tiistai 30. joulukuuta 2014

Vuonna 2014.




Tänä vuonna muun muassa...

...Poika R täytti kolme, sai ensimmäisen potkupyöränsä ja opetteli ajamaan sillä sekä päätti ryhtyä isona palomieheksi, puutarhuriksi tai historian opiskelijaksi.
Opettelin tekemään itse sushia.
Täytin pyöreitä vuosia Roomassa.
Todistimme, että jalkapallon arvokisat todella liimaavat molemmat perheen aikuisista kuukaudeksi tv:n ääreen.
Poika R kävi ensimmäistä kertaa parturissa.
Isi väitteli tohtoriksi.

Poika R sai junasta vesirokon, minkä seurauksena vietimme kesäkuussa melkein kaksi viikkoa neljän seinän sisällä.
Kokeilin, miltä tuntuu seistä Titanicin portailla.
Tein paljon töitä, stressaannuin, hajoilin pätkätöihin, mutta tunsin silti olevani oikealla alalla.
Poika R siirtyi uuteen päiväkotiryhmään.
Kiipesin Colosseumille ja söin ensimmäistä kertaa aitoa italialaista jäätelöä.
Isi päätti, että viime vuoden lokakuun Movember-parta saa jäädä koko vuodeksi 2014.

Pääsimme koko perhe samaan kuvaan Paavin kanssa.
Ihastuin Tommi Kinnusen Neljäntienristeykseen.
Vein poikani kuuntelemaan Pariisin kevättä.
Vein myös mieheni kuuntelemaan Pariisin kevättä.
Juhlimme pikkusiskon syntymäpäivää tyttöporukalla Gaijinissa, jossa söin elämäni kalleimman ja ehdottomasti parhaan illalliseni.
Isi ehti olla päivän työttömänä ennen kuin sai uudne tutkimusapurahan.
Kävin kahdesti tyttöjenreissulla Tallinnassa.

Kirosin marraskuun pimeyttä.
Emme edelleenkään saaneet vaihdettua uutta tapettia olohuoneen toiselle seinälle.
Kehitin itselleni ikäkriisin ja aloin haaveilla tatuoinnista.
Päätin aloittaa kuntoilun "maanantaina".
Söimme lokakuussa kolmestaan Fish&Chipsejä sadan metrin päässä Big Beniltä.
Katsoimme miehen kanssa taas kerran Twin Peaksin alusta loppuun.
Räppäsin yhtenä päivänä työkseni Jesse P:n kanssa.
Olin helmikuun kokonaan ilman sokeria, mutta marraskuussa säin taas karkkia ihan joka päivä.

Väsyin kiireeseen.
Ostin kauan himoitsemani lepakkotuolin.
Vietin miehen Wienin-työmatkan aikana vajaan viikon totaaliyksinhuoltajana ja totesin, etten selviäisi siitä.
Poika R ohjasi ensimmäisen kerran traktoria ihan itse. 
Ihastuin listoihin luettuani Mia Kankimäen kirjan Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin.

sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Tidididi-tidididi-Batman.



Tämän joulun hitti oli, kas kummaa, Batman: poika R:n paketeista kun paljastui niin Lego Juniorsin Lepakkoluolan puolustus kuin Lindexin lepakkokuvioitu paitakin. Viime viikkoina lepakkomies on liihotellut muutenkin osaksi lastenhuoneen sisustusta. 

Tidididi-tidididi-Batman.


(Voi kunpa tämä äidin innostus tarttuisi pian yhtä voimakkaana myös perheen kolmevuotiaaseen!)

lauantai 27. joulukuuta 2014

Joulun aikaan.



Jo viime jouluna päätimme, että tänä vuonna olemme ensimmäistä kertaa joulun kotona, ihan omia perinteitä luoden. Loppusyksystä, silloin kun päivät kuluivat töistä päiväkotiin juostessa ja illat rästitöitä tehden, alkoi kuitenkin tuntua, että tämän puristuksen jälkeen kyllä jaksa enää yön tunteina leipoa pakkaseen yhtään taatelikakkua tai lähteä googlaamaan sitä täydellistä ohjetta imelletylle perunalaatikolle. Varovasti ehdottelinkin, josko viettäisimme tänä vuonna joulua ilman mitään hössötyksiä ja jouluruokia, ihan vaan kotona rentoillen, mihin rakas mieheni totesi, että kyllä jouluksi on oltava perinteinen kinkku, laatikot, itse tehdyt tortut ja graavilohta. Siispä suuntasimme sitten kuitenkin mummoloihin.

Ja ihan hyvä niin. Joulunalusviikolla iski nimittäin koko perheen kaatanut flunssa, joka uusi aatonaattona - imelletyt perunalaatikot olisivat jääneet tekemättä siis joka tapauksessa, kuten taatelikakutkin. Joten meillä joulu meni loppujen lopuksi kuitenkin rentoillen, ihan konkreettisesti; ulkona piipahdettiin ainoastaan pikaisesti testaamassa isin vanha Stiga sekä kummitädin kahdeksankymmentäluvun sukset.

Onneksi anoppilassa ei ollut joulustressistä tietoakaan ja viimeiset neljä päivää ovat kuluneet kaikilta kolmelta uusissa joululahjavillasukissa teetä litkien, viltin alla kirjoja lukien ja lautapelejä pelaten.

tiistai 23. joulukuuta 2014

Kristina Olsson: Nukketalo

"Sanoja seurasi aina tuska ja rangaistus. Tuli. Tulen muistot olivat säilyneet eri puolilla hänen kehoaan. Hän nautti silittäessään arpikudosta sormillaan ja ajatellessaan, että oli selvinnyt kaikesta hengissä."


