tiistai 31. joulukuuta 2013

Se matto.


Miten kauan kestää saada matto lastenhuoneeseen? No, kaksi ja puoli kuukautta, ihan todistetusti. 

Kun ennen lokakuista töihin paluutani vihdoin ja viimein viimeistelin poika R:n huoneen lopullista sisustusta, päädyin tilaamaan meille vanhan nukkamaton tilalle mustavalkoraidallisen blogimaton. Kuinka ollakaan, muutama muukin oli päätynyt pohdinnoissaan juurikin tuohon samaan mattoon, joka oli syksyn aikaan myyty loppuun kaikista Suomen Anttiloista, Kodin ykkösistä sekä nettikaupoista. Siispä jonoon ja odottamaan. 

Alkuperäisen suunnitelman mukaan maton piti kotiutua meille parissa viikossa, korkeintaan kuukaudessa. Toisin kävi. Ensin pari viikkoa venähti reiluksi kuukaudeksi, ja lopulta saapui tekstiviesti, jossa kerrottiin mattoja kuljettaneen rahtilaivan ajaneen karille Itämerellä (siis ihan totta!) ja toimituksen Suomeen viivästyvän entisestään.

Joululomareissulta kotiuduimme kuitenkin vihdoin viimein Kodin ykkösen kautta ja pakkasimme autoon mukaan kauan odotetun mustavalkoisen maton. Ja ihan niin kuin arvelinkin: Brion junaradan alustana uusi matto toimii paljon nukkamattoa paremmin.

sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Vuonna 2013.

Tänä vuonna muun muassa...


Poika R oppi lopullisesti puhumaan, muutti omaan huoneeseensa, ajoi monta kertaa traktorilla, täytti kaksi vuotta ja piirsi graffitin valkoiseen tapettiin.
Olimme koko perhe unohtumattomasti oksennustaudissa samaan aikaan.
Aloitin kuntoilun (useampaan kertaan).
Isi täytti kolmekymmentä, osti itselleen farmariauton, sai väitöskirjan valmiiksi ja kasvatti Movemberin kunniksi parran.
Kävin kerran teatterissa siskon kanssa.

Tutustuin moniin uusiin ihaniin ihmisiin.
Lomailimme Kreikassa koko perheellä.
Matkustimme Tallinnaan tyttöjen reissulle.
Luin mahtavia kirjoja kuten "Eropaperit", "Kiltti tyttö" ja "Älä koskaan kuivaa kyyneleitä paljain käsin" -trilogia.
Viihdyin hyvin töissä.
Lopetin Salkkareiden katsomisen, mutta pidin yhä kiinni Kauniista ja rohkeista.
Kirosimme huonoa säätä, usein.


Kävimme kaksissa häissä ja yksissä hautajaisissa. 
Rakastuin sushiin ja uuteen Dolce Gustooni ja tein elämäni ensimmäiset kuppikakut.
Aloitimme monta uutta remonttia ja sisustusprojektia, joista osan myös saimme valmiiksi.
Kävimme kolmesti IKEAssa, ja poika R luuli IKEAn huonekalunäyttelyssä olevansa kotona.
Löysimme True Bloodin ja koukutuimme isin kanssa molemmat.
 Yhtenä syysaamuna leikimme lehtisotaa kolmestaan kummipoikani ja poika R:n kanssa.


Kävimme kahdesti Linnanmäellä, kerran Korkeasaaressa ja paistoimme makkaraa Lehtisaaressa monta kertaa.
Poika R juotti vasikkaa pullosta ja lauloi ensimmäistä kertaa Singstaria.
Vietimme liian vähän aikaa vain ollen.
Juhlistimme kolmatta hääpäivää kotona pakasteen jämiä syöden.
Otimme aikalisän kiireeseen ja stressiin, ja olin kesän lisäksi myös alkusyksyn kotona poika R:n kanssa.
Opin tekemään kuvakollaaseja.

perjantai 27. joulukuuta 2013

Tapaninpäivä.

Tapaninpäivän tunnelmia maalla.


