kertaa hieman isommissa puitteissa.



Kuka sanoi, ettei suurkaupungeista muka löydä mitään vihreää? Poika R:n ehdoton Lontoo-suosikki kuluneelta viikolta oli Buckinghamin palatsi puistoineen, oravineen, lintuineen, muine lapsineen, kuumine vohveleineen ja monine siltoineen.

keskiviikko 10. lokakuuta 2012

Elina Tiilikka: Punainen mekko

Elina Tiilikka: Punainen mekko (2010)
Gummerus, 288 sivua.


Elina Tiilikan Punainen mekko sai aikanaan paljon medianäkyvyyttä,yja tästä syystä se tarttui myös heti mukaan, kun kohtasimme kirjaston Tänään palautetut -hyllyllä. Kirjahan on omakohtaisiin kokemuksiin perustuva kertomus parikymppisestä Noorasta, joka ajelehtii elämässään vailla kunnollista työ- tai opiskelupaikkaa, sydänystäviä ja ylipäätään minkään sortin motivaatiota tehdä millekään mitään. Helpon rahan toivossa Noora ajautuu prostituoiduksi, mikä arvatenkaan ei paranna elämänlaatua tipan tippaa.

"Se avasi parvekkeen oven ja seurasin sitä alasti hyiseen ilmaan. Tilanteen lohduton kauneus kosketti mua yhtäkkiä kovasti. Kaikki oli kuin jostain alakuloisesta elokuvasta, musiikkia ei tarvittu, koska hiljaisuus oli niin täydellistä. Mies sytytti molempien röökit, polttaminen tuntui hyvältä. Hiljaisuus ei enää vaivannut mua. Katselin kaukana alhaalla avautuvaa elotonta maisemaa. Toivoin, ettei aamu tulisi koskaan. Aamu vei aina mennessään yön taianomaisen tunnelman.
     Mies antoi mulle valtavan punaisen pyyhkeen, jos halusin käydä suihkussa. Menin kylppäriin ja avasin vesihanan. En halunnut vaatteiden alkavan haista vieraalta."

Punainen mekko romuttaa aika täydellisesti kaikki prostituoidun ammattiin kohdistuvat ennakko-odotukset: korkokenkien ja huulipunan sijaan Nooran ja tämän kollegoiden elämä on verkkareita, pesemättömiä hiuksia, likaisia kerrostalokämppiä ja haisevia hengityksiä. Työtä tehdään kuin mitä tahansa työtä, välillä todella pitkin hampain, mutta kun laskutkin pitäisi maksaa. Nooran elämää leimaa paha itsetunto-ongelma, joka viikkojen ja kuukausien kuluessa muuttuu itseinhoksi - eräällä tapaa Punainen mekko on myös kuvaus yhden masentuneen ja hukassa olevan nuoren elämästä.

Kuitenkin: kirja ei ollut kovin kummoinen. Ehkä aika ajoin shokeeraava, jos sitä oli haettu, mutta ei mitään muuta. Itse teksti oli parhaimmillaankin MeKaks-novellitasoista, luettelomaista tilitystä (ehkä tässäkin tyylissä piili joku syvämerkitys, mutta allekirjoittaneelta se jäi täysin hoksaamatta) vailla mitään tarttumapintaa ja "Minä nyt en viitsi opiskella saati tehdä töitä ja hankin vielä kissankin vaikken viitsi siitäkään huolehtia" -päähenkilöön oli aivan mahdotonta samaistua. Joku kumma kiinnostus kuitenkin ajoi lukemaan kirjan loppuun ja voin sanoa, ettei loppu tarjonnut mitään suurta yllätystä sekään. Jos välillä rajukin teksti kiinnostaa, niin mars kirjastoon, mutta ei tämän kirjan kanssa montaa tuntia kannata kuluttaa.

maanantai 1. lokakuuta 2012

Camilla Läckberg: Perillinen

"He olivat kantaneet salaisuutta niin pitkään. Hän ja Britta. Jakaneet sen, työntäneet sen pois mielestään, sovittaneet tekonsa. Tai niin hän oli ainakin luullut. Mutta kun sairaus iski ja padot alkoivat murtua, hän oli selvännäköisyyden hetkellä ymmärtänyt ettei tehtyä voinut sovittaa. Että kohtalo tavoittaisi heidät ennemmin tai myöhemmin. He eivät voisi piileskellä loputtomiin. He eivät voisi juosta karkuun."


Camilla Läckberg: Perillinen (Tyskungen, 2007)
Schildts, 489 sivua. 


Fjällbackassa tapahtuu jälleen. Patrik on jäänyt rikoskomisarion töistään isyyslomalle, ja Erica on vaihtanut vaipparumban takaisin kirjoitustöihin. Kirjaprojektinsa ohella Erica paneutuu äitinsä historiaan ja sodanaikaiset päiväkirjat imaisevat mukaansa. Samaan aikaan Fjällbackan idyllisessä, mutta ah niin kovin turvattomassa pikkukylässä sattuu jälleen murha, kun eläköitynyt historianopettaja ja natsiasiantuntija löytyy kotoaan kallo murskana. Uusin murha tuntuu liittyvän kiinteästi Erican edesmenneeseen äitiin, jonka nuoruuden lähipiiriin opettaja kuului. Pian vuosikymmeniä peiteltyjen salaisuuksien, petosten ja valheiden on aika tulla esiin.

"Sitten hän oli nähnyt keskitysleirin. Hän muisti vieressään seisseen vangin, joka oli tönäisty kuoppaan, jota he kaivoivat. Nälän, hajun, nöyryytyksen. Kiväärintukin, joka oli iskenyt korvaan niin että  jokin korvan sisällä meni rikki. Kuolleen miehen, joka oli nojannut häneen bussissa matkalla Euroopan halki Ruotsiin. Hän oli taas siellä. Kuuli äänet, haistoi hajut ja tunsi vihan, joka oli kytenyt rinnassa silloinkin kun hän oli täysin voimaton ja keskittyi vain selviämään hengissä päivän kerrallaan."

Camilla Läckbergin dekkareista niin kiehtovia tekevät nimenomaan niiden henkilökuvaukset: yhteiskunnallisten ongelmien ja politiikan sijaan niissä keskitytään inhimillisiin ihmiskohtaloihin, motiiveihin, menneisyyden salaisuuksiin, tunteisiin, syihin ja seurauksiin. Juonen kehittyessä henkilöistä rakentuvat kuvat täydentyvät ja menneisyyden vaikutukset nykypäivään selviävät.

Läckbergit ovat kaikki toinen toistaan taidokkaampia murhamysteereitä - ja nimenomaan niitä. Ja viis tietyistä Pikkukylän Chick lit -piirteistä, jos tarinat toimivat. Perillinen on taas taattua Läckbergiä, jonka viitisensataa sivua kuluvat kovinkin nopeasti, vaikkei oikeasti olisi yhtää aikaa lukea. Se jos jokin on hyvän kirjan merkki.


tiistai 11. syyskuuta 2012

Silenced by the night.

"Solkkasimme parhaamme mukaan englanniksi, ja kun toinen miehistä kertoi olevansa ranskalainen, minä sanoin: Zidane. Kun toinen sitten ilmoitti olevansa brasilialainen, minä sanoin: Ronaldinho. En tiennyt heidän kotimaistaan mitään muuta kuin nuo nimet, mutta halusin tehdä selväksi, että pidin niitä arvossa. He kysyivät minulta, mistä olin kotoisin. Sanoin tulevani Afganistanista. He sanoivat: Taleban, taleban. Siinä olikin kaikki, mitä he tiesivät kotimaastani."

Fabio Geda:  Krokotiilimeri (Nel mare ci sono i coccodrilli, 2010)
Otava, 188 sivua.


Mitä? Yhtenä yönä Enaiatin äiti herättää poikansa, jakaa tälle elämänviisauksiaan ja lähtee. Pysy erossa huumeista, älä tartu aseisiin, älä varasta. Aamulla herätessään, äidin neuvot yhä mielessä pyörien, Enaiat, kymmenvuotias afgaanipoika, huomaa olevansa täysin yksin vieraassa maassa. Tästä alkaa pikkupojan vuosien selviytymistaistelu ja matka halki Kaakkois-Euroopan, kun Enaiat kamppailee selvitäkseen hengissä ja päästäkseen lopulta maahan, jossa voi elää turvassa.

Millainen? Korkeintaan ihan jees, ehkä jopa vähän enemmänkin. Leijapoikaan rakastuneena odotin kuitenkin korkeatasoista tekstiä, ilotulitusmaista kielellä leikittelyä ja koskettavaa tarinaa - ja petyin. Tarina taantui paikoin jopa huonoimpien kouluaineiden tasoiseksi ensin-mentiin-sinne-ja-sitten-mentiin-tänne-ja-sitten-taas-tuonne-selitykseksi, ja henkilöt jäivät todella etäisiksi, vaikka kyseessä kai kuitenkin oli ihan kehuttu teos. Nopealukuinen, kiva kirja, jonka jälkeen kuitenkin lähinnä miettiä, että nämäkin lukemiseen kulutetut tunnit olisin voinut käyttää paremmin katsellen tv-hömppää.

sunnuntai 9. syyskuuta 2012

Operaatio nälkäpäivä.

Tänään seuraamiani blogeja selaillessani törmäsin tähän ja innostuin. Mikä mahtava tapa osallistua nälkäpäiväkeräykseen helposti ja varmistaa, että rahat kilahtavat lippaaseen, vaikkei itse satukaan ehtimään kaupungille ja törmäämään kerääjään.
Punaisen ristin perinteinen Operaatio Nälkäpäivä järjestetään jälleen 13.-15.9.2012. Nälkäpäivä on SPR:n suurin vuosittainen keräys, jonka avulla kerätään varoja Punaisen ristin katastrofirahastoon. Varoilla autetaan sekä Suomessa että ulkomailla niitä, joilla on suurin hätä. Varoista vähintään 85 % käytetään suoraan avustuskohteen hyväksi. Lisää voit lukea Nälkäpäivän verkkosivuilta.

Sinut on haastettu mukaan kantamaan kortesi kekoon! Auttaminen on mahdollista ilman, että sinun tarvitsee edes nostaa takapuoltasi tietokonetuolilta. Voit osallistua Blogiäidit ruokkii -haasteeseen sinulle sopivalla tavalla. Osallistuminen on luonnollisesti vapaaehtoista.
1. Lahjoita
Tee omavalintainen lahjoituksesi Blogiäidit ruokkii -keräyslippaaseen tästä linkistä: http://www.lahjoituslipas.fi/nalkapaiva/blogiaiditruokkii/lahjoita/. Virtuaalinen keräyslipas on SPR:n palvelu, jonka kautta lahjoitukset menevät turvallisesti suoraan SPR:n tilille. Tavoitteenamme on kerätä yhteensä 500€ lahjoitus Nälkäpäiväkeräykseen.