Kristina Olsson: Nukketalo (Askungar, 2009)
Schildts, 428 sivua.


Viimeisellä pysäkinvälillä junamatkalla Göteborgista Tukholmaan pieni Lilian-tyttö katoaa jäljettömiin. Vaikka juna on ruuhka-aikaan täpötäynnä, ei kukaan tunnu nähneen, mihin hetki sitten penkillään nukkunut lapsi hävisi muutaman minuutin kaaoksen aikana.

Aluksi tapaus vaikuttaa läpihuutojutulta; likainen huoltajuuskiista ja riitaisa avioero kun kääntävät huomion heti Lilianin väkivaltaiseen isään. Rikostutkija Fredrika Bergmanin vaisto kuitenkin sanoo, että kyse on jostain paljon pahemmasta.

Ja sitten toinenkin lapsi katoaa.

"Pimeässä maatessaan hän hymyili ja katsoi vaivihkaa viimeksi valitsemaansa nukkea. Hän uskoi - varma hän ei voinut koskaan olla - mutta hän uskoi, että uusi nukke kestäisi pidempään kuin muut. Nuken pitäisi vain oppia käsittelemään menneisyyttään, kuten hänkin oli oppinut. Siihen ei tarvittu muuta kuin lujaa kättä, hänen lujaa kättään."

Koska Olssonin kirjan uhrit ovat vasta pikkulapsia ja rikokset todella julmia, on Nukketalo paikoin aika raskasta ja raakaa luettavaa. Ehkä se on tarkoituskin. Kaameiden tekojen taustalla siintää oma kaltoin kohtelu, minkä seurauksena rakkaudetta kasvaneista lapsista tulee myöhemmin sydämettömiä hirviöitä.

"Surulla oli niin monet kasvot, niin monta vaihetta. Joku, Alex ei muistanut kuka, oli sanonut että suuren surun kestäminen oli yhtä vaikeaa kuin kävely yhden yön paksuisella jäällä. Hetkittäin kaikki tuntui sujuvan hyvin, mutta välillä jää särkyi ja ihminen vajosi mustaakin mustempaan pimeyteen."

Varsinaisen rikoksen lisäksi Nukketalo pureutuu kolmen rikosta selvittävän poliisin yksityiselämiin ja päiden sisälle. Valitettavasti nämä pätkät ovat kirjan heikointa materiaalia, ja erityisesti nuori ja itsekeskeinen poliisi Peder Rydh kuvataan nokkelan Fredrikan rinnalla niin stereotyyppiseksi sovinistisiaksi sekä sanalla sanoen putkiaivoiksi, ettei hänen henkilöhahmonsa (eihän?) tunnu missään määrin uskottavalta. Mieleen tuli väkisinkin, olisiko vastaava naishahmo voinut ikinä esiintyä mieskirjailijan teoksessa.

Nukketalo on Kristina Olssonin esikoisteos, ja sillä sekä uudemmilla psykologisilla jännäreillään Olsson on kiistatta - ja syystäkin - noussut ruotsalaisten takuudekkaristien joukkoon. Ihan Stieg Larssonin, Camilla Läckbergin ja Åke Edwardssonin ohi Kristina Olsson ei minun ranking-listallani noussut, mutta sen verran kirjailija kuitenkin vakuutti, että Nukketaloa seuraava Tuhatkaunot tarttui kirjastosta mukaan joululomareissulle.

sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Joulujuttuja, ystäviä ja hyvää kahvia.


Viimeiset kaksi viikkoa on paahdettu kirjaimellisesti tukka putkella, joten blogi on jäänyt auttamatta heitteille. Tällä viikolla kiire on ollut kuitenkin erityisen kivoja asioita kuten tiistaikahvit ystävän kanssa, vähän erilainen arki-ilta tyttöjen kanssa Jalossa syöden, viimeiset joululahjaostokset lauantairuuhkassa, kahvittelut työkavereiden kanssa Toivolan Joulupihalla sekä yksi vuoden parhaista jutuista eli joulutodistusten allekirjoittaminen. Kamera on kulkenut mukana laiskasti eikä puhelintakaan ole aina jaksanut kaivaa laukusta. Siispä viime viikkojen tunnelmia näin suloisena sekamelskana tärähtäneitä kännykkäkuvia sekä vähän parempia kamerakuvia.

Meidän joululoma alkoi tänä vuonna lauantai-iltana Kauneimmissa joululauluissa. Ensi vuotta varten note to self: jos paikalle saapuu kymmentä vaille, ei kirkossa ole enää yhtään istumapaikkaa. Toisaalta Kauneimpien joululaulujen tunnelmaan kuuluvat ehdottomasti pieni tungos, kirkon takana lattialla istuminen (siis ihan kirjaimellisesti!) sekä se, että meillä eväänä olleet piparitkin jaettiin sulassa sovussa ja kristillisesti tasan vieressä istuneiden lapsiperheiden kanssa.

Tästä alkoi joulu ja seuraavat kaksi viikkoa keskitymme pelkästään perheeseen, ystäviin, suklaaseen, elokuviin ja hyviin kirjoihin (ja yrittän olla katsomattakaan kirjahyllyssä odottavaa viidenkymmenen korjattavana aineen pinoa).