Kun aatonaattona pakattiin laukut ja auto ja suunnattiin sukuloimaan, tihuutti taivaalta vettä, ja joulupäivänä vaihtaessamme tukikohtaa oli tihkusade muuttunut ihan rehelliseksi rankkasateeksi, joka jatkui vielä tämänpäiväisellä kotimatkalla. Vaikka meidän joulussa keskeisintä onkin rauhoittuminen ja läheiset ihmiset, niin on pakko myöntää, että ainakin minun joulutunnelmani syntyy selkeästi todella suurelta osin kenkien alla narskuvasta hangesta ja nenänpäähän leijailevista lumihiutaleista. Siispä huolimatta lahjoista, jouluruuista, lautapeliturnauksista ja Frank Capran "Ihmeellinen on elämästä" menneet neljä päivää tuntuivat joulun sijaan ihan tavalliselta pidennetyltä mummolaviikonlopulta. Tosin erityisen mukavalta sellaiselta.

Jos auto tuntui täydeltä reissuun lähdettäessä, oli se palatessa sitä vieläkin enemmän. Suurimman lahjasaaliin keräsi poika R, jonka viimeviikkoiset edesottamukset graffititaiteilijana eivät ilmeisesti olleet kiirineet Korvatunturille asti. On meillä vaan paljon ihania ihmisiä ympärillä.

maanantai 23. joulukuuta 2013

Kreetta Onkeli: Iloinen talo

"-Älä itke Ruut, sano tralalalaa, sanoo vanhin lapsista joka ei ole nukahtanut. Se tulee syliin istumaan.
   Seinällä on öljyllä tehty työ meidän talosta. Se on jokapuolelta vihreä ja kukkea. Talon päällä paistaa sininen taivas ja enkeli seisoo lasiverannan katolla. Birge on maalannut ikkunat mustiksi.
   - Suru ei kysy lupaa, sanon lapselle. - Se tarttuu jokaiseen joka näkee ja voi hyvin vuodesta toiseen, pikkuinen. Suru on kauhee systeemi."


Kreetta Onkeli: Iloinen talo (1996)
WSOY, 148 sivua.


Tomperin perheen iloinen talo sijaitsee Luhangalla, Keski-Suomessa. Kouluikäisen Birgen ja pikkusisko Ruutin vanhemmat huitelevat baarin, kotisohvan ja välillä työpaikankin välillä ja kotona pyörii epämääräistä porukkaa ryyppykavereista uusiin naisystäviin. Isän kuoleman jälkeen perheen tytöt seilaavat koko ajan pahemmin alkoholisoituvan äidin luota mummolle ja papalle ja sijaisperheiden kautta taas takaisin äidille ja oppivat sulkemaan oven lasten silmille sopimattomilta asioilta. Välillä, lyhyinä selvinä hetkinä, tytöt pääsevät maistamaan normaalia lapsiperheen arkea pullantuoksuineen ja koulukavereineen, kunnes äiti taas katoaa baarireissuilleen ja on pärjättävä yksin.

"Birge itkee yhä lastenhuoneessa niin että äiti ei saa unta. Äiti pukee päällensä nyppyläpipon ja tuulitakin. Menen tuvasta eteiseen kysymään mikä hätänä. Äiti etsii peilipöydän laatikosta kalastajalankaa, se aikoo mennä liiteriin hirttämään itsensä. Otetaan rauhallisesti, Birge nyt on tuollainen, yritän keksiä, mutta äiti sanoo että jos itkeminen ei lopu niin hän menee ja hirttäytyy."

Iloisesta talosta on ilo kaukana. Perheen elämää katsellaan Ruutin silmin ja kuunnellaan Ruutin sanoin, ja kirjan lapsikertoja tuntuukin lyhyiden, toteavien virkkeiden johdosta uskottavalta. Samalla sähkösanomatyyli tasoittaa kirjan rankkaa aihetta; ilman sitä Iloinen talo olisi ollut äärettömän raskasta luettavaa. On toki nytkin. Ruutin välillä jopa huoleton suhtautumistapa ympärillä vallitsevaan kaaokseen ja kyky ottaa asiat sellaisina kuin ne ovat sekä puuduttaa että koukuttaa. Äiti nyt vain sattui sammumaan olohuoneen sohvalle, päällä on taas kerran likaiset vaatteet ja tänä yönä meillä nukutaan autossa, mitäpä sitä kiertelemään.