2. Haasta
Kerro Blogiäidit ruokkii -haasteesta blogissasi ja haasta mukaan 3-5 äitibloggaajaa. Linkitä haasteeseen nämä ohjeet ja www-osoite virtuaalisen keräyslippaan sivuille. Jos blogillasi on Facebook-sivut, voit kertoa haasteesta myös siellä.
Blogiäidit ruokkii -keräyksen takaa löytyy kaksi äitibloggaria, Kepulaisen äiti Äidinmaitoa-blogista ja Suski Piiri pieni pyörii -blogista. Heiltä saat tarvittaessa lisätietoa keräyksestä. Blogeissa raportoidaan myös keräyksen etenemisestä.
Haasteen heitän eteenpäin Ompulle, Ansukalle ja Melinalle. Nyt vaan klikkailemaan!

sunnuntai 26. elokuuta 2012

Mary Higgins Clark: The lost years

"'However did you collect all of this?' she asked, stunned. "And why do you keep it here?" She spun around to face him. "And why did you bring me to a place like this?" she demanded. "This isn't an office!" She stared at him, her face and lips suddenly turning pale. From the triumphant smile on his parted lips she knew that he had entrapped her."


Mary Higgins Clark: The lost years (2012)
Simon & Schuster, 292 sivua.


Mitä? Taattua ja totuttua Mary Higgins Clarkea eli nätti ja fiksu kolmikymppinen, urallaan jo menestynyt, sinkkunainen pulassa. Mariahin pahasti dementoitunutta äitiä syytetään miehensä taposta, ja tytär päättää todistaa äitinsä syyttömyyden. Sattumalta (ja sattumalta) Mariahin isä on juuri ennen kuolemaansa uskonut löytäneensä äärimmäisen arvokkaan kirkollisen tekstin, itsensä Kristuksen kirjoittaman kirjeen. Pahaksi onnekseen Mariahin tutkijaisä uskoutui löydöstään kollegoilleen - joista jollain ei ole puhtaita jauhoja pussissaan. Mukana seikkailussa Mariahin lisäksi hänen isänsä neljä asiantuntijaystävää, joista kaksi isän ikäloppuja ikätovereita ja kaksi kolmikymppistä sinkkua (toinen pitkä, komea ja ystävällinen, toinen kyllä rikas, mutta vain Mariahin mittainen), jotka molemmat ovat iskeneet silmänsä kauniiseen Mariahiin. Kuinkahan käy?

Arvio? Mukava ja kepeä naisten Da vinci -koodi, jossa rakkaus lopulta voittaa (ja joka on oikeasti parempi kuin mitä kirja-arvostelujen kirjoittamiseen tällä hetkellä kyynistyneen kiireisen uraäidin teksti voisi ehkä antaa ymmärtää).

tiistai 7. elokuuta 2012

Päivi Alasalmi: Tuo tumma nainen

"He söivät keittiön puuhellan uunissa hautunutta karjalanpaistia ja keitettyjä perunoita, ja Hannu kiitti ja kehui Helenan kokkaamaa ruokaa ylenpalttisesti kuten vuoden jokaisella aterialla. Se oli hänen pinttynyt tapansa, eikä ollenkaan paha. Helena tuli niin hyvälle mielelle, että melkein punastui - kuten aina. Hannu piti Helenaa hyvin; vaimon ikäisekseen hehkeästä ja kukoistavasta olemuksesta sen viimeistään huomasi. Kukkiakin Hannu toi Helenalle  harva se päivä. Kesällä mies taittoi yhden luonnonkukan vaimonsa hiuksiin, talvella osti kukkakaupasta yksittäisen ruusun tai sidotti pienen kimpun. Ja silloin tällöin suuren."


 Päivi Alasalmi: Tuo tumma nainen (2006)
Gummerus, 196 sivua.


Helena elää kiiltokuvaelämää sisustuslehtitalossaan. Täydelliseen elämään kuuluvat vakaa avioliitto, kaksi lasta, tyttö ja poika luonnollisesti, miellyttävä työ verotoimistossa ja tuhansissa väreissä kukkiva hyvin hoidettu puutarha - kaikki tosiaankin on niin hyvin, kun mitä ulospäin näyttää. Vuosien kuluessa Helenan onni tuntuu täydentyvän entisestään, kun huolella kunnostettuun taloon muuttaa myös ihastuttava miniä Pauliina, joka pian tekee Helenasta kahden lapsen mummon. Helenan elämä sisustuslehtitalossa näyttää niin idylliseltä, että jonkun on saatava se itselleen - hinnalla millä hyvänsä.

Päivi Alasalmen kirja osui käteen kirjaston palautetut-hyllystä ja yhden lauseen takakansiteksti herätti heti mielenkiinnon: "Täydellisen kauniissa talossa asuu täydellisen onnellinen perhe..." Sivujen edetessä kuva täydellisen onnellisesta perheestä alkaa kuitenkin pikku hiljaa mureta, kun suunvuoron saavat Helenan ohella myös Helenan poika Ohto ja miniä Pauliina. Helenan jopa ällöttävän ruusunpunaiset perheidyllikuvaukset vaihtuvatkin kertaheitolla paloihin valheiden ja väkivallan täyttämästä elämästä ja kieroutuneista ihmissuhteista. Samanlainen kaksijakoisuus värittää myös itse tekstiä, jossa näennäinen helppolukuisuus kätkee alleen monia tulkinnan mahdollisuuksia.

En rakastunut päätä pahkaa, mutta tykkäsin kovasti. Ja tavallaan Tuo tumma nainen on sopivaa luettavaa vähän kaikille: halutessaan sen voi hotkaista nopeasti sen kummempia analysoimatta, mutta alle parisataasivuiseen kirjaan voi toisaalta upota pidemmäksikin aikaa.

sunnuntai 29. heinäkuuta 2012

Camilla Läckberg: Änglamakerskan

Camilla Läckberg: Änglamakerskan (2011, ei vielä suomennettu)
Forum, 359 sivua


Hyvän kirjailijan tunnistaa siitä, ettei suomennosta malta odottaa, vaan uusin kirja pitää lukea jo ennen kääntäjän työtä. Siispä kirjastosta rantautui meille uusin Camilla Läcberg, Änglamakerskan. Sarjan edellisen osan, Fyrvaktarenin, luin myös toisella kotimaisella, mutta se ilmestyy nyt syksyllä vihdoin suomeksi nimellä Majakanvartija.

Fjällbackan pikkukylässä rikoksia riittää: tällä kertaa Patrik Hedström saa selviteltäväkseen tuhopolton pienellä Valön-saarella. Vasta saarelle asettuneet Ebba ja Mårten ovat juuri ehtineet aloittaa tulevan majatalonsa remontin, kun heidän rauhaansa häiritään toistamiseen. Tälläkin kertaa pelastus on täpärä, sillä Ebba selviää onnekseen säikähdyksellä häntä kohti ammutuista luodeista. Ebban ja Mårtenin elämää värittää jo ennestään valtava suru heidän poikansa kuoleman takia. Kuka kantaa kaunaa vasta alueelle palannutta paria kohtaan?

"Smaken av galla fyllde munnen och hon for upp ur sängen, rusade in i badrummet och hann knappt få upp locket på toaletten innan magen vände sig ut och in. När hon var klar sjönk hon kraftlös ihop på golvet. Från sovrummet horde hon hur Mårten grät."

Uusien rikosten ohella Patrik löytää taas itsensä kaivamasta menneisyyttä: Ebban historia kun kietoutuu yhteen saaren historian kanssa. Pääsiäisenä 1974 Ebban koko perhe katosi selvittämättömästi Valön-saarelta jättäen jälkeensä aavemaisen, puoliksi syödyn pääsiäisaterian - ja yksivuotiaan Ebban. Pitkistä poliisitutkinnoista, kymmenistä kuulusteluista ja tarkoista haravoinneista huolimatta ketään viidestä perheenjäsenestä ei koskaan löydetty eikä heidän kohtalonsa selvinnyt - ei ennen kuin Ebba ja Mårten taloa remontoidessaan löytävät keittiön lattian alta valtavasti kuivunutta verta. Tapaus avataan uudelleen ja poliisin mielenkiinto kohdistuu pian viiteen Valön-saarella 1970-luvulla poikakoulua käyneeseen poikaan, jotka nyt keski-ikäisinä miehinä ovat kaikki löytäneet tiensä takaisin Fjällbackaan. Kuinka ollakaan, myös kaikilla heillä tuntuu olevan omat taakkansa ja salaisuutensa kannettavinaan.

"För första gången på alla dessa år skulle de samlas igen. Det skulle bli sista gången. Den upgigt han hade framför sig var för viktig och han skulle bli tvungen att sätta stopp för dåtiden. Det som hän 1974 hade tillfälligt kommit upp till ytan, men det kunde lika snabbt försvinna igen, bara de var överens. Gamla hemligheter gjorde bäst i att stanna i det mörker där de skapats."

Läckergiin tarttuessa saa, mitä tilaakin: mielenkiintoisen ja jännittävän dekkarin, joka yllättää lopussa lukijansa. Jos Fjällbacka-sarjan esikoinen Jääprinsessa lipsuikin kehyskertomuksessaan paikoin harlekiinin puolelle, ovat sarjan tuoreemmat kirjat takuulaadukkaita ja toinen toistaan jännittävämpiä. Läckbergit seuraavat kaikki hyväksi havaittua menneisyys-nykyisyys-kaavaa, mikä ei sekään ole missään nimessä huono juttu.

Mutta hei, mitä ihmettä minä luen sitten, kun loputkin kaksi Fjällbacka-kirjaa on jo luettu? Hyviä dekkaristivinkkejä otetaankin mielellään vastaan!

maanantai 23. heinäkuuta 2012

Eve Hietamies: Puolinainen

"Pelosta alkaa olla seuraa, sillä se on jo tuttu. Se on seissyt aina vieressä, kun Ilona on itkenyt vessanpöntöllä, se on aina ollut siinä, kun Ilona on tehnyt raskaustestiä. Sen kanssa hän on viettänyt enemmän aikaa kuin Iivarin, valvonut öitä, pyöritellyt ajatuksiaan, kävellyt sen kanssa hiljaisia katuja. Sille hän on aina puhunut ja se on aina kuunnellut."