Ystäviin keskittyminen aloitettiin heti tänään sunnuntaina, kun saatiin erityisen kivoja vieraita. Jos joskus olen harmitellut, että poika R:n Tampereen-kummisetä ja Vantaan-kummitäti asuvat kaukana, niin kolmas kummi pesee kaksi muuta mennen tullen: poika R:n toinen kummisetä kun muutti heti ristiäisten jälkeen Mexico Cityyn, löysi sieltä nykyisen vaimonsa - ja nyt edellisestä tapaamisesta oli kulunut puolitoista vuotta. Samaan rytäkkään saatiin myös kylään toinenkin ystäväpariskunta toiselta puolelta Suomea. Loma, mikä ihana tekosyy!


Ensi viikolla luvassa vielä yksi lukuvinkki joululomalle, mutta sen jälkeen blogi hiljenee taas hetkeksi. Joulun tavoitteena on nimittäin olla muutama vuorokausi maalla ihan kaikkien teknisten laitteiden tavoittamattomissa.

torstai 18. joulukuuta 2014

Blogilasten sukupolvi ja blogifilosofiaa.



Kuten aika moni muukin, aloitin blogini aikoinaan ollessani äitiyslomalla. Vauva-arjen julkisen ihmettelyn sijaan blogi oli tuolloin minulle kuitenkin pääasiassa tapa ja paikka pysyä mukana siinä aikuisten maailmassa, jota vauvan kanssa kahdestaan kotona ollessani usein kaipasin. Tästä syystä Tässä kaupungissa tuulee aina -sivustosta ei koskaan tullut tyylipuhdas mammablogi neuvolakuulumisineen tai lastenvaatehurahduksineen, vaikka tavallisesta arjesta toki paljon kirjoitinkin. Ensisijaisesti halusin kuitenkin purkaa blogiin minua itseäni - ja nimenomaan minua itseäni - koskettavia asioita: kirjallisuutta, ystäviä, sisustusta sekä yleistä pohdintaa äitiydestä. 

Jo alussa, silloin kun tekstejä vielä kävivät lukemassa ainoastaan äiti ja sisko, minulle oli selvää, että vaikka poika R:n nimi ei mikään valtionsalaisuus olekaan, ei se kuitenkaan myöskään kuulu julkiseen blogiini. Päätökseen vaikutti varmasti eniten se, ettei kolmivuotiaallamme juuri kaimoja ole - nimipäivästä nyt puhumattakaan - enkä pojan nimeä googlettamalla halunnut osumia blogiin, joka kuitenkin on blogi minusta ja minun ajatuksistani, ei pojastani.

Vaikka blogissani kirjoitankin lapsiperhearjesta ja poika R:n edesottamuksista, olen pyrkinyt tekemään pojastani päähenkilön sijaan sivuhenkilön. Tästä syystä kirjoitan lapseen ja perhe-elämään liittyvistä asioista enemmän yleisellä tasolla kuten lapsen kanssa matkustamista tai lapselle lukemisen merkitystä pohtiessani tai käsittelen sellaisia ilmiöitä kuten ruuasta nirsoilu, joiden kanssa painitaan varmasti kaikissa muissakin lapsiperheissä. Yksityisen piiriin sen sijaan kuuluvat minulla päiväkodin kevätjuhlat, jouluaatto mummolassa tai vaikka yksityiskohtaiset selostuksen päivien kulusta enkä osaisi kuvitella julkaisevani blogissani esimerkiksi videota poika R:stä. Silti liialliseen varovaisuuteen tai lapseni täydelliseen nettinäkymättömyyteen en ikinä ole halunnut lähteä. Vaikka julkaisenkin pojastani kuvia netissä, en kuitenkaan tunne jakavani virtuaalitodellisuudessa koko poikani lapsuutta vaan lähinnä sellaisia arjen asioita, joita jokainen perhe kohtaa.

Silti välillä tuntuu, että kirjoitan vähän vääristä asioista vähän väärille ihmisille. Perinteiseen kirjablogiin ei juuri kirjojen ulkopuolinen elämä kuulu kun taas tyylipuhtaampi perheblogi paljastaisi vähän enemmän ja vähän henkilökohtaisempia asioita, julkaisisi vähän enemmän kuvia vähän useammasta tapahtumasta ja kertoisi pitkälti missä ihmiset blogin takaa milloinkin liikkuvat. Molempia edellä mainittuja genrejä luen mielelläni itse, vaikken kumpaankaan muottiin pysty ahtautumaan. Mitä isommaksi poika R kuitenkin kasvaa, sitä yleisemmälle tasolle olen kuulumisten kirjoittelun siirtänyt ja sitä enemmän olen huomannut kirjoittavani poikani puuhien sijaan omista ajatuksistani - ihan jotta poikani voisi myöhemmin luoda oman netti-identiteettinsä mahdollisimman pitkälti itse, alkaen omasta nimestään.

sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Black and white.


 lakanat// Anno        verhot //Anno


Joskus vannoin, ettei meille tule mustavalkoista lastenhuonetta. 
No, ei tullutkaan, mutta silti nimenomaan noita kahta väriä hiipii kolmevuotiaan huoneeseen pikkuhiljaa enemmän ja enemmän.

Uudet lakanat löytyivät Kodin Ykkösestä.


Mukavaa sunnuntaita!

torstai 11. joulukuuta 2014

Kjell Westö: Kangastus 38

"Mennyttä ajatellessaan Matilda yritti todistaa itselleen, ettei sitä ollut tapahtunut, että hän kuvitteli olemattomia. Mikään ei auttanut: kaikki oli kirjoitettu hänen ihoonsa."


Kjell Westö: Kangastus 38 (Hägring 38, 2013)
Otava, 334 sivua.