Onkelin aikoinaan kovastikin kohauttaneesta omaelämäkerrallisesta kirjasta on kuitenkin vaikea antaa mitään lopullista arviota. Pysäyttävä, kyllä. Puhutteleva, sitä nimeomaan. Toisaalta kirja oli kuitenkin myös yksitoikkoinen ja tyylinsä ansiosta tai takia paikoin aika puuduttavaa luettavaa. Sivumääränsä ja virkerakenteensa ansiosta Iloinen talo on varsin nopealukuinen, mutta rankkaa aihetta joutuu silti sulattelemaan useamman päivän. Silti tekstin lopussa näkyy myös vähän valoa: raskaastakin lapsuudesta voi selvitä suunnilleen selväpäisenä.

lauantai 21. joulukuuta 2013

Joululoman ensimmäinen.



Joululoman ensimmäinen päivä.
Viimeinen kuva tosin on tällä hetkellä etupäässä toiveajattelua: vielä en ole päässyt siihen moodiin, että ehtisin tai edes osaisin nostaa jalat ilmaan ja ihan vaan olla. Koko syksyn olen kuitenkin ollut niin uupunut, stressaantunut ja kiireinen, että se, että tänään istuin sohvalla ihan yksin kosteuttava naamio kasvoillani tujottamassa Ice Agea ja miettimättä yhtään mitä pitäisi seuraavaksi tehdä oli jo voitto sinänsä. Lisää tällaisia hetkiä kiitos, ainakin muutama seuraavan kahden ja puolen viikon kuluessa.

keskiviikko 18. joulukuuta 2013

I trängseln utanför, sen december ingen snö.


Vihdoin myös tällä opettajalla on edes jonkin verran aikaa paneutua jouluvalmisteluihin. Koko joulukuun olen potenut lievää syyllisyyttä ja aivan järkyttävää alemmuuskompleksia lukiessani muiden äitien joka päivä uusista jouluvinkeistä täyttyviä blogeja: meillä joulu kun on tähän mennessä näkynyt tasan ulko-oveen ilmestyneessä tähtikoristeessa. Onneksi joulumieltä on pitänyt yllä kaksivuotias, joka kommunikoi nykyään "Tonttujen jouluyön" sävelellä "Anna paita, anna äiti paita, annnnaaa paaaiiiitaaaa...".

Tällä viikolla meillä on kuitenkin keitetty joulutoffeeta mummoloihin vietäväksi. Superhelpolla ohjeella onnistuu todistetusti myös ensikertalainen ja maku vie kielen mennessään.

JOULUTOFFEE

2 dl kuohukermaa
2 dl sokeria
2 rkl ruokosokerisiirappia
50 g margariinia

Sekoita kattilassa kerma, sokerit ja siirappi ja lämmitä. Lisää mukaan margariini, kun seos alkaa kuplia. Keitä seosta hiljalleen, kunnes koostumus alkaa olla toffeemaista; oikean koostumuksen tunnistaa siitä, että seos jähmettyy, kun sitä pudottaa pisaran kylmään veteen. Levitä leivinpaperilla vuorattuun astiaan ja anna jäähtyä ensi huoneenlämpöiseksi ja lopulta kovettua jääkaapissa yön yli.



Tämäkään kotoilu ei tosin mennyt niin kuin Strömsössä. Toffeepurkkeja väkerrellessäni poika R jäi nimittäin hetkeksi valvovan silmän näkökentän ulkopuolelle, minkä seurauksena meillä on nykyään seinässä graffiti. Jos kotona on kolme huoneellista maalattuja seiniä, yksi huone, jonka tapetti on jo muutenkin tarkoitus vaihtaa ja yksi huone, jonka tapettiin ollaan tyytyväisiä sellaisenaan, niin mihinhän seinään kaksivuotias herra Murphy mahtaakaan piirtää punaisen kädenjälkensä? Jos siis jollain on vinkkejä vahaliidun poistamiseen paperitapetista, niin niitä otetaan ilolla vastaan.

maanantai 16. joulukuuta 2013

Me noustaan joka aamu ennen seitsemää.


Vieläkö kukaan muistaa kesäisen Vanha ovi sängynpäädyksi -projektini? Muutaman matkalle osuneen mutkan jälkeen poika R:n mummolan navetan satavuotias ovivanhus on vihdoin löytänyt uuden elämän meidän makuuhuoneessa.