Eve Hietamies: Puolinainen (2002)
Otava, 318 sivua.


Ilona ja Iivari ovat saaneet jo kaiken: vakituiset työpaikat, toimivan parisuhteen ja avioliiton, harrastukset, asuntolainan, hernekeittotorstait. Vain lapsi puuttuu. Ja miksei heillekin, kun kerran iltapäivälehdessä onnellista odotustaan hehkuvalle missille, siskolle ja tämän miehelle, melkein nelikymppiselle työkaverille - niin, melkein joka toiselle vastaantulijalle. Ilonan onnellista odotusta kestää kuitenkin joka kerta vain kuusi viikkoa, minkä jälkeen raskaus päättyy itkuun vessanpöntöllä. Onko kaikella oikeasti tarkotuksena ja se mikä ei tapa, se vahvistaa? Entä mitä sanotaan, kun neljäskin raskaus päättyy kuuden viikon jälkeen - viides kerta toden sanoo?

"Aamuneljältä Ilona soittaa sairaalan päivystykseen ja saa luvan ottaa kipulääkettä. Kone puristaa ulos mustaa hyytelöä ja jossakin niistä möykyistä on ne ilot ja huolet, pelot ja toiveet, joita iltaisin Iivarin kanssa tuli aina mietittyä. Että miten sen kanssa pärjää? Mistä tietää, mitä se itkee? Montako senttiä vettä on pantava kylpyammeeseen? Tuleekohan siitä tyttö vai poika ja isona palomies?"

Tyylin osalta Puolinainen kulkee pitkälti samoilla linjoilla aiemmin lukemani Yösyötön kanssa: kieli on helppolukuista ja kuvaukset kevyitä, mutteivät missään nimessä heppoisia. Puolinaisesta tosin puuttuu Yösyötölle ominainen pilke silmäkulmassa, ja siinä missä Yösyötössä muun muassa synnytyksen jälkeistä masennusta käsiteltiin huumorin avulla, on Puolinaisen sävel muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta pelkästään mollia. Ja niin pitääkin: siinä, että itkee vessanpöntöllä samalla kun entinen missi esittelee vauvamahaansa lehdessä, ei ole mitään hauskaa. Puolinaisen suru tuntui elämänmakuiselta, todelliselta, ja nappasi mukaansa ensisivuilta.

"Huonoina päivinä Ilona itkee jo matkalla töihin.
   Koska itku hallitsee elämää, on opittava ajoittamaan. Hoitamaan asioita itkujen välissä. Soitettava neuvolaan, ja peruutettava seuraava aika, soitettava terveyskeskuksen laboratorioon ja peruutettava seuraava aika, soitettava Kätilöopistolle ja peruutettava kaupungin tarjoamat kaksi ultraäänitutkimusta sekä röntgen. On soitettava yksityiselle lääkäriasemalle ja peruutettava lapsivesipunktio, soitettava sen jälkeen pankkiin ja peruttava lapsivesipunktioon pyydetty laina. Päivä päivältä itkut jalostuvat ja lopulta ne oppii nielemään. Itkemään kuivia kyyneleitä.
    Sillä elämä jatkaa kulkuaan."

Varoituksen sana: Puolinainen on lajissaan raskasta luettavaa, joten kevyempää kirjaa hakeville voin suositella mieluummin Yösyöttöä. Toisaalta Puolinaisen lukeminen voisi olla paikallaan etenkin niille, jotka tekevät lapsia, pohtivat kulloiseenkin rakoon sopivampaa sukupuolta ja laskevat samalla tarkasti, milloin tuo tekeminen tulisi äitiyspäivärahan kannalta mahdollisimman kannattavaksi. Elämä kun ei aina ole kaikille itsestäänselvyys.


Myös tätä voin suositella:
Eve Hietamies: Yösyöttö

tiistai 17. heinäkuuta 2012

Mary Higgins Clark: Yksin vain

Mary Higgins Clark: Yksin vain (I'll walk alone, 2011)
Tammi, 355 sivua.


Kesän dekkaripino pieneni tällä kertaa yhden Mary Higgins Clarken verran. Yksi hyvä puoli löytyy muuten sateisesta ja synkästä kesästäkin: dekkareista saa paljon enemmän irti, kun niitä lukee aurinkoisen uimarannan sijaan kotisohvalla viltin alla samalla, kun sade hakkaa ikkunalasia!

On kulunut kaksi vuotta siitä, kun Zan Morelandin, menestyvän new yorkilaisen sisustussuunnittelijan, poika Matthew katosi. Matthew'n viisivuotissyntymäpäivänä Zanin maailma romahtaa uudemman kerran: julkisuuteen leviää kuva, joka tuntuu kiistämättä paljastavan, ettei Matthew'n katoaminen ollutkaan seurausta lastenvahdin huolimattomuudesta vaan Zan, surun murtama äiti, kidnappasi poikansa itse. Taistellessaan maineensa puhdistamiseksi Zan ajautuu kuitenkin yhä suurempiin hankaluuksiin: Zanin nimissä tilataan kalliita huonekaluja, joihin hänellä ei ole varaa, ja uudet todisteet tuntuvat sitovan hänet yhä tiukemmin Matthew'n katoamiseen, jopa murhaan. Esiintyykö joku Zanina ja onko tämä joku myös Matthew'n katoamisen takana? Kuka voisi vihata Zania niin paljon - ja miksi?

"Kun hän ajatteli asiaa, se oli äärettömän paljon tyydyttävämpää kuin Zanin ampuminen suoraan sydämeen. Miten hauskaa hänellä olikaan ollut kaikkien näiden vuosien ajan, jopa ennen Matthew'n syntymää, kun hän oli pystynyt tarkkailemaan lähes jokaista hetkeä Zanin elämässä tämän kotona aina kun halusi tehdä niin. Kahden viime vuoden ajan hänestä oli ollut mahtavaa katsella Zania, kun tämä makasi vuoteessa, ja kuunnella, kun tämä nyyhkytti unissaan, ja nähdä kun Zan heräsi aamulla, ja tietämättä että häntä katseltiin, kurkotti koskettamaa Matthew'n kuvaa."

Kuten aiemmin olen hehkuttanutkin, Mary Higgins Clark on jo pitkään ollut luottodekkaristieni kuuminta kärkeä, ja uusin kirja tulee hankittua aina heti tuoreeltaan. Clarken tapauksessa yleensä saa mitä tilaa: koukuttavan juonen, rikoksen, palan glamourelämää ja mahdollisuuden toimia itse salapoliisina. Salapoliisina toimiminen tosin ei enää kolmenkymmenen kirjan jälkeen tarjoa NIIN suurta nautintoa, kuin vielä jokunen kirja sitten; erityisesti uusimmat kirjat kun tuntuvat seuraavan aika tunnollisesti vanhaa tuttua kaavaa, eikä syyllisen arvaaminen yleensä vaadi Sherlock Holmesin kuuluisaa päättelykykyä. Tietty kaavoihin kangistuminen toki sallittakoon lähes yhdeksänkymppiselle kirjailijalle! Ja niin: toki kirjaan tarttuessa on myös mukava tietää, että rikos lähes varmasti selviää ja että kolmekymppinen ja urallaan menestynyt päähenkilönainen tulee lopussa myös vihdoin löytämään Sen Oikean.

Mary Higgins Clarken uusimmat sopivat mainiosti kesälukemiseksi, ja koko tuotannon läpi kahlanneille uusin kirja on aina ehdoton hankinta. Kirjailijan teoksiin perehtyminen kannattaa kuitenkin aloittaa mieluummin vähän vanhemmista kirjoista, jotka koukuttavat, jännittävät ja innostavat selkeästi uusimpia taidokkaammin.


Mary Higgins Clarkelta voin suositella esimerkiksi: 
Missä lapset ovat?
Huuto yössä
Kauhu kiertää kaupunkia
Kuu paistaa haudallesi

tiistai 3. heinäkuuta 2012

Linda Olsson: Kaikki hyvä sinussa

 "Se nainen Tukholmassa koetti kertoa hänelle, miten asiat menisivät. Mutta mitäpä se nainen olisi tiennyt? Ja mitä väliä sillä oli? Lääkärit halusivat tietää, mitä hän ajatteli. Mutta ei hänellä ollut ajatuksia, koska hän oli kuollut. Hän ei ollut enää olemassa. Häneltä kysyttiin, oliko hän ahdistunut ja peloissaan. Eivät ne lääkärit tienneet mitään. Kuinka hän voisi olla ahdistunut ja peloissaan? Miksi hän olisi, kun kaikkein kauhein asia oli jo tapahtunut? Ei hän ollut lainkaan peloissaan. Hän ei ollut kukaan, ei tuntenut mitään, koska kaikki oli ohi. "

Linda Olsson: Kaikki hyvä sinussa (The kindness of your nature, 2011)
Gummerus, 322 sivua.


Vuosia sitten Marion Flint on paennut entistä elämäänsä, avioliittoaan ja tukahdutettuja muistojaan Uuteen-Seelantiin, yksinäiseen taloon meren rannalle. Talossaan ja rannallaan hän voi olla rauhassa, ja vielä vuosienkin jälkeen Marion on tarkoituksella yhteisönsä ulkopuolinen, outolintu. Marionin hiljainen elämä etenee totuttua rataansa päivästä toiseen, ja vasta keski-ikäisenä hän elää kuin vanhus, odottaen elämänsä jo pian loppuvan. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun Marionin elämään astuu pieni maoripoika Ika. Lievästi autistinen ja kaltoin kohdeltu Ika pakottaa Marion jälleen puuttumaan - niin Ikan elämään kuin omaansakin.

"Hänen kainaloissaan oli tummia ruhjeita, kuin joku olisi nostanut häntä kovakouraisesti. Ja ympäri kaulaa, kuin joku olisi yrittänyt kuristaa hänet. Kumarruin kääntämään hänet varovasti kyljelleen. Alaselässä, munuaisen kohdalla, oli suuri mustelma. Ja tuoreiden ruhjeiden vieressä oli himmeämpiä, vanhempia jälkiä.
     Olin nähnyt sellaisia jälkiä aiemminkin ja tiesin, etteivät ne olleet peräisin merestä. Eivätkä elvytysyritykseni liioin olleet syynä niihin. Ei, ne oli aiheuttanut aikuisen käsi, aikuisen jalka. Pientä vartaloa oli pahoinpidelty."