Jokohan olen ehtinyt mainita blogin puolella viha-rakkaussuhteestani Kjell Westöön? Leijat Helsingin yllä oli nimittäin kirja, josta tykkäsin ihan valtavasti - jopa niin paljon, että päädyin tekemään siitä kandidaatin tutkielmani. Ja kuten arvata saattaa kirja, josta nautin suunnattomasti silloin, kun sitä vielä sai lukea pelkäksi omaksi huvikseen, muuttui kummasti pakkopullaksi, kun sitä luki alkuperäiskielellä kolmatta kertaa merkaten samalla taulukkoon, kuinka monta kertaa dialogissa mainittiin slangi-ilmaus farsa. Jostain syystä kolusin yhtä tarkasti läpi myös Kjell Westön Langin - tein siitä kotimaisen kirjallisuuden työni. 

Opiskeluaikojen jälkeen minun kädessäni ei sitten juuri Westöä ole näkynytkään. Sinänsä se on harmi, sillä siitä syystä esimerkiksi viime vuonna ilmestynyt Kangastus 38 oli tähän mennessä jäänyt minulta kokonaan lukematta.

Ja pakko todeta: Kangastus 38 on ehdottomasti yksi parhaista tänä vuonna lukemistani kirjoista.

"Pala leipää. Tungetteleva silmäys. Pala toisen sielua. Pari minuuttia pimeydessä. 
     Ihmiset haluavat lähimmäisiltään eri asioita.
     Joskus ihminen joutuu oman pahuutensa yllättämäksi.

 Miljaneiti sanoo: Tee jotain.
     Tee mitä tahansa.
     Kunhan teet jotain." 

Rouva Matilda Wiikissä on jotain arvoituksellista, jotain josta ei ihan saa kiinni. Hän hoitaa työnsä tunnollisesti, hänen ansioluettelonsa on moitteeton, mutta naisessa on silti jotain, mikä vaivaa asianajaja Thunea. On kuin naista ympäröisi yksinäisyys.

Sitten yhtenä iltana Matilda Wiik sattuu kuulemaan Thunen toimiston suljetun oven takaa tutun äänen menneisyydestään, äänen jonka oli toivonut unohtaneensa. Kun kaksikymmentä vuotta vanhat haavat taas avataan, ei entiseen enää ole paluuta.

Eletään vuotta 1938. Lähestyvän sodan voi jo melkein tuntea.

Joko sanoin: Westön Kangastus 38 on ehdottomasti yksi parhaista tänä vuonna lukemistani kirjoista. Kangastuksessa nimittäin yhdistyy kaikki ne elementit, mitkä minusta kuuluvat onnistuneeseen lukukokemukseen: Kirja on laatukirjallisuutta olematta kuitenkaan tippaakaan paatoksellinen, raskas tai sanalla sanoen mukahieno. Sen sijaan teksti imaisee mukaansa heti ensimmäisiltä sivuilta, ja kirja on lopulta luettava muutamassa päivässä - siitäkin huolimatta, että töissä on taas vuoden kiireisin jakso. Lisäksi Westön luoma tunnelma on niin voimakas ja kuvaus 1930-luvun Helsingistä niin vahva, että sivuja lehteilemällä voi melkein kuulla, miten radio rätisee Matildan vaihtaessa kanavia tai miten korkokengät kopisevat märillä mukulakivillä, kun illan elokuvan päätteeksi kävellään takaisin kotiin.

Kuten aiemmin lukemieni westöjen, myös Kangastuksen taika piilee Helsinki-kuvausten lisäksi sen todentuntuisissa, samastuttavissa henkilöissä. Tällä kertaa kirjan keskiössä on Matilda Wiik, joka äärimmäisenä selviytymiskeinonaan on kehittänyt itselleen kolme persoonaa: säntillisen ja pedantin rouva Wiikin, asiallisen ja tyttömäisen Matildan sekä arvaamattoman ja kostonhimoisen Miljaneidin. Kirjan tunnelma tempaa mukaansa niin täydellisesti, että oikeasti huomasi toivovansa, että kunpa, kunpa kaikki vaan päättyisikin hyvin...

maanantai 8. joulukuuta 2014

Kymmenen asiaa, joita kaipaan ajasta ennen lasta.


Ajasta ennen lasta en niinkään kaipaa juhlimista tai matkustamista, sillä näistä ensin mainittua en harrastanut superaktiivisesti edes ennen poika R:n syntymää ja jälkimmäistä taas pääsemme harrastamaan edelleen, nyt vaan perheenä. Myöskään varsinaista omaa aikaa en kaipaa, sillä yhden lapsen ja kahden osallistuvan vanhemman perheessä sitä kyllä saa järjestettyä molemmille ilman tukiverkkoakin. Sen sijaan kaipaan muutamia ihan arkisia pikkujuttuja, joista ei edes tajunnut nauttia - ja joista kukaan ei osannut käskeä nauttimaan - ennen lasta. Isoin näistä on huolettomuus, se ettei koko ajan tarvitse olla sydän syrjällään, kun vilkas kolmevuotias taas kerran juoksee päin pöydänkulmaa. Ja heti sen jälkeen tulevat muutamat muut pikkujutut...


Kymmenen asiaa, joita kaipaan ajasta ennen lasta


1. Viikonloput, joina katsottiin koko Lostin ensimmäinen tuotantokausi yhdeltä istumalta - ihan vaan, koska siitä se ajatus sitten lähti.