Maalikerrosten raapimisen, hionnan ja pesun jälkeen ovi kaipasi enää pintaan kerroksen öljyä ja sängynpääty olisi valmis. Siispä suunnaksi K-Rauta, jossa myyjä asiantuntevasti valitsikin meille hyllystä puuöljyn, joka "ainoastaan käsittelee pinnan muuttamatta puun omaa väriä millään lailla". Kuinka ollakaan: kerros öljyä oven pintaan ja väri oli täysin muuttunut. Siispä hiekkapaperi jälleen käteen ja projekti alkoi alusta uudella hiomisella (tässä siis selitys, jos joku on syksyn mittaan ihmetellyt kasvaneita hauksiani). Vaikka hionta tasoittikin öljyämisen tekemiä värivahinkoja, ei alkuperäistä harmaata väriä enää saanut palautettua, ja meille kotiutuikin lopulta aiottua ruskeampi sängynpääty.


Näissä kuvissa näkyvät muuten myös meidän tämänvuotiset joululahjamme: päätimme nimittäin miehen kanssa jättää tänä vuonna toistemme lahjat hankkimatta ja ostaa sen sijaan molemmille uudet untuvapeitot. Muutaman sen verran hyvin nukutun yön perusteella ostoslistalle menivät muuten saman tien myös untuvatyynyt.

lauantai 14. joulukuuta 2013

Varje gång du möter min blick.


Joulupuu-keräyksen lahjaa hankkiessani poikkesin ensimmäistä kertaa Jyväskylän Beyondissa ja kuinka ollakaan, heti seuraavalla viikolla päädyin samaan puotiin uudemman kerran. Pakko tosin heti tunnustaa: kaupan kohdeyleisö on ehkä vähän nuorempaa, vähän enemmän tuota toista sukupuolta ja vähän enemmän innostuneita skeittaamisesta kuin minä. Tämän hulabalootyöviikon ehdoton piristys on joka tapauksessa ollut uusi Beyondin kangaskassi. Ja tottahan se on: kirjoja ja (korjaamattomia) kokeita on huomattavasti mukavampi kuljettaa kodin ja työpaikan välillä uudessa kassissa.

Itse kannan omaisuuttani käsilaukussa, mutta töihin tarvitsen aina myös kirjat ja paperit, jotka eivät käsilaukkuun sovi. Kahden isomman laukun raahaaminen taas tuntuu turhan työläältä ja toisaalta en myöskään jaksa siirrellä välttämättömien tavaroideni arsenaalia laukusta toiseen. Siispä olen päätynyt kuljettamaan työkirjani kangaskassissa ja välttämättömyydet käsilaukussa - sekä kovan kulutuksen seurauksena etsimään uusia, kivoja kangasprinttejä useamman kerran vuodessa. Tätä ennen kirjat ovat tänä syksynä kulkeutuneet kotoa töihin siskon Lontoon-tuliaisena saadussa Primarkin kanvaasikassissa.

Tässäpä loistovinkki myös muille, joiden kukkarolle (tai tyyliinkään) ei sovi tuhannen euron merkkilaukku: erilaisia printtikasseja saa Beyondista alkaen seitsemällä eurolla.

keskiviikko 11. joulukuuta 2013

Kom så glömmer vi döden. Han röker i vår säng.

"'Är du på väg? Men då går jag också så får vi sällskap.'
  Paul hade bara skrattat.
  'Vilket håll ska du åt då?' hade Rasmus frågat och Benjamin hade svarat det enda sanna som gick att svara.
  'Det spelar ingen roll! Samma som du.'
  Så hade de gått ut i natten tillsammans."


Jonas Gardell: Torka aldrig tårar utan hndskar 3.Döden (2013)
Nordstedts, 291 sivua.


Erityisen hyvän kirjan tunnistaa siitä, että se luetaan muutamien sivujen pätkissä kymmenen minuutin bussimatkoilla, sillä tarinaa ei vain yksinkertaisesti voi jättää työpäivän ajaksi kesken.

Kahdeksankymmentäluku lähenee loppuaan. Reinen kuoltua yhtenä Ruotsin ensimmäisistä aids-uhreista on virus luikerrellut uudeksi jäseneksi ystäväporukkaan, joka kerääntyy Paulin johdolla vuosi vuodelta pienempänä viettämään yhteistä joulua. Myös Rasmus on saanut oman kuolemantuomionsa valkoisessa kirjekuoressa: valitettavasti joudumme ilmoittamaan että. Pojasta, johon Benjamin aikoinaan rakastui ensimmäisten lumihiutaleiden sataessa autioon Tukholmaan, on tullut eristyshuoneen sängyssä makaava kasa luuta ja nahkaa. Yhtä vaikeaa kuin kuolla on kuitenkin kantaa sisällään virusta - ja jäädä eloon.