Kaikki hyvä sinussa sitoo yhteen kaksi tarinaa, nykyhetken Uudessa-Seelannissa ja Marionin omat kipeät lapsuusmuistot 60-luvun Ruotsissa. Näistä menneisyyden tapahtumat kiinnostavat selkeästi nykyhetkeä enemmän ja niitä odottaa nykyhetkestä lukiessa. Silti kirja ei liikuta niin paljon kuin luulisi. Ehkä syynä on kirjailijan valinta käyttää minäkertojaa, joka jostain syystä tekee tarinasta lievästi pinnallisen. Kirjan kaihoisa ja melankolinen tunnelma imaisee kuitenkin mukaansa eikä Olssonin kirjaa minäkertojaa lukuun ottamatta voi sen suuremmin haukkua. Kaunis, haikea kirja, jonka loppu onneksi antaa myös toivoa.


lauantai 30. kesäkuuta 2012

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja

"Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun sain ystävänpäivänä miniältä kortin."


Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja  (2010)
WSOY, 130 sivua.


Viime kirjastoreissulta Pekka Töpöhäntien ja kurkistuskirjojen mukana kotiin kulkeutui myös Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja. Tähän mennessä Tuomas Kyrö oli minulle tuttu lähinnä Hyvistä ja huonoista uutisista, ei niinkään kirjoistaan. Täysin uusi aluevaltaus siis.

Mielensäpahoittajan Mielensäpahoittaja on 80-vuotias perinteinen suomalainen mies, joka hiihti lapsena kouluun, satoi tai paistoi, ja söi sen jälkeen pettuleipää hyvällä ruokahalulla - ei siis ihme, että nykyajan ilmiöt julki-imetyksestä kiiltäviin ystävänpäiväkortteihin ja supermarketeista maiseman ja rauhan pilaaviin moottoriteihin vetävät mielen matalaksi. Kaikessa yliampuvuudessaan mielensäpahoittaja on kuitenkin kovin realistinen - ja samalla kaikessa hauskuudessa jollain tavalla surullinen.

"Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun kaaduin saunan portaissa. Kolmatta päivää makasin kylelläni, kun kuka meillä kävisi. Rupesi tulemaan nälkä ja mietin jo että pitäisikö huutaa. Onneksi satoi vettä niin sain juoda, mutta huono puoli oli tämä keuhkokuume ja lonkka meni uusiksi. Nuohooja minut löysi."

Tavallaan Mielensäpahoittaja on eräänlainen novellikokoelma, vaikka juoni kappaleiden mukana eteneekin. Jokainen luku esittelee kuitenkin uuden tympivän asian ja toimii siinä mielessä ihan yksinkin. Kirja on nopealukuinen eikä vaadi kerralla tuntien syventymistä - siinä mielessä siis täydellistä kesälukemista kiireiselle kotiäidille.

Pakko kuitenkin myöntää, että Miika Nousiaista lukeneelle Tuomas Kyrö oli pienoinen pettymys. Hyviä oivalluksia, kyllä. Ja hauskoja kommelluksia, niitä myös. Toisaalta esimerkiksi Metsäjätti nauratti ääneen monen monituista kertaa siinä missä Mielensäpahoittaja sai aikaan ainoastaan muutamia hymähdyksiä. Siksi voikin miettiä, onko "ihan kiva" lopulta niinkään kiva, jos kyseessä on huumorikirja.

tiistai 19. kesäkuuta 2012

Camilla Läckberg: Kivenhakkaaja

Camilla Läckberg: Kivenhakkaaja (Stenhuggaren, 2005)
Schildts, 448 sivua.


Onko kesää ilman hyviä dekkareita? Ehkä, mutta jotain siitä kyllä silloin puuttuisi. Uusinta Mary Hinggins Clarkea odotellessani tartuinkin vaihteeksi uusimpaan dekkarirakkauteeni, seuraavaan Camilla Läckbergiin.

Fjällbackan pikkukaupungissa tapahtuu taas, ja tällä kertaa kylää ravisuttaa pienen Sara-tytön hukkuminen. Traagiselta onnettomuudelta näyttänyt kuolema paljastuu kuitenkin yllättäen murhaksi, kun tutkimuksissa selviää, että Saran keuhkoissa oleva vesi onkin meriveden sijaan saippuavettä. Kuka haluaisi murhata pienen lapsen - ja miksi? Tutkinnan edetessä kylän asukkaista alkaa jälleen paljastua salattuja, pimeämpiä puolia, eikä kaikki enää olekaan pelkkiä kukkivia pensasaitoja ja valkoiseksi maalattuja merenrantataloja. Kuten ennenkin, rikos näyttää juontavan juurensa kipeästä menneisyydestä, ja tällä kertaa aikamatka tehdään takaumina 1920-luvulle, jolloin nykypäivän pahuus sai alkunsa. Murhatutkimuksen ohella poliisit elävät myös omaa elämäänsä, ja rikoskomisario Patrik Hedströmin taakkaa lisää tutkinnan ohella avovaimo Erican synnytyksen jälkeinen masennus. 

Viimeksi lukemani Läckbergin esikoisteos Jääprinsessa oli aikamoista harlekiinia, mutta Fjällbacka-sarjan kolmannessa kirjassa Kivenhakkaajassa kerronta ja teksti ovat jo selvästi kehittyneempiä, luojan kiitos. Jännityksestä ja mielenkiintoisista käänteistä pääseekin siis nauttimaan ilman Jääprinsessan ajoittaista myötähäpeää ja muka-koomisia kommelluksia. Huh. Koska kehyskertomus tutuista poliiseista ja heidän yksityiselämästään etenee varsinaisten rikostutkimusten ohella, olisi kirjat ehkä jälkiviisaasti todeten kannattanut lukea kronologisessa järjestyksessä. Toisaalta pieni hyppelykään ei haittaa, ja Läckbergit toimivat hyvin ihan ilman muita sarjan osiakin.

Camilla Läckberg tuntuu olevan samanlainen takuudekkarista kuin vanha suosikkini Mary Higgins Clark: Uuden kirjan avatessaan voi aina olla varma saavansa laadukasta jännitystä ja juonen, joka koukuttaa mukaansa


Oma Läckberg-suosikkini on silti edelleen: Merenneito

torstai 7. kesäkuuta 2012

Lionel Shriver: Poikani Kevin

Lionel Shriver: Poikani Kevin (We need to talk about Kevin, 2003)
Avain, 544 sivua.

"Meidän poikamme. Josta ei voi kertoa useita lyhyitä tarinoita vaan ainoastaan yhden pitkän. Ja vaikka tarinankertojilla on tietenkin tapana aloittaa juttunsa alusta, minä en aio tehdä niin. Minä menen kauemmaksi. Monien tarinoiden loppu määräytyy jo ennen kuin ne alkavat."

Sinä torstaina Kevin heräsi tavallista aiemmin, mutta käyttäytyi isälleen räjähtämistä lukuun ottamatta samoin kuin minä tahansa muuna torstaina. Aamutoimet, pukeutuminen, aamupala keittiönpöydän ääressä. Koulukirjojen lisäksi hän oli pakannut kassiinsa varsijousen ja nuolia, missä siinäkään ei ollut mitään erityistä, olihan hänen määrä harjoitella jousiammuntaa koulun jälkeen. Aivan tavallinen torstai. Iltauutisten aikaan Kevinin nimi kirjoitettiin kuitenkin jo verenpunaisin kirjaimin.

'"Te ette ymmärrä", minä aloitin. Jatko oli vaikein uskollisuudenvala, jonka olen vannonut. "Tuo tuolla on minun poikani." Poliisin kasvot jähmettyivät. Tottuisin siihen ja myös siihen liikuttuneeseen "voi sinua raukkaa, mitä tässä oikein sanoisi" -ilmeeseen, joka tuntuisi aluksi vielä pahemmalta. Siinä vaiheessa en kuitenkaan ollut tottunut, ja kun kysyin, mitä oli tapahtunut, ymmärsin jo poliisin tuimasta katseesta, että olin syyllistynyt epäsuorasti johonkin hirveään rikokseen."

Evan 16-vuotias poika Kevin on päässyt kirkuviin otsikoihin tapettuaan varsijousella 7 lukionsa oppilasta, ruokala-apulaisen sekä äidinkielenopettajansa. Nyt Kevin istuu tuomiotaan nuorisovankilassa, ja Eva vierailee poikansa luona konemaisesti vierailupäivinä kahden viikon välein. Samalla hän purkaa tarinaansa miehelleen Franklinille, jolle kirjoittamissaan kirjeissä Eva käy läpi Kevin elämää ja omaa syyllisyyttään. Olisiko kaikki mennyt toisin, jos hän olisi halunnut lasta enemmän, halunnut perhettä enemmän, leikkinyt legoilla aidosti onnellisena? Tai rakastanut enemmän? Vai kumpuaako vihamielisyys sittenkin jostain syvemmältä ja voiko lapsi olla paha jo syntyessään?

Poikani Kevin tempaa mukaan heti alkumetreillä ja onnistuu vielä järkyttämää uudestaan lopussa. Se tosin täytyy tunnustaa, että kirjan alkuosa tuntui ainakin minusta välillä vähän epäuskottavalta. Siis vauva, joka huutaa pelkkää pahuuttaan, katsoo äitiään viha silmissä välkkyen ja jo parivuotiaani pystyy ilkeilemään laskelmoivasti ja suunnitelmallisesti. Oikeasti? Toisaalta kirja laittaa myös pohtimaan, olisiko pahuus sittenkin jossain määrin myös katsojan silmissä ja miten paljon siihen voikaan vaikuttaa. Kevinin pahuuden näkee vain Eva, Kevinin äiti, Franklin-isän silmissä Kevin on kuin kuka tahansa kepposteleva natiainen.

Poikani Kevin on kirja syyllisyydestä, anteeksiannosta, äitiydestä, rakkaudesta - ja pahuudesta. Mutta kumpi lopulta onkaan paha, Kevin vai Eva? Entä miten pitkälle äidinrakkaus kantaa?

Shriverin kirjaa on hehkutettu vähän joka puolella eikä yhtään suotta. Toki Poikani Kevin ei ollut mitään kevyttä kesälukemista, jonka voi laskea käsistään hymyillen: kirja jälkeen olo oli ennemminkin ahdistunut ja järkyttynyt - ja hyvä niin. Elokuvaversio pitää myös ehdottomasti nähdä heti, kun se dvd:lle tulee. Jotenkin veikkaan, ettei tätä pääse tiirailemaan vauvakinossa.

lauantai 26. toukokuuta 2012

Han grät som ett barn eller var det vindarnas sus.