2. Miehen kanssa yhdessä urheilu.

3. Pitkän kaavan mukaan toteutetut ravintolaillalliset; nykyään mukana on hätäinen kolmevuotias 
tai sitten tulee hotkittua ihan vaan tottumuksesta.

4. Sitä, että karkkia voi hyvin napsia keskellä päivää ja ihan avoimesti (ja ei, avoimella en tässä tarkoita avointa ruokakomeron ovea, jonka piilossa karkkia nykyään tulee napsittua).

5. Tiukempaa keskivartaloani (tosin edellisen kohdan huomioiden tämä varmaan on lähinnä haaveilua).

6. Sadepäiviä, joina voi hyvin olla koko päivän neljän seinän sisällä ilman järkyttävää morkkista siitä, ettei tarjoa lapselle tarpeeksi virikkeitä, liikuntaa ja raitista ilmaa.

7. Spontaaniutta ja sitä, että kotoa pääsi ulos alle vartissa.

8. Junamatkoja muualla kuin lastenvaunussa.

9. Sitä, että  kun ystävien kanssa lähdettiin ulos, kahville tai yhdessä reissuun, puhuttiin suurin osa ajasta muusta kuin synnytyskertomuksista, välikausivaatteista tai päiväkotien ja perhepäivähoidon eroista.

10. Aamuja, joina sai nukkua pitkään.



Mitä muut äidit kaipaavat?

lauantai 6. joulukuuta 2014

Went out.


Onni on perjantai, jona kiireestä huolimatta saa jättää kokeet korjaamattomina työlaukkuun ja viettää iltaa sen sijaan viinilasin ja herkkujen ääressä samalla viiden naisen kanssa maailmaa parantaen. Vuoden toiset pikkujoulut olivat tällä kertaa perinteinen tyttöjenilta, joita nykyään on ihan liian harvoin.

Onni on muuten myös se, että ihan naapuritalosta löytyy toinen vilkas kolmevuotias poika, meidän kolmevuotiaamme paras kaveri. Perjantai-iltapäivänä kaverin vanhemmat nimittäin nappasivat päiväkodista mukaansa yhden pojan sijaan kaksi, ja poika R:n riehuessa kaverinsa kanssa me otimme miehen kanssa varaslähdön viikonloppuun ja söimme töiden jälkeen Revolutionissa, ihan kaksin. Poikaa hakiessamme jäätiin vielä toviksi naapuriin istumaan iltaa glögin ja herkkujen ääreen eli ei yhtään hassumpaa.


(Tosin sen minkä taakseen jättää, sen edestään löytää:
 itsenäisyyspäivä meneekin tänään niitä eiliseltä jääneitä kokeita korjatessa.)

torstai 4. joulukuuta 2014

Mitä antaa joululahjaksi hänelle, jolla jo on kaikkea?


Mitä antaa joululahjaksi hänelle, jolla jo on kaikkea?

No esimerkiksi syntymäpäivän. 

World Vision kampanjoi tällä hetkellä lapsikuolleisuuden vähentämiseksi, sillä vuosittain yli kuusi miljoonaa lasta ei näe 5-vuotissyntymäpäiväänsä. Helpoin tapa auttaa on ryhtyä kummiksi.


Vaajat seitsemän vuotta sitten minusta tuli pienen perulaisen Yanira-tytön kummi. Oikeastaan silloin syyt olivat pitkälti itsekkäät; olin saanut päähäni haluavani kummilapsen, ja koska lähiystävistä kukaan ei vielä ollut perustamassa perhettä, päädyin kummiksi kehitysmaan lapselle. Mantereeksi valikoitui Etelä-Amerikka, sillä espanjantaitoisena pystyisin näin lukemaan kummilapseni kirjeet myös alkuperäiskielellä, ja Peru vaikutti maana sopivan kiehtovalta. World Visionin nettisuvulla minua odotti tuolloin kuusivuotias Yanira.

Kummilapsekseni halusin ehdottomasti tytön. Tämä siksi, että sukupuolensa takia tytöillä on kehitysmaissa jo lähtökohtaisesti poikia huonommat edellytykset sellaisiin meille itsestäänselviin asioihin kuten koulutus, terveydenhuolto ja hyvä elämä. Koulun sijaan moni päätyykin töihin, ja siinä vaiheessa, kun suomalainen tyttö vasta pohtii, mitä yläkoulun jälkeen tekisikään, on hänen kehitysmaassa asuva ikätoverinsa usein jo useamman lapsen äiti. Kun koulutat tytön, koulutat myös koko kylää.

Myöhemmin minusta tuli toki myös kummitäti lapsuudenystävän ihanalle pojalle.  

Kummina mahtavinta on ollut nähdä, kuinka apu menee perille, ihan oikeasti. Vuosiraporteista saan nähdä, että kummityttöni on käynyt terveystarkastuksessa ja hän voi hyvin. Saan myös lukea, että kylässä on käynnistetty terveyskampanja. Yanira on aloittanut kuudennen kouluvuotensa ja on oppinut viime vuonna muun muassa jakolaskun. Saamassani valokuvassa hän hymyilee kädessään lähettämäni vihko ja värikynät. Ja kun hän ensi vuonna on yläkouluikäinen, ei hän toivon mukaan ole vielä ehtinyt saada ensimmäistä lastaan. Tästä kaikesta maksan alle euron päivässä.

World Visionin toiminnasta ja kummiudesta saat lisätietoa tästä. Samasta osoitteesta löydät myös eettiset lahjat vuohesta ystävyydenpuun kautta siihen syntymäpäivään.