Vaikka koko trilogian keskiössä on Benjaminin ja Rasmuksen tarina, kertoo kirjasarja kuitenkin samalla palan modernia historiaa - eikä mitään erityisen kaunista sellaista. Kärlekenissä kaapeista esiin astumisesta alkanut taistelu kulkee lopulta Dödenin haluun edes kohdata kuolema sellaisena kuin on, omana itsenään, ilman sensuroituja kuolinilmoituksia tai todellista kuolinsyytä peitteleviä lahjoituksia Syöpäsäätiölle. Erilaisuuden pelosta ja inhosta kertovat myös täti, joka tarjoilee juhlaillallisen sisarenpojalleen ja tämän poikaystävälle paperiastioista sekä lääkäri, joka jättää kertomatta, miten leikkauksen jälkeisiä kipuja voi vähentää.

"Reine textar plakat till frigörelsedemonstrationen. Ingen ska få ta min stolhet ifrån mig mer!
     Rasmus ligger i fosterställning på badrumsgolvet. Brevet med provsvaret bredvid honom på golvet. Tyvärr måste vi meddela att.
     Bengt knyter en ögla av en elsladd.
    Lars-Åke sitter på toaletten och han kramar handduken så hårt att knogarna vitnar. Han skriker och skriker och skriker. Reines liggsår går ändå in till benet. Det yngre vårdbiträdet måste stålsätta sig för att inte vända sig bort från honom när hon byter på honom. Han gråter tyst och talar inte med någon.
     Mitt enda liv.
     Det enda liv jag haft.
     Det enda liv jag kommer få.
     Det enda liv jag nånsin velat ha!
     Mitt enda liv!"

Gardellin trilogialla on pituutta yhteensä lähes 900 sivun verran, joten ei ihme, että eepos on jaettu kolmeen osaa. Döden on arvoisensa lopetus hienolle trilogialle. Kirjan nimestä huolimatta tekstin takaa näkyy myös kajastus valoa; että elämänsä aikana saisi rakastaa jotakuta, joka myös rakastaisi takaisin. Kaikki kipu, sukulaisten pois kääntyneet selät ja nenän edestä suljetut kotiovet sekä valkoiset kirjekuoret olivat tämän arvoisia.

maanantai 9. joulukuuta 2013

Kuu valvoo, ei piittaa kahvitauoistaan.

Viikonloppuna syötiin hyvin itsenäisyyspäivän kunniaksi, joten sen jälkeen teki hyvää taas vähän keventää. Meillä syödään erilaisia salaatteja vähintään kerran viikossa, ja usein teen pastasalaatin myös töihin evääksi. Monesti erityisesti lounassalaatit tosin syntyvät Mitä kaapista sattuu löytymään -filosofialla, mutta niiden ohella kokeillaan myös usein uusia eri lehdistä nappaamiani salaattireseptejä. Viikonloppuna tehtiin superhelppo versio ceasarsalaatista niille, joiden jääkaapista ei löydy anjovista eikä keittiöstä blenderiä majoneesia varten, mutta sen sijaan paljon kasviksia ja valmista ceasarkastiketta.



CEASARSALAATTI

mustapippurilla, suolalla ja valkosipulilla maustettuja broilerinfileesuikaleita
valkosipulissa ja oliiviöljyssä paahdettua paahtoleipää krutongeiksi
lehtisalaattia
tomaatteja
kurkkua
parmesaanilastuja
ceasarkastiketta
sitruunaa

lauantai 7. joulukuuta 2013

Oops, I did it again...


Poika R:llä on uusi paras kaveri: päiväkodissa on toinenkin yhtä pieni, yhtä vaalea ja yhtä vilkas kaksijapuolivuotias, jonka kanssa poika R on nykyään kuin paita ja peppu.