Uskomatonta. Vuosi on kulunut siitä, kun kolmen aikaan aamuyöstä, neljän tunnin yksinäisen kärvistelyn jälkeen, herätin tulevan isin, joka hyppäsi ylös sängystä ja tokaisi, että "Jeppistä, lähdetääs synnyttämään." Enpä olisi siinä seiniä pitkin raahautuessani uskonut, että vielä kahdenkymmenen tunnin kuluttua kiroan yhtenä kappaleena ja ponnistan samalla, kun taustalla soi radiosta Pojun "Poika saunoo". Onneksi en. Tänään, kun tuosta elämäni hirveimmästä vuorokaudesta on kulunut vuosi, juhlitaan meillä poika R:n ensimmäisiä syntymäpäiviä.

Ehkä useimmin kuultu kommentti ennen poika R:n syntymää oli, että "se ensimmäinen vuosi menee niiiiiin nopeasti ohi" ja "itse vain nautin vauvantuoksusta ja katselin nukkuvaa vauvaa tuntitolkulla - kuten varmaan sinäkin". Kukaan kokeneempi ei vaan sattunut mainitsemaan, että edessä on helposti koko elämän rankin vuosi. Että alkuaikojen väsymystä on paljon pahempaa kuin se, jos olisi juhlinut nukkumatta viikon putkeen. Että vauvan kanssa ollaan tosiaan ihan yksin, tai kaksin, eikä hoitovastuuta voi antaa kenellekään muulle, jos sekä äitiä että isiä väsyttää samaan aikaan.

Jos jotain tämän vuoden aikana olen oppinut niin sen, että olen keskinkertainen, epätäydellinen äiti. Korkeintaan. En osaa tehdä erimuotoisia täytekakkuja marsipaanista, jaksa kokata luomusoseita ja pinnakin palaa liian usein - hyvä kun selvisin hengissä vauvavuodesta. En missään vaiheessa hehkunut äitiyden onnea kilometrien päähän - jos maitotahroja vaatteissa tai mustia silmänalusia ei lasketa hehkuksi - saatikka jaksanut koko aikaa nauttia mistään vauvantuoksusta. Välillä tuntui, että olen ainoa, joka ei näihin pystynyt: naistenlehtien äidit ja kaverit kun tuntuivat selviävän mistä vaan ja vielä hehkuvan siinä sivussa.

Siinä missä monet muut haikailevat vauva-aikojen perään, minä kyllä rehellisesti huokaisen helpotuksesta, kun saan juosta villin taaperon perässä. Selvittiin!  Pienestä kääröstä on tullut aika mainio pieni persoona, jolla on kova vauhti, kimeä ja kova ääni ja hymy herkässä ja joka ymmärtää jo juosta äitiä karkuun kuullessaan "POIS SIELTÄ KAKTUKSEN LUOTA!!!!" -huudon.

Ja jos itse olen huomannut olevani keskinkertainen äiti, niin viimeisen vuoden aikana on onneksi myös selvinnyt, että herra T on maailman paras, kärsivällinen ja lämmin isä. Ehkä me täydennetään toisiamme siis aika hyvin.

torstai 24. toukokuuta 2012

Miika Nousiainen: Maaninkavaara

Miika Nousiainen: Maaninkavaara (2009)
Seven, 351 sivua. 


Miika Nousiaiseen rakastuin aikoinaan Vadelmavenepakolaisen kautta ensilukemalta. Ja kyllä, sarkastinen, humoristinen ja tragikoominen kirja oli kuin minulle tehty, etenkin kun se vielä sattui käsittelemään Ruotsia ja ruotsalaisuutta. Myös Metsäjätti imaisi heti mukaansa, ja Vadelmavenepakolaisen tavoin se nauratti ihan henkihieveriin. Tässä mielessä Maaninkavaara oli pienoinen pettymys. Ei sillä, että kirja olisi missään mielessä ollut huono tai edes keskinkertainen, mutta Maaninkavaarassa Nousiainen siirtyy piirun verran enemmän tragiikan puolelle, eikä kirjalle siksi voikaan täysin vapautuneesti nauraa. 

Martti Huttusen elämä on kestävyysjuoksua. Oma polvi sanoi sopimuksensa irti jo vuosia sitten, joten Martti elää juoksu-unelmaansa lastensa kautta. Kun lahjakas Jarkko-poika sitten yllättäen kisamatkalla katoaa, putoaa Martin koko elämältä pohja. Auttaakseen isänsä pois masennuksesta viisitoistavuotias Heidi-tytär päättää korvata veljensä perheen juoksijalupauksena ja antautua isänsä valmennettavaksi.

"Katselen uistinvalikoimaani mietteliäänä. Ristoa ei saalis kiinnosta, naureskelee veneen perässä.
- Laita Martti, laita sinne siiman päähän suomalainen kestävyysjuoksu. Se ui syvällä.
   Nyt meni Riston raja yli ja ryminällä. Olen huumorimies, mutta johonkin se raja on vedettävä. Raja menee monta kierrosta ennen tuota letkautusta.
- Eiköhän se ollut tässä."

Mutta Martin elämä tosiaan on kestävyysjuoksua. Siis ihan kirjaimellisesti.  Kuvataidelukiosta ja maalaamisesta haaveileva taiteilijasielu Heidi joutuu hylkäämään normaalin elämän ja diskojen ja kavereiden sijaan hänen päivänsä täyttyvät nopeasti mielivaltaisista treeneistä ja palautusharjoituksista sekä pyhiinvaelluksista Paavo Nurmen patsaalle tai Martti Vainion Lomakouheroon. Pian isän mopo alkaa lähteä kunnolla käsistä, ja kuvaan astuvat Martin unelmat veritankkauksesta ja kenialaisesta vävystä. Kestävyysjuoksupakkomielle alkaa horjuttaa myös Martin avioliittoa, kun Lasse Virenin häissä aikoinaan kuokkineen ja Martin valmennusprojekteja hiljaa tukeneen Sirkka-vaimon Kaiken se kestää -lupaukset alkavat tulla täyteen.

"Onpa hienoa. Heidi on saanut kavereiltaan lisänimen Vasala. Juokse Vasala, ne huutaa. Heittelevät Heidin reppua ringissä ja Heidi juoksee perässä. Hyvä harjoitus, kun on tuo painoliivikin päällä. Nyt se sai reppunsa. Heidihän on ihan hengästynyt. Tätä minä olen aina sanonut. Välitunnit ja vapaatunnit pitää käyttää liikuntaan."
Vaikkei Maaninkavaara lopulta tarjoakaan niin iloisenhulvatonta menoa kuin Vadelmavenepakolainen, oli kirja kuitenkin ehdottomasti lukemisen arvoinen, eikä sitä malttanut laskea käsistään. Lisäksi Nousiaisen taustatyötä ei voi muuta kuin ihailla: Martti kun tuntuu sisäistäneen suomalaisen kestävyysjuoksuhistorian jokaisine mitalikahveineen ja kisapettymyksineen ja viljelee näitä tiedonmurujaan repliikeissään ja ajatuksissaan. Maaninkavaara kerrotaan puoliksi Heidin, puoliksi Martin suilla, ja samat tapahtumat saavat näin hauskasti kaksi näkökulmaa ja tulkintaa.

"Aina palataan harjoitteluun. Lopussa ihminen on yhtä kuin kiertämänsä ratakierrokset. Tai oikeastaan päinvastoin. Ihminen määrittyy viimeisellä tuomiolla kiertämättömien ratakierrosten kautta. Niiden, jotka on merkitty harjoitusohjelmaan, mutta jätetty kiertämättä."

Tietyn synkkyyden ja mustan huumorin takia Maaninkavaara muistutti Vadelmavenepakolaisen sijaan enemmän Erlend Loen tuotantoa, erityisesti syksyllä lukemaani Muleumia. Ei olleenkaan paha sekään. Urheiluihmisille Maaninkavaara on ehdoton, mutta suositeltava kirja myös muille.



tiistai 15. toukokuuta 2012

Donna Leon: Unelmien tyttö

Donna Leon: Unelmien tyttö (The girl of his dreams, 2008)
Otava, 286 sivua.


"Brunetti päästi silkin, mutta jäi ystävänsä vierelle nappaamaan kiinni, jos tämä liukastuisi meriheinässä. Vianello kumartui eteenpäin, työnsi molemmat kätensä ruumiin alle, ja nosti sen vedestä. Pitkä roikkuva kangaskaistale kietoutui Vianellon housunlahkeiden ympärille. Hän otti ruumis sylissään askelen ylemmäs ja nousi sitten vettä valuen kivetykselle.
    Päästyään kuivalle maalle Vianello polvistui, ensin yhdelle polvelle ja sitten molemmille, ja laski ruumiin eteensä kiveykselle. Hame kuoriutui irti hänen sääristään ja valahti tytön ruumiille. Toisessa jalassa oli halpa vaaleanpunainen muovisandaali, toinen oli paljas, mutta Brunetti näki ihossa vaaleat raidat siinä kohden, missä remmit olivat suojanneet sitä auringolta. Tytön villatakki oli napitettu ylös asti, mutta sen suomalle lämmölle ei enää ollut tarvetta."

Venetsialainen komisario Guido Brunetti saa tutkittavakseen nuoren romanitytön kuoleman, kun kuvankaunis tyttö löytyy hukkuneena kaupungin kanaaleista. Rikostutkinta johtaa Brunettin Venetsian laitamilla sijaitsevalle romanileirille, jonka asukkaiden vihamielisyys ja karu selviytymistaistelu törmäävät kaupungin eliitin elämään kohtalokkain seurauksin.

Jostain syystä Unelmien tyttö ei iskenyt sitten yhtään. Kirja lähti liikkeelle todella verkkaisesti ja takakannessa mainostettuun rikokseenkin päästiin vasta reilun sadan sivun jälkeen. Sitä ennen keskityttiin lähinnä Brunettin perheen ruokahetkiin ja vanhan perheystävän, papin, ongelmaan, joka osoittautui pääjuonen kannalta täysin merkityksettömäksi. Myöskään kehutut Venetsia-kuvaukset eivät uponneet ainakaan minuun, vaikka kroonisesta matkakuumeesta kärsivänä olisinkin ollut niille helppo saalis. Ja mikä pahinta: varsinainen rikos ei sekään innostanut ja loppu aivan lässähti käsiin.