Kuva World Visionilta.

maanantai 1. joulukuuta 2014

#lukuhaaste ja marraskuun luetut


Marraskuun luetut:
Elina Karjalainen: Uppo-Nalle ja Kumma (128 sivua)
Jane Shemilt: Daughter (392 sivua)
Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu (161 sivua)
Muriel Barbery: Kulinaristin kuolema (180 sivua)
Kjell Westö: Kangastus 38 (334 sivua)


Marraskuussa meillä on luettu vielä tavallista enemmän: kuukauden alussa hyppäsin nimittäin mukaan Karo Hämäläisen lukuhaasteeseen, jossa tavoitteena olisi lukea vähintään kolmekymmentä sivua kaunokirjallisuutta kuukauden jokaisena päivänä.

Jos haasteena olisi ollut pelkästään lukea kaunokirjallisuutta päivittäin ilman mitään sivutavoitteita, olisi homma ollut ihan lastenleikkiä: kirjojen lukeminen joka päivä olisi minulle käytännössä samanlainen haaste kuin vaikka aamun aloittaminen kupillisella kahvia (kokeiltu on: ilman totuttua kofeiiniannosta päänsärky alkaa viimeistään parin tunnin päästä). Kolmekymmentä sivua tuntui kuitenkin paljolta, sillä käytännössä minun lukuaikani alkaa iltakahdeksan tai - yhdeksän jälkeen - siis sitten kun olen tehnyt päivältä rästiin jääneet työt, vastannut vielä viimeisiin työsähköposteihin, tarkastanut muutamat seuraamani blogit ja ehkä katsellut miehen kanssa hetken yhdessä telkkaria. Siis kolmekymmentä sivua, sen jälkeen.

Siksipä armahdin itseäni sen verran, että kolmeenkymmeneen sivuuni laskin mukaan myös kaikki päivän aikana lukemani lastenkirjat. Sillä kaunokirjallisuuttahan nekin ovat - ja kas vain, päivittäinen sivumäärä täyttyi helposti ihan jokaisena haastepäivänä lukuun ottamatta sitä perjantaita, jona kiiruhdin töistä suoraan pikkujouluihin. Pekkatöpöhäntien ja mikkomallikkaiden ohella meillä on tässä kuussa ruvettu lukemaan ääneen myös pidempiä kirjoja, ja on ollut voitto sinänsä huomata, että elohopeamainen kolmevuotias jaksaa kuin jaksaakin jo keskittyä kuuntelemaan kirjaa, jonka joka sivulla ei olekaan kuvaa.

Tietyn saavutettavan sivumäärän sijaan otin marraskuun lukuhaasteen kuitenkin ennen kaikkea haasteena ottaa enemmän omaa aikaa: sulkemaan tietokoneen aiemmin kuin viisi minuuttia ennen nukkumaan menoa ja jättämään osan korjattavista kokeista suosiolla seuraavaan päivään. Sillä niin kiireistä ei elämä saisi olla etteikö joka päivä voisi jostain nipistää puoli tuntia ihan itseään varten.

sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Arkiviikonloppu.


Mami Go Go -blogista ihailin viikko sitten ihanan elämänmakuisia mutta kuitenkin laadukkaita kuvia yhdestä arkisesta viikonlopusta. Kaiken blogimaailman täyttävän tuote-esittelytulvan ja yhteistyöpostausten välissä oli piristävää lukea, että kyllähän ne muutkin edelleen elää sitä samaa elämää kuin mekin, nakkikeittopäivineen ja pyykkivuorineen - ja siitäkin voi tehdä kaunista.

Viime aikoina olen myös potenut vakavaa blogi-identiteettikriisiä. Tuntuu, etten oikein sovi mihinkään kategoriaan tai muottiin: en ole tyylipuhdas kirjabloggaaja, en uskottava perhebloggaaja ja lifestyleblogia tästä ei saa tekemälläkään. Myös blogimaailman kulutushysteria on alkanut ahdistaa tavallista enemmän. En tunne sopivani suosikkini tuotevalikoimasta -kollaasien, päivänasupostausten tai uusimmat sisustushimotukseni -juttujen joukkoon enkä osaa jakaa vinkkejä itsetehtyyn jouluun tai lastenkasvatukseen - usein tunnen kirjoittavani vähän vääristä asioista vähän väärille ihmisille. Kun tähän vielä lisää ihan käsittämättömän pimeyden, houkuttelee esimerkiksi telkkarin katselu tällä hetkellä huomattavasti valokuvaamista ja blogia enemmän.

Tänä viikonloppuna napsittiin silti kuvia, ihan siitä tavallisesta arjesta. Sillä sitähän se elämä kuitenkin enimmäkseen on.

Tältä siis näytti meidän arkinen viikonloppu, jona piipahdettiin jouluostoksilla, lähipuistossa ja korttiostoksilla Harjun Paperissa, mutta jona muuten lähinnä kotoiltiin villasukissa, rakennettiin junarataa, kirjoitettiin valmiiksi kaikki joulukortit ja iltaisin herkuteltiin ihan liikaa.

torstai 27. marraskuuta 2014

"Mitä toi vihreä on?" ja muu rakentava asiakaspalaute.



"Olenko ennenkin maistanut tota?"
"Mitä toi vihreä on?"
"Haluaisin mieluummin makaronia/ jauhelihaa/ mehukeittoa/ sushia..."
"Onko tuo sieni? Haisee ihan oudolta..."
"En syö yrttejä, äiti."

Ja mitä näitä nyt on.