On jännä huomata, miten jo noin pienet muodostavat kaverisuhteita. Vaikka muidenkin hoitokavereiden kanssa leikitään, on paras kaveri kuitenkin aina se, jota huudellaan jo päiväkodin ovella ja josta puhutaan kotona vielä ennen nukkumaan menoa. Vaikka lauseiden muodostus ei aina onnistu, tuntuvat pojat ymmärtävän toisiaan paremmin kuin hyvin ja kehittelevän ihan uudenlaisia, omannäköisiään leikkejä. Yhteisen auto-, rakennus- tai lumileikin päälle vielä nauretaan yhdessä makeasti.

Mutta kun ynnää yhteen kaksi vilkasta pikkupoikaa lähentelee tulos yleensä pyörremyrskyä. Viime viikkoina poikien vauhti onkin kiihtynyt huippulukemiin ja alkanut leikin sijaan usein lähennellä yhteistä riehumista. Päivän kuulumisia kyseltäessä kaksivuotiaan vastaus on nykyään lähes poikkeuksetta "Me ollaan kepposteltu!". Tutuksi ovat tulleet myös hoitotädin puhuttelut (välillä jopa äidille), päivän sähellysten selvittelyt sekä tiukkasävyiset keskustelut aiheesta "Tänään ei keppostelua". Parhaan kaverin isin ihmetellessä, mistä kummasta vahaväreillä sotkemisidea oikein mahtoi pojille valkoisen pöydän luona tulla, oli pakko tunnustaa, että meillä kyllä hinkataan värikynää parketista jos ei joka päivä niin ainakin joka viikko. Se siitä arvoituksesta siis: poikani on päiväkodin pahis.


Onneksi pojat ovat poikia ja niin päin pois. Äidin huokaillessa uusien kepposten jälkeen poika R osaa jo neuvoa: "Äiti, älä hermostu. Ole iloisella mielellä."

perjantai 6. joulukuuta 2013

10 kuvaa kesään.


Mäki-Matti joulukuun kuudennen päivän aamuna, kun aurinko ei vielä aivan ollut ehtinyt nousta. Edellisten kuukausien kuviin pääset tästä.


Rentouttavaa itsenäisyyspäivää!

keskiviikko 4. joulukuuta 2013

Kun suljet sen oven, toinen avautuu. Jotain karkaa pois.


Ihana Ruut The way of passing time -blogista lähetti minulle 11 asiaa -haasteen, jonka säännöt menevät lyhykäisyydessään näin:



11 asiaa -haaste:
1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.
2. Pitää vastata myös haastajan 11 kysymykseen.
3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
4. Heidän pitää valita 11 bloggaajaa, joilla on alle 200 lukijaa.
5. Sinun pitää kertoa kenet olet haastanut.


Koska olen jo aiemmin vastannut tähän haasteeseen pariinkin otteeseen, menen tällä kertaa sieltä, missä aita on matalin. Joulukyllästymisessäni jätän siis jouluaiheiset kysymykset nyt vastaamatta, mutta 11 faktan miettimistä en missään nimessä voi jättää väliin.


11 ASIAA MINUSTA:

1. Olen oikeasti punahiuksinen, mutta peitän sen taitavasti luottokampaajani avulla.

2. Karaokebravuurini on Neon2:n "Kemiaa".

3. Kammoan siilejä (siis ihan oikeasti!).

4. Itkin, kun Take That hajosi lopullisesti.

5. Lempivärini on musta.

6. Pelkään lentämistä enkä nouse lentokoneessa seisomaan kuin äärimmäisessä pakossa (mikä rajoittaa hieman kaukomatkahaaveita).

7. Lapsena halusin kirjailijaksi.

8. Siskoni on paras ystäväni.

9. En voi millään käsittää, että mieheni laittaa leivällä juuston makkaran PÄÄLLE.

10. Vaikka yritänkin kovasti päästä tästä tavasta eroon, niin kohta kolmikymmenvuotisen elämäni päivät, joina olisin ollut aidosti tyytyväinen ulkonäkööni, voi helposti laskea yhden käden sormilla.

11. En ole koskaan ajanut mitään moottoriajoneuvoa, katsonut yhtään James Bondia tai ostanut yli kymmenen euron viinipulloa (ja menestyisin hyvin En ole koskaan -pelissä).



Haasteen saavat napata tästä kaikki halukkaat, sillä muuten en haasta mukaan mitään tiettyä blogia.

maanantai 2. joulukuuta 2013

The gap that grows between our lives.