Ilmeisesti kirjan idea oli perinteisen rikoksen selvittelyn ohella herättää yhteiskunnallista keskustelua vähäosaisten ja valtaväestön suhteesta ja pureutua siinä sivussa myös uskonkysymyksiin. Ehkä alle 300-sivuisessa kirjassa olisi kuitenkin kannattanut keskittyä yhteen asiaan: nyt sekä rikos että kirjan syvällisemmät puolet tuntuivat todella pintapuolisilta raapaisuilta.

Leonin puolustukseksi pitää sanoa, että kuulemani mukaan hänellä on myös Unelmien tyttöä parempia dekkareita. Tämä kirja tosin jätti suuhun niin valjun maun, että näihin muihin kirjoihin tuskin ihan heti edes tartun.

keskiviikko 9. toukokuuta 2012

Kjell Westö: Missä kuljimme kerran

Kjell Westö: Missä kuljimme kerran (Där vi en gång gått, 2006)
Otava, 589 sivua.


"Ystävyys ja rakkaus ovat pieniä saaria yksinäisyyden valtameressä. Kun maailman kauneimpia näkymiä joutuu ihailemaan ypöyksin, niitä ei loppujen lopuksi enää ole: niille sokeutuu. Ja illanistujaiset ja juhlat - ne loppuvat, aina tulee yö joka on kuin autiomaa ja jossa tuuli ujeltaa ja koirat ulvovat."

Olisin oikeasti halunnut kirjoittaa Missä kuljimme kerran -kirjasta pitkän, pohdiskelevan tekstin ja kehua kirjan maasta taivaisiin. Oikeasti. Mutta jostain syystä en missään vaiheessa päässyt kunnolla mukaan kirjan tunnelmaan, ja itse henkilötkin alkoivat kiinnostaa vasta noin 400 sivun jälkeen. Hyvä kirjan tämäkin Westö on, mutta ehkä sitä ei ollut tarkoitus lukea väsyneenä muutama sivu kerrallaan samalla, kun katselee toisella silmällä telkkaria.

Missä kuljimme kerran seuraa kahden sosiaaliluokan varttumista aikuisiksi viime vuosisadan alun Helsingissä. Oikeastaan Helsinkikin on samalla kaksi eri kaupunkia: juhlien, musiikin ja uudistusten kaupunki yläluokalle kuten Lucielle, Cedille ja Ecculle, slummien ja köyhyyden kaupunki alaluokalle kuten Allu. Muuttuva maailma ja sen haasteet repivät kirjan henkilöt omiin suuntiinsa, toiset hyvässä ja toiset pahassa. Silti ystävyys ja rakkaus pysyvät, vei elämä sitten hämyiselle jazz-klubille tai sisällissodan kauhuihin. Westön Helsinki-kuvaukset ovat omaa luokkaansa, mutta - pakko tunnustaa - välillä niitä olisi voinut hieman tiivistää.

Leijat Helsingin yllä luin jokunen (...) vuosi sitten moneen kertaa ja edestakaisin: tein siitä ruotsin proseminaarityön. Myös Langin olen lukenut alleviivaustussi kädessä: siitä tein kotimaisen nykykirjallisuuden esityksen. Molemmista tykkäsin kovasti, minkä takia onkin sääli, ettei Missä kuljimme kerran sen suuremmin kolahtanut ja kirvoittaa ainoastaan lyhyen, hikisesti väännetyn blogitekstin. Ehkä vuosi kotona on salakavalasti siirtämässä minutkin Westön lukijasta harlekiinien suurkuluttajaksi. Toivottavasti kuitenkaan ei.

torstai 26. huhtikuuta 2012

Emma Donoghue: Huone

""Minä toin sinut tähän huoneeseen. En tarkoituksella mutta toin kuitenkin, enkä ole milloinkaan toivonut, etten olisi tuonut."
   Minä tuijotan häntä ja hän minua.
   "Minä toin sinut tänne ja tänä iltana minä järjestän sinut ulos täältä."
   "Hyvä on."
   Puhun hiljaa mutta Äiti kuulee. Hän nyökkää.
   "Ja sinä pääset ulos sillä puhalluspumpulla. Me päästään täältä yksi kerrallaan mutta molemmat."
   Äiti nyökkää taas. "Mutta vain sinulla on väliä. Vain sinulla."" 

Emma Donoghue: Huone (Room, 2010)
Tammi, 325 sivua.


Joku suositteli minulle Emma Donoghuen Huonetta, en vain enää muista kuka. Kiitos siitä kuitenkin. Olipa ehdottomasti tähän mennessä vuoden paras kirja ja vaikuttava lukuelämys muutenkin.

Huone kertoo viisivuotiastaa Jackista ja tämän äidistä. Äidin ja pojan päivät täyttyvät mielikuvitusleikeistä, juoksukilpailuista, lukuhetkistä, päivittäisistä runtiineista ja läheisyydestä - vankeudessa. Jackille Huone on koti, mutta Äidille se on vankila, paikka johon sieppaaja hänet seitsemän vuotta sitten telkesi.

"Lamppu syttyy naps, se säikäyttää minut. En pelkää pimeää mutta en tykkää siitä että se yllättää. Käyn makuulle Viltin alle ja odotan.
   Kun Vanha Kehno naristaa Sänkyä minä kuuntelen ja lasken yhä uudelleen viiteen sormilla, tänä iltana Sänky narahtaa 217 kertaa. Minun on aina pakko laskea kunnes Vanha Kehno päästää huohotusäänensä ja lopettaa. En tiedä miten kävisi ellen laskisi koska lasken aina.
   Entäs ne yöt, joina minä nukun?
   En tiedä, ehkä Äiti laskee puolestani.
   217:n jälkeen on aivan hiljaista."

Huoneesta tekee omanlaisensa nimenomaan se, että kirjan kertoja on viisivuotias Jack. Koko elämänsä Jack on viettänyt Huoneessa, ja hänen maailmansa koostuu sen yhdestätoista neliömetristä. Vain hän ja Äiti ova todellisia - ja ehkä myös äidin sieppaaja Vanha Kehno, joka käy öisin, silloin kun Äiti on käskenyt Jackin piiloon Vaatekomeroon. Televisiosta Jack on nähnyt myös muita ihmisiä, mutta eihän heitä oikeasti voi olla olemassa. Entä miten pelottava voikaan olla meluinen ja värikäs Ulkopuoli, jos on viettänyt koko elämänsä neljän seinän vankina?  Ja kuinka monta kertaa omat hampaansa joutuu mielessään laskemaan, jotta uskaltaa yrittää paeta?

Huone imaisee mukaansa heti ensimmäisiltä sivuilta ja lapsen näkökulma tuo siihen oman värinsä. Kaikkea ei voi ymmärtää, kuten äidin masennuskausia, mutta toisissa asioissa Jack on paljon aikuisia tarkkaavaisempi. Kirjan lapsikertoja vaikuttaa uskottavalta, sympaattiselta ja helposti samaistuttavalta. Aikuisten ääni tulee kirjassa esille dialogeissa, mikä selvittää tapahtumia ja Jackin havaintoja.

"Menen tosi lähelle ja kuuntelen niin kauan että kuulen Äidin hengityksen. Olen vain parin sentin päässä, tukkani koskee Äidin nenään ja hän nostaa käden kasvoille. Niinpä astun taakse.
   En mene kylpyyn yksin, puen vaatteet päälle pesemättä.
   Kuluu hirveän paljon tunteja, monta sataa.
   Äiti nousee pissalle mutta ei puhu eikä hänen kasvoillaan ole mitään ilmettä. Panin jo lasin vettä Sängyn viereen valmiiksi mutta hän vain menee takaisin Täkin alle."

Ahdistava tai synkkä Huone ei ole missään vaiheessa, vaikka aihe muuta voisi antaa olettaakin; itse asiassa Donoghuen kirja on - uskokaa tai älkää - varsin valoisa selviytymistarina. Vankeutta ja kidnappausta keskeisemmässä roolissa kirjassa onkin äidinrakkaus, joka kannattelee pimeyden keskellä niin Jackiä kuin hänen äitiäänkin. Vaikka Jackin isä onkin äidin kidnappaaja, ei Äiti missään vaiheessa, ei milloinkaan, näe Jackissä muita kuin itsensä. Ainakin minua tämän käsittämätömmän suuri rakkaus kyllä liikutti. Vaikka elinympäristö ja -olosuhteet ovat millaiset, on silti mahdollista selvitä.

Nyt mars kirjastoon. Oikeasti. Jos luet vuodessa yhden kirjan, tämä voi hyvin olla juuri se yksi.

perjantai 20. huhtikuuta 2012

Camilla Läckberg: Jääprinsessa

"Mies istui jääkylmällä lattialla, mutta kylmyys ei haitannut häntä lainkaan. Hän ojensi kätensä ja kosketti naista.
    Naisen ranteista vuotava veri oli hyytynyt kauan sitten.
    Mies rakasti naista nyt enemmän kuin koskaan. Hän hyväili naisen kättä, aivan kuin olisi hyväillyt sielua, joka oli jo paennut ruumiista.
     Lähtiessään hän ei kääntynyt katsomaan taakseen. Hän ei halunnut hyvästellä, he tapaisivat vielä."

Camilla Läckberg: Jääprinsessa (Isprinsessan, 2004)
Schilds, 357 sivua.


Kirjamessuilta mukaan tarttui Camilla Läckbergin ensimmäinen Fjällbacka-dekkari Jääprinsessa, ja koska kolme uudempaa lukemaani Läckbergiä ovat olleet toinen toistaan koukuttavampia, olivat odotukset tämänkin kirjan suhteen varsin korkealla.

Aloitteleva kirjailija Erica Falck on vanhempiensa kuoleman jälkeen palannut Fjällbackaan ja lapsuudenkotiinsa. Samaan aikaan pikkukylään on palannut myös Erican lapsuudenystävä Alexandra, menestyvä taidegalleristi, joka vuosia sitten katosi Erican elämästä ja Fjällbackasta sanaakaan sanomatta. Kun Alexandra sitten löytyy talonsa kylpyhuoneesta ranteet auki viillettyinä, sotkeutuu Erica keskelle murhatutkintaa, jossa menneisyys sekoittuu nykypäivään ja pakottaa jo haudatut tapahtumat päivänvaloon.

"Nyt pikkukylän yllä lepäsi suloinen rauha, ja hän pystyi melkein kuvittelemaan, että se nukkui. Samaan aikaan hän tiesi, että rauha oli petollista. Pinnan alla piili yhtä paljon inhimillistä pahuutta kuin missä tahansa, missä vain oli ihmisiä. Hän oli nähnyt pahuutta Tukholmassa, mutta uskoi sen olevan jopa vaarallisempaa täällä. Viha, kateus, ahneus ja kosto, kaikki piilotettiin valtavan kannen alle, jossa luki "Mitä muut sanovat?"."