Viime ajat meillä on nimittäin asunut todellinen Tohtori Jekyll/ Herra Hyde. Päiväkodissa kolmevuotias on nimittäin todellinen supersyömäri: lautaselta katoaa hetkessä ruoka kuin ruoka, ja useamman kerran viikossa pienelle kulinaristille pitää jo sanoa, että "kolme lautasellista on kolmevuotiaalle ihan tarpeeksi - jatketaan taas välipalalla". Erityiskehuja poika on saanut siitä, miten reippaasti lautaselta katoavat myös kasvikset, ne vähän vieraammatkin.

Jotain mystistä kuitenkin tapahtuu puolen kilometrin matkalla päiväkodista kotiin, sillä siinä missä päiväkodissa maistellaan lanttua ja naurista vihannespassia varten ja syödään kasvissosekeittoa kauhakaupalla, on kotona ehdottomien eiden listalla esimerkiksi kesäkurpitsa, salaatinlehti, avokado, tuoreet yrtit, sienet - yleensäkin kaikki tavallista vihreämpi, tavallista kasvispitoisempi tai ruokalajit, joita kokeillaan ensimmäistä kertaa.

Mitä ihmettä?

Vaikka päiväkodin ruokalista koostuukin pääasiassa lasten makuun sopivista neutraaleista ruuista, ei kolmevuotiaan nirsoilu kotona voi johtua liian kokeilevasta keittiöstä; meillä kun syödään kaikkea väliltä noutokiinalainen ja karjalanpaisti ja useimmiten tarjolle päätyy helppoa arkiruokaa kuten pastaa. Syömme vaihtelevasti lihaa, kalaa ja kasviksia, puolieineksiä, perinteistä kotiruokaa ja välillä etnisempiäkin annoksia, ja joka aterialla on aina myös salaatti tai raaste. Kaikkea maistetaan, mutta vaikka lautasta ei tarvitsekaan syödä tyhjäksi, ei ruokalaji B:tä ole tarjolla niinä kasvispihvipäivinäkään. Silti lautasen reunalle jäävät hyvin usein kasvikset sekä tarkasti pastan seasta erotellut yrtit ja uusiin ruokalajeihin poika R suhtautuu enemmän kuin epäluuloisesti.

Samaan ruokaan siirryttyään kolmevuotias saanut tottua siihen, että meillä ruokana voi yhtä hyvin olla marokkolaista kanakastiketta kuin nakit ja muusi. Silti jostain kumpuaa kumma universaali epäluulo kaikkea kasvispitoista kohtaan, mitä ei varmastikaan ole opittu kotona, jossa kaikille perheenjäsenille maistuu sama, monipuolinen ruoka, myös se salaatti. 


Hei te viisaammat, miten saan poikani olemaan pelkäämättä kasviksia?

tiistai 25. marraskuuta 2014

Jane Shemilt: Daughter

"She used to tell me everything.They have a picture. It'll help.
But it doesn't show the way her hair shines so brightly it looks like sheets of gold.
She has a tiny mole, just beneath her left eyebrown.
She smells very faintly of lemons.
She bites her nails.
She never cries.
FIND HER."


Jane Shemilt: Daughter (2014)
Penguin, 392 sivua.


Parhaat kirjat löytyvät usein sattumalta - kuten Jane Shemiltin Daughter. Kun kirjan mainos sloganeineen osui miehen silmiin Lontoon metrossa, oli kommentti välittömästi, että "tuossa on muuten ihan sinun tyylinen kirja". Heathrow'lla käytinkin viimeiset puntani annokseen sushia sekä uutuusdekkariin. Ja kas kummaa, mies oli kuin olikin oikeassa.

On kulunut vuosi siitä loppusyksyn illasta, jona viisitoistavuotias Naomi lähti viettämään iltaa ystäviensä kanssa eikä koskaan palannut kotiin. Yhdessä yössä viime vuodet uraa rakentamaan tottuneen Jennyn elämä kääntyy ylösalaisin, kun tyttärestä ei tunnu jääneen jälkeäkään. Tutkimusten edetessä Jennylle alkaa valjeta, että se Naomi, jonka hän luuli tuntevansa, olikin täysin eri ihminen kuin se tyttö, jonka ystävät, poikaystävä ja koulukaverit piirtävät esiin. Päivien edetessä myös äidin ahdistus muuttaa muotoaan ja ensimmäisten tuntien tuskaiset kysymykset "Kuka lapseni vei?" ja "Onko hän vielä elossa?" vaihtuvat vähitellen kysymyksiin "Voisiko lapseni lähteä omasta tahdostaan?" ja "Voisiko kaikki olla minun syytäni?".

Lukijalta kirja kysyy yhden kysymyksen: Kuinka hyvin lopulta tunnetkaan lapsesi?

"I could feel his eyes taking it in, red lipstick protruding in a domed stalk, lying on its side in the small pool of foundation, the lacy bras, the thong, the unmade bed. But that wasn't the real Naomi. Naomi was here, I wanted to say, in the cello against the wall, the photos of Christmas and Corfu in the shell frames that she made, in the friendship bracelets in the bowl. The dried autumn leaves behind her mirror. She loves autumn, I wanted to tell him. She collects leaves, like a child does. She is just a child. That bra must belong to a friend, the thong as well. They can't be hers."