Vaikka olen avautunut kyllästymisestäni joululahjaostoksiin ja yleiseen joluhössötykseen niin virtuaalisesti sosiaalisessa mediassa kuin ihan kotona keittiönpöydän ääressäkin, niin yhden lahjan ostan tänäkin vuonna enemmän kuin mielelläni.


Viikonloppuna käynnistynyt Joulupuu-keräys on paikallisten Nuorkauppakamareiden eri puolilla Suomea järjestämä projekti, jonka tavoitteena on jakaa joulumieltä ja -lahjoja niihin perheisiin, joilla ei siihen muuten välttämättä olisi mahdollisuutta. Keräyksen tarkoitus on, että mahdollisimman moni lastensuojelun piirissä oleva alle 18-vuotias lapsi saisi jouluna paketin, edes sen yhden. Lahjat voivat olla ostettuja tai itse tehtyjä, ja pakettiin voi kääräistä lelujen, kirjojen, pelien ja vaatteiden sijaan myös vaikka lahjakortin elokuvateatteriin tai uimahalliin. Lahjakeräyksiä järjestetään joulukuussa kaikissa Suomen isoimmissa kaupungeissa, ja lähimmät keräyspaikat voi tarkastaa helposti kampanjan Facebook-sivuilta. Esimerkiksi Jyväskylän Forumissa lahjoja voi jättää tämän viikon loppuun asti.

Viime vuonna Jyväskylässä kaivattiin lahjoja erityisesti suurelle joukolle lastensuojelun piirissä olevia poikia, ja suurin tarve tuntui olevan nimenomaan isompien poikien paketeista, joiden ostaminen saattaa monista olla vähän hankalaa. Tästä syystä minä päädyin tänäkin vuonna jättämään Bratzit ja vaaleanpunaiset neuleet kauppaan, ja ostin oman pakettini teinille. Ensivisiitti Jyväskylän Beyondiin suoritettiin siis lauantaina, ja mukaan tarttui pieni pehmeä paketti keräyslaatikkoon sujautettavaksi!

lauantai 30. marraskuuta 2013

When I was a young boy. My father took me into the city. To see a marching band.

Marraskuun viimeisen viikon kohokohdat:


Rucola ja mustapippuri ruisleivällä maanantai-iltana.


Alexander Skarsgård maanantai-, tiistai-, keskiviikko- ja torstai-iltoina.


 Minimintistä keskiviikkona kotiutunut paketti lastenvaatteita. 


Aivan mahtava työ (joka arkipäivä ja tähän aikaan vuodesta muutamana iltanakin).


Firman pikkujoulut perjantaina eli korkkareilla tanssimisesta väsyneet jalat lauantaina.

Koko viikon vaivannut flunssa alkaa olla jo selätetty, ja perjantaina ääni kesti jopa intensiivisen karaokeputken. Tästä onkin hyvä lähteä seuraavaan viikkon, jonka osalta kalenteri onkin jo ihan täynnä.

torstai 28. marraskuuta 2013

You float like a feather. In a beautiful whirl.

 

Toissaviikolla kävimme Sokoksella tervehtimässä joulupukkia. Vaikka tapaamista oli suunniteltu jo kotona ja pohdittu, mitä sanotaan ja miten, iski h-hetkellä kuitenkin jännitys. Lopulta poika R päätyi pelkästään kuiskaamaan "pikajuna" ja joulupukin jo lähdettyä huutamaan vielä varmemmaksi vakuudeksi perään "PIKAJUNA!". Lahjatoive ainakin tuli selväksi.

Viime viikolla poika R vaihtoi yllättäen ykköslahjatoivettaan, ja Vain elämää -maratonin innoittamana ilmoitti haluavansa pukilta oikean kitaran, jotta "voisi laulaa Jukka Poika -lauluja".

Ensi viikolla meillä toivotaan palavasti varmasti jo jotain muuta.

Oikeasti meiltä löytyy jo vaatekaapin kätköistä muutama paketti, joita ollaan viime viikkoina hankittu. Tarkoitus on ostaa vain muutama lahja ja nimenomaan jatkoa niille samoille sarjoille, joita meiltä löytyy jo ennestään. Pukki tuokin kaksivuotiaalle uuden aseman Brion junarataan, uuden osan Pekka Töpöhäntä -kirjasarjaan sekä kasvatusta Dublo-kokoelmaan. Loput rahat säästämme tuleviin jouluihin, jolloin poika R jo osaa vertailla lahjasaalistaan kavereidensa kanssa. Onneksi vielä ollaan vasta kaksivuotiaita!