Totuttuun Läckberg-tyyliin Jääprinsessa tarjoaa jännittävän juonen, joka pakottaa myös lukijan leikkimään salapoliisia. Ratkaisu kirkastuu pala palalta, eikä loppu ole missään mielessä ennalta-arvattava. Rehellisyyden nimissä pitää kuitenkin sanoa, että kirjasta huomaa aika selvästi, että se on Läckbergin esikoisteos ja suunnattu nimenomaan naisille. Eikä tämä siis valitettavasti ole kohteliaisuus. Kerronta ja erityisesti henkilökuvaus ovat paikoin todella stereotyyppistä ja epäuskottavaa, välillä jopa todella harlekiinimaista - muutamassa kohdassa tunsin syvällä sisimmässäni pientä myötähäpeää kirjailijan puolesta. Mutta tämä siis onneksi koski ainoastaan kehyskertomuksta, itse rikos ja sen ympärille punottu juoni oli jälleen Läckbergin tyyliin mielenkiintoinen ja mukaansatempaava. Kevyttä iltalukemista hakeville siis täydellinen kirja, mutta syvätason merkityksiä Jääprinsessasta ei kannata hakea.  


Mutta hei: Koska olen nyt näin kovasti juuttunut lukemaan yhtä ja samaa Läckbergiä ja toisaalta lainaamani Kjell Westön Missä kuljimme kerran etenee todella takkuisesti, kaipaankin kovasti vinkkejä hyvistä kirjoista. Ja nimenomaan sellaisista, jotka pitää ahmia loppuun ihan heti samalta istumalta. Kirjastosta jo hainkin minulle suositellun Emma Donoghuen Huoneen ja varauksessa on myös Poikani Kevin, mutta lisää kirjavinkkejä otetaan edelleen mielellään vastaan!

lauantai 7. huhtikuuta 2012

Eeva Rohas: Syvä pää

"Häpeä laukkaa takaisin. Ei, älä tule, tyttö sanoo sille. Sinua en tahdo. Mutta häpeä tulee silti, niin kovaa, että kavioiden kopse tuntuu rinnassa asti."

Eeva Rohas: Syvä pää 
Otava, 240 sivua.


Ensin pitää kertoa taustat: lainasin kirjastosta Kjell Westön  Missä kuljimme kerran -kirjan joskus maaliskuun alussa, mutta kirja etenee HIIIIIITAAAAASTI, ja samalla kun olen tuskaillut Westön kanssa muutaman sivun päivävauhdilla (haluan siitä merkinnän 100 kirjaa jotka pitää lukea ennen kuolemaa -listalle!), luin Eevan esikoisromaanin Syvä pää kolmessa illassa. Kovassa seurassa ollaan siis.

Syvä pää kertoo limittäin kolmea tarinaa: Susannen, Janin ja Fannyn. Susanne on kolmekymppinen nainen, joka on vaihtanut kirjallisuuden yliopisto-opintonsa siivoukseen eikä vielä ole päässyt vanhempiensa alakertaa pidemmälle. Sen sijaan että etsisi itselleen ihmissuhteen ja rakentaisi elämäänsä kuten ikätoverinsa, Susanne tilaa netistä reborn-nuken, jota hoitaa kuin oikeaa vauvaa. 

"Susanne yrittää saada kysymykset mielestään. Menen vain hotellille. Asetun kassan taakse. Annan lasten tulla luokseni. Täytän niiden kourat makeisilla., teen työni hyvin. Minusta pidetään. Kukaan ei muista mitään erityistä, sillä ei ole ketään, joka edes voisi muistaa.
     Minä selviydyn, hän vakuuttaa mielessään katsoessaan poispäin raahustavaa hahmoa, jonka paljaalle päälaelle aurinko palauttaa sädekehän."

Toisaalla Jyväskylässä omaa elämäänsä elävät Jan ja Fanny, isä ja tytär. Fanny on lahjakas uimarilupaus, jonka rakas harrastus kuitenkin päättyy nöyryytykseen. Oma taakkansa kannettavanaan on myös Fannyn isällä Janilla, jota vaimon kolmentoista vuoden takainen kuolema edelleen painaa. Lopulta saatuma vie kolmikon samalle lomasaarelle Kreikkaan, jossa heidän tiensä kohtaavat kohtalokkaalla tavalla.

Syvä pää on toisaalta draama, toisaalta trilleriä. Tapahtumien vauhti kiihtyy kirjan edetessä, ja teksti vangitsee otteeseensa heti ensimetreillä. Vaikka kirjan haluaisi lukea heti loppuun, kasvaa kirjan edetessä kuitenkin myös tunne siitä, että jossain nurkan takana odottaa katastrofi, ettei kaikki voi mitenkään päättyä hyvin. Henkilöhahmot rakentuvat sivu sivulta yhä todentuntusemmiksi, mutta jättävät myös lukijalle tulkinnanvaraa - jokaiseen hahmoon on helppo samaistua. 

"Valkea iho kuin ylivalottunessa kuvassa. Korjaisitko sen jos voisit, kuva kysyy, vai pidätkö tästäkin virheestä? Niin kuin murtumasta, jonka päätit saada luutumaan, koska sinun oli siihen pystyttävä. Koska olet sellaisessa hyvä. Etsit kaikki rikkinäiset kohdat ja yritit korjata pala palalta kuin lasimaljan, jotta sen voisi taas täyttää. Hyvää jälkeä, totesit lopuksi, ei yhtään arvaisi, että vielä hetki sitten se ei pystynyt pitämään mitään sisällään. Viilsi sormet haavoille. Sellainen ihminen, jota pitäisi ymmärtää vain katsoa ja jonka lähelle siksi on päästävä."

Kirjan loppu on avoin, ja se pakottaa lukijan rakentamaan omat tulkintansa. Päättyykö kaikki hyvin? Entä kenelle? Kuka lopulta ansaistee onnellisen lopun ja onko se ylipäätään kaikille mahdollista? Jollain tavalla olo oli kirjan jälkeen vähän tyhjä - mutta hyvällä tavalla. Vaikuttava kirja, jota voi suositella ihan kaikille.

sunnuntai 1. huhtikuuta 2012

Nobody's perfect.

Mikä helpotus, VIHDOINKIN. Siis minulle paikka, joka sopii paremmin kuin Kaksplussan sivut. Vuoden mutsin blogiin pääsee tästä, ja kirjaakin selailin innoissani jo eilen kirjamessuilla. Ehkäpä rakas mieheni yllättää minut sillä toukokuun toisena sunnuntaina ;).

Mikä helpotus tietää, etten ole yksin, vaikka 
... syötän lapselleni purkkiruokaa enkä edes tunne (suurta) häpeää siitä, etten kokkaa (luomu)soseita itse...
... en kantoliinaile, kestovaippaile, kierrätä saati pelasta maailmaa muullakaan tavalla...
... katselen työpaikkailmoituksia, jopa vastaan niihin, ja taistelen päiväkotipaikasta kynsin hampain...
... arvot olivat kohdallaan jo ennen lapsen syntymää ja nautin edelleen asioista kuten viinilasillinen, ulkona syöminen, juhliminen, aikuisten kesken juttelu ja shoppailu (myös itselle!)...
...muistan edelleen raskausajan vaivat ja synnytyksen enkä todellakaan kaipaa isoa mahaa saati hehkuta synnytyskokemustani tai imetyksen ihanuutta...
... enkä ikinä halua olla niitä äitejä, jotka linkittävät Facebookiin jokaisen löytämänsä lapsiin ja niiden kasvatukseen liittyvän uutisen ja moralisoivat kommenteissaan toisten valintoja.

Sen verran joudun kyllä joustamaan, että tähän loppuun on pakko laittaa lause "mutta on tämä niin palkitsevaa." Siis ihan pakko. Etten saa kimppuuni superäitipataljoonaa tai selkääni kiviryöppyä. Sillä on minulla vallan mainion ihana pikkuinen, joskin jo aika iso, poika.

Tosin lausetta "silti päivääkään en vaihtaisi pois" en edes minä lähde toitottamaan, sillä kyllä vaihtaisin pois useammankin alkuaikojen itkuväsymyskiukku-tulkaa-joku-meille-siivoamaan-koska-olen-nukkunut-viime-yönä-vain-kaksi-tuntia -päivän.

lauantai 31. maaliskuuta 2012

Anja Snellman: Safari Club

Anja Snellman: Safari Club (2001)
SSKK, 320 sivua.


Mummolasta lähtiessäni nappasin äidin kirjahyllystä mukaani vielä Anja Snellmanin Safari Clubin. Suurimman osan muista Snellmanin viime vuosien kirjoista olinkin lukenut jo aiemmin, mutta Safari Clubia en. Kuten monessa muussakin Snellmaninssa myös Safari Clubissa keskiössä ovat naisten ja miesten väliset suhteet, seksi ja väkivalta, toisaalta tasa-arvo ja toisaalta toisten alistaminen.

"Darwin, Helenan päässä jyskytti. Win win win. Eläimet vitriinissä, veren maku suussa, setelit lompakossa."

Helena Valve on hankkinut korkeakoulututkinnon, rutkasti arvostusta ja saavuttanut vihdoin myös lapsuutensa suuren unelman: hänestä on tullut Korkeasaaren ensimmäinen nainen, eläinlääkäri virkaan, joka on perinteisesti nähty pelkästään miesten työnä. Menneisyys ei kuitenkaan jätä Helenaa rauhaan, ja opiskeluaikojen jo parantuneet haavat revitään uudelleen auki, kun työpaikan joulujuhlaan astuu yhtäkkiä mies vuosien takaa, biologi Ukri Koskela. Ukri on sovinistisika, jolle naiset ovat käyttötavaraa, leikkikaluja, esineitä - etenkin Helenan kaltaiset naiset, jotka kuvittelevat pystyvänsä menestymään miesten maailmassa. Nyt Ukri päättää polkea uuden eläinlääkärin takaisin maan rakoon ja sylkeä päälle, samalla tavalla kun hän teki vuosia sitten iltana, jolloin Helenan hauskaksi suunnittelema polttaripila meni kamalalla tavalla pieleen.

"Rapusta sammuivat valot ja Helena seisoi hetken pimeässä. Mies oli sanonut Darwin. Kaiku oli kiertänyt rappua. Hissi oli laskeutunut vaimeasti naksahdellen alas. Darwin. Mies oli pitänyt sanasta, ja sen vaikutuksesta tyttöön. Tyttö oli nauranut, kikattanut polviaan notkauttaen, ja oli kuulostanut siltä kuin rappukäytävässä olisi ollut monta riehakasta tyttöä."

Safari Club luonnehtii itseään trilleriksi, ja kirjan alkuosa nostattaakin jännityksen välillä ihan huippuunsa. Jostain syystä vauhti kuitenkin hidastuu nopeasti, eikä kirja siltä osin täysin vastaakaan alun nostattamiin korkeisiin odotuksiin - keskivaiheilla Safari Club tuntui paikoitellen jopa pitkäveteiseltä. Ja tämänhän ei missään nimessä tarkoita, etteikö kirja olisi ollut hyvä tai vaikuttava, päinvastoin. Kuten muutkin uudemmat Snellmanit myös Safari Club ravisuttaa, järkyttää ja kutkuttavan loppunsa ansiosta pakottaa myös selailemaan kirjan aiempia kohtia uudemman kerran.

"Satay-kastike oli tuoksunut imelänä keittiössä kun vaimo oli seuraavana päivänä kysellyt Helenasta. Suomessa naiset luulevat nykyään kykenevänsä kaikkeen, Ukri oli virnistänyt. Hienonna sinä nyt vain se taatelisi.
    Oli aika tehdä ensimmäinen siirto."

Safari Club sijoittuu Korkeasaareen, ja luonto ja eläimet ovatkin kirjassa vahvasti läsnä. Eläinten maailman rinnastuu voimakkaasti kirjan henkilöiden maailmaan, eikä ihme: molempia leimaavat raakuus, julmuus, taistelu elintilasta, toisten alistaminen niin henkisesti kuin fyysisestikin. Kirja laittaakin miettimään, miten paljon parempia me lopulta eläimiin verrattuna olemmekaan ja vallitseeko meidän niin sivistyneessä ja tasa-arvoisessa yhteiskunnassamme edelleen sama henkiinjäämistaistelu kuin luonnossa.


Näitä Snellmaneita voin suositella:
Lemmikkikaupan tytöt
Parvekejumalat
Lyhytsiipiset
Pelon maantiede 
Safari Club
... ja näistä todella paljon poikkeava Rakkauden maanosat

maanantai 19. maaliskuuta 2012

Anja Snellman: Rakkauden maanosat


"Minä olen surullinen, Sateenkaari kuiskaa Jymyuutiselle.
    Minä olen surullinen, Sateenkaari sanoo kovemmalla äänellä, västäräkit ovat muuttaneet takaisin Aasiaan.
    Jymyuutinen pomppaa sohvalla puoli metriä ilmaan, muttei Sateenkaaren ilmoitusasian vuoksi vaan siksi että Brasilia tai Kreikka tai Argentiina teki huikean maalin.
    Minä olen surullinen, Sateenkaari kuiskaa.
    Ssst, nyt se tulee hidastettuna, Jymyuutinen sanoo."

Anja Snellman: Rakkauden maanosat (2005)
Otava, 149 sivua.


Mummolareissulla kirjahyllystä käteen pomppasi ensimmäisenä Anja Snellmanin Rakkauden maanosat. Ei mikään varsinainen uusi tuttavuus vaan kirja, jonka olin lukenut jo aiemmin ja josta halusin tarkistaa, vieläkö se upposi. No, vielä.

Oikeastaan Rakkauden maanosista on vähän hankala kirjoittaa perinteistä kirja-arviota tai juonikuvausta ilman, että koko kirja alkaa kuulostaa lattealta. Eräällä tapaa kirja on tarina Oonan ja Alexin rakkaudesta - ja sitten taas ei. Sillä oli kyseessä Oona ja Alex tai ketkä tahansa, niin rakkaus kulkee aina maanosasta toiseen, samassa järjestyksessä, vain matkan kesto ja päämäärä vaihtuvat. Alussa on kuitenkin aina hiipivien varjojen, eksoottisten makujen ja silmittömän hullaannuksen Aasia, sen jälkeen ensimmäisten hampaiden, vauvantuoksun ja satunnaisten taskujentonkimisten Australia, josta päädytään uusien töiden, kumisaapasrivien ja oman tilan kaipuun Amerikkaan. Ja koska kaikki ei aina pääty hyvin, on myös kuivien kausien, yksinäisten öiden  ja tavanomaisuuden pelon Afrikka sekä pieni Grönlanti, joka lievittää pudotusta lopulliselle Antarktikselle, jossa käydään yöllisiä keskusteluja, heitetään tavaroita seinään, jätetään vihkisormus yöpöydälle.

"Issaaria, Ormakki ja Umarlia puuttuvat, Oona sanoi eräänä iltapäivänä kun valo näytti erityisen pihkaiselta sälekahtimien välistä ja ohikulkijoiden kengät kopisivat terävästi soraista asvalttia vasten.
     Mitä, Alex havahtuu kysymään, vaalea tukka pörrössä, silmiään räpytellen.
     Pitäisi olla enemmän maanosia, Oona totesi. Vain kahdeksan on tylsää."

Niille, jotka ovat ennen lukeneet jotain muuta Anja Snellmanilta, voi sanoa, että Rakkauden maanosat on jotain ihan erilaista: Rakkauden maanosat on ennemminkin tunnelmia ja kuvauksia kuin juonta ja kerrontaa, kepeä ja kaunis ennemminkin kuin ravisuttava tai järkyttävä. Joku voisi luonnehtia kirjaa surulliseksi, sillä myös Oonan ja Alexin vuosisadan rakkaustarina päätyy lopulta kuumien maanosien sijaan hyytävälle Antraktiselle. Ja niin, ehkä kerronnassa onkin mukana ripaus melankoliaa. Toisaalta itse olen kyllä sitä mieltä, ettei vaikuttavaa kirjaa voi kirjoittaa pelkästä ilosta ja auringonpaisteesta.

Muutamia muita arvioita luettuani alkoi tuntua, että olen ainoa, joka piti kirjasta eikä nähnyt sitä pelkkänä kirjailijan heppoisena välityönä. Ja kyllä, olen lukenut myös muuta Snellmania (ja Kaurasta) ja tykännyt kovasti - niin kuin myös tästä. Muihin Snellmaneihin Rakkauden maanosia ei mielestäni edes kannata verrata, sillä kirja poikkeaa siitä niin paljon.

Rakkauden maanosat on hyvällä tavalla kevyt, kauniisti kirjoitettu kertomus rakkaudesta ja sen kuolemasta, jonka jälkeen on mielenkiintoista pohtia, missäpäin maailmaa sitä itse tällä hetkellä seilaa.

maanantai 12. maaliskuuta 2012

Eeva Rohas: Keltaiset tyypit

Eeva Rohas: Keltaiset tyypit (2010)
Otava, 157 sivua.


Ensin pitää tehdä todella häpeällinen tunnustus: en ollut ennen lukenut tätä serkkuni novellikokoelmaa, vaikka se on ilmestynyt jo puolitoista vuotta sitten ja kirja löytyy muun muassa vanhempieni kirjahyllystä. Sitten jotain positiivista: viime viikolla Eevan kirja osui käteen kirjastossa, ja koska poika R veteli sikeitä vaunuissa, aloitin lukemisen saman tien siellä. Pakko myöntää, että tunsin aikamoisia häpeän pistoksia huomatessani, kuinka hyvä kirja olikaan. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Keltaiset tyypit koostuu yhteensä kahdeksasta erimittaisesta novellista, jotka kaikki kertovat oman tarinansa, oman hetkensä. Tekstit ovat tavallaan irrallisia ja tavallaan taas eivät: kuten takakansikin määrittelee, kaikki "novellien henkilöt ovat polvillaan, osa pakotettuina, osa omasta tahdostaan". Novellien päähenkilöiksi on valikoitunut monipuolinen joukko hehkilöitä nuoresta jäätelömyyjästä ryhmäterapiassa käyvän pojan kautta siskonsa itsemurhaa surevaan eläkeläisnaiseen. Novelleiden henkilöille maailma ikkunan takana ei aina ole sitä, miksi sen kuvitteli eivätkä kaikki aina toivokaan pelkkää hyvää. Keltaiset tyypit ei kuitenkaan sorru loputtomaan synkistelyyn, vaikkeivät tekstit mitään ylettömän iloisia olekaan. Vaikka maailma voi joskus olla musta, on mustastakin useita eri sävyjä. Oma suosikkini kirjan novelleista oli Lonkerot, joka piti lukea  kahteen kertaan.

"Käsi nouse reittä pitkin. Sinä olet pelkkää punaista, pelkkää punaista vain ja selässäsi ei kangasta ollenkaan. Kuka sinut puki näin pieneen mekkoon. Mitä ne ajattelivat kun pukivat sinut niin, näin vähiin vaatteisiin. Tiesivätko ne, että minä olen täällä ja minä olen niin kuin jumala: niiltä, joilla vain vähän on, minä otan senkin vähän pois."

Lopulta Keltaiset tyypit tuli luettua muutamassa päivässä, joskin korkeintaan pari novellia kerrallaan. Kirjan lukemisen jälkeen olo oli tyhjä, ja olisi ollut kiva, jos teksteistä olisi voinut jutella jonkun kanssa, käydä niitä läpi, analysoida oikein kunnolla. (Toim. huom. muutaman novellin jälkeen olikin heti sellainen fiilis, että jos nyt opettaisin äikkää lukiossa tai aikuisopistossa, niin tässäpä olisi loistavia tekstejä tunneilla käsiteltäviksi!)

Vaikuttava. Pysäyttävä. Puhutteleva. Erilainen. Ei voi muuta kuin tuntea häpeää, ettei ollut tullut luettua aiemmin. Suosittelen Keltaisia tyyppejä lämpimästi kaikille, myös niille, joille novellien lukeminen on vähän vieraampaa. Nyt keväällä ilmestyvän Eevan esikoisromaanin Syvä pää lupaankin sitten lukea ihan tuoreeltaan, enkä missään nimessä pelkän sukulaisuuden vuoksi!

" - Minulla on, Heino aloitti mutta äänen murtuessa lause katkesi.
  - Kaikki mitä tarvitsen, jatkoin. - Sano se.
  - Minulla on kaikki mitä tarvitsen.
  - Kaikki mitä tarvitsen, minulle annetaan.
  - Kaikki mitä tarvitsen, minulle annetaan.

Jossain kaukana sireenit soivat jo."