Viimeviikkoinen kitaraidea jäi kuitenkin siinä määrin pyörimään mieleen, että päädyin kuin päädyinkin hakemaan lisäinfoa netistä. Kummankohan kärsivällisyys loppuisi ensimmäiseksi, soittamisesta vielä nyt innostuneen kaksivuotiaan vai musisointia kuuntelevan äidin?

keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Älskling jag har aldrig kunnat lära dig någonting. I bästa fall så kan jag bidra med en känsla.

"Det behövs inte mycket för att få honom att vilja följa med någon för alltid. Det behövs bara en blick som dröjer aningen för länge i hans.
       Så mycket längtar han. Som en feber i hans kropp. Han är som en tom plastpåse på gatan som vinden tar tag i lite hur som helst, kastar fram och tillbaka och gör med den lite hur den vill.
       Det kan vara vad det vill, bara han får kalla det kärlek."
  
Jonas Gardell: Torka aldrig tårar utan handskar 1.Kärleken (2012)
Nordstedts, 291 sivua.


Note to myself: Trilogiaa ei ikinä pidä aloittaa keskimmäisestä osasta. 

Mutta kun kirjaston varausjonon yhdistää äärimmäisen kärsimättömään kaikkimullehetinyt-luonteeseen, on ensimmäiseksi käsiin saatu Sjukdomen ihan pakko lukea ennen sarjan aloittavaa Kärlekeniä. Onneksi samalla tuli myös todistettua, että jos kyseessä on niinkin hyvä trilogia kuin Jonas Gardellin Tårka ardrig tårar utan handskar on, ei edes vähän väärä lukujärjestys juurikaan haittaa.

Eletään vuotta 1982 Tukholmassa, jossa homous vielä kolme vuotta aikaisemmin luokiteltiin sairaudeksi. Yhä moni on tottunut lymyilemään piilossa, istumaan aina nurkkapöytään ja pelkästään - korkeintaan - haaveilemaan rakkaudesta. Pelko olla olemassa mutta myös halu olla lähellä ajaa miehet epämääräisiin yleisövessoihin sekä sivukujien anonyymeihin suhteisiin, joissa velloo uhka, josta vasta valtameren takana kuiskitaan. Uhasta tulee totta, kun elokuussa 1983 ensimmäinen ruotsalaismies kuolee aidsiin.

Kuten kakkososassakin myös Kärlekenin keskiössä ovat tukholmalainen Jehovan todistaja Benjamin sekä yksinäisyydessä aikuiseksi kasvanut Rasmus, jotka itseään etsiessään löytävät toisensa.

"I samma sekund Benjamin blir varse den nytillkomne hejdar han sig i steget, är för ett ögonblick alldeles stilla, och han vet att det är hit, till detta ögonblick, till detta möte, till denne man, som hela hans rörelse har syftat.
    Det är hit han hela tiden har gått.
    Kanske hade han verkligen trott att han knackade dörr för att vittna om Jehova. I själva verket hade han bara letat efter denne man."

Vaikka varsinainen tarina alkaakin kahdeksankymmentäluvun alusta, paljastaa kertoja tekstin edetessä lukijalle paloja niin Benjaminin ja Rasmuksen lapsuudesta kuin tulevastakin. Mutta jo ilman pätkiä valkoisessa eristyshuoneessa voi päätellä, ettei kirjan rakkaustarina mitenkään voi päättyä onnellisesti. Ehkä kaikista pysäyttävintä kirjassa on kuitenkin sen jokaisesta sanasta ja rivien välistä huokuva yksinäisyys, kaipuu ja niin suuri alakulo, että se menee luihin ja ytimiin asti. Jokaista askelta, jokaista metromatkaa ja jokaista aamukahvia leimaa sama toive: että elämänsä aikana saisi rakastaa jotakuta, joka myös rakastaisi takaisin.

Ensimmäistä osaa voi suositella myös niille, joilla peruskouluruotsi on jo päässyt ruostumaan: Rakkaus ilmestyi suomeksi alkukesästä ja sai täälläkin paljon ylistäviä arvioita. Trilogian jälkimmäisten osien suomennoksia saa kuitenkin odottaa ensi vuoteen.