Olen ollut dekkarien ja jännärien suurkuluttaja siitä asti, kun joskus alakoulussa löysin ensimmäistä kertaa tieni kirjaston Neiti Etsivä -hyllylle. Paula Drew'n seikkailujen jälkeen siirryin Mystery Clubin kautta pikku hiljaa aikuisten osastolle, ja teinivuodet ahmin erityisesti Mary Higgins Clarkea, kunnes ne pariin kertaan luettuani siirryin ruotsalaisiin dekkareihin. Kun kädessä on dekkari, en hae suuria, maailmaa muuttavia ajatuksia, intertekstuaalisia viittauksia tai hiukset pystyyn nostattavia metaforia (kuten tämä toim. huom.). Minulle kelpaa hyvin kirjalliselta arvoltaan heppoisempikin dekkari, kunhan tarina on koukuttava ja kirja sellainen, ettei sitä malttaisi laskea käsistään; innostun yhtä hyvin Agatha Christien klassikosta kuin Mary Higgins Clarken välillä harlekiinia lähentelevästä uutuudesta.

Toisaalta dekkari ei ole mikään läpihuutogenre: dekkarin kanssa voi onnistua yhtä helposti kuin epäonnistuakin. Onneksi Jane Shemilt onnistuu. Hänen esikoisromaaninsa Daughter on sekä kutkuttava pakkolukeavieläyksiluku-kirja että kylmä kuvaus täydellisestä ylemmän keskiluokan perheestä, jonka pinnalta kiiltävän kulissin tyttären katoaminen vähitellen murentaa. Kirjan rakenne takaumineen toimii hyvin, ja ensimmäiset sata sivua oli pakko ahmaista yhdellä kertaa. Ainoastaan loppuratkaisu oli ehkä liian helppo, joskin viimeisien sivujen aikana kirja palaa jälleen omalle tasolleen.

Toinen miinus tulee siitä, että Daughter on Jane Shemiltin esikoinen ja ainoa kirja; hyvän dekkarin löydettyään lukisi nimittäin mielellään kirjailijan koko tuotannon läpi saman tien.

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

A niin kuin arki ja v niin kuin välillä juhliakin.



A niin kuin arki eli tällä viikolla tiistaiset kahvilatreffit ystävän kanssa, ensimmäiset glögit ja piparit, useampikin liukastelu vastasataneessa lumessa, Päivä paloasemalla, yksi flunssa (heti kun ehdin tuulettaa, kuinka tänä syksynä meillä on sairastettu niin vähän), kuukauden ensimmäinen lenkki, vohveli-ilta ystäväpariskunnan kanssa, sushisunnuntai, muutama riita aiheesta "oman huoneen siivous" ja viitenä aamuna viikossa aina liian aikaisin soiva herätyskello. Ja aika usein taas aika kiire.

Mutta jos sanoin, että onni on työ, jossa viihtyy, niin on se myös ihan mahtava työporukka, jonka kanssa voi työnteon lisäksi myös vaihtaa vapaalle. Siispä perjantaina vedin päälle mekon ja jalkoihin korkkarit ja suuntasimme viettämään pikkujouluja kollegoiden kanssa. Marraskuun pimeyteen ja stressiviikkoihin paras lääke on nimittäin tanssi- ja nauruterapia.

torstai 20. marraskuuta 2014

Päiväkotipohdintoja - ennen ja jälkeen.


Kumma juttu tämä äitiys: ilman huolimylläkkää kun ei tunnu selviävän yhtään mistään siirtymästä. Siispä kun kolmevuotias elokuussa siirtyi päiväkodissa isojen ryhmään, kävin mielessäni läpi kaikki mahdolliset kauhuskenaariot pojastani kuuntelemassa gangsta rappia päiväkodin nurkan takana tai jäämässä satapäisenä juoksevan poikalauman alle - siitäkin huolimatta, että meille päiväkotisyksy oli jo kolmas ja talokin edelleen sama vanha hyväksi havaittu.


Onneksi tässäkin tapauksessa pahimmat pelot olivat turhia.


...Toisin kuin pelkäsin, poika R on päässyt hyvin uuteen porukkaan mukaan, vaikka leikkiikin yleensä lähinnä parhaan kaverinsa kanssa...

...Isojen lasten jutut eivät ihme kyllä ole tarttuneet, vaikka tyhmittelystä olemmekin joutuneet vielä kotonakin vakavaan sävyyn keskustelemaan. Kolmevuotias on saanut edelleen olla niin pieni kuin onkin eikä käyttöön ole tarttunut edes se naulakolla laulettu Cheek-versio Sukka irti...

...Kuten jo elokuussa surin, ovat tyttöjen ja poikien leikit eriytyneet selvästi eikä poika R enää juuri hoitopäivänsä aikana leiki viime vuodelta tuttujen neitien kanssa. Onneksi vapaa-ajalla vastaavaa ei näy, ja perhetuttujen ja jumppakavereiden kanssa yhteiset leikit sujuvat entiseen malliin...

...Päivien pitenemisestä poika R ei ole ollut millänsäkään, mutta itse tunnen siitä jatkuvaa huonoa omaatuntoa erityisesti siksi, että kolmevuotiaan paras kaveri, jolla vanhempien lisäksi on apuna innokkaat isovanhemmat, haetaan aina ajoissa. Töissä heitän viimeisen tunnin jälkeen paperit ja kirjat yhtenä sekasotkuna laukkuun, nappaan loput korjattavat kotiin ja juoksen ensimmäiseen bussiin - ja siltikään en ole ikinä päiväkodilla niin aikaisin kuin haluaisin...

...En tiedä, onko syynä isompien ryhmä vai vastustuskyvyn lisääntyminen, mutta tänä syksynä ollaan vihdoinkin oltu enemmän terveitä kuin sairaita ja selvitty käytännössä parilla pikkunuhalla. Ainoastaan muut (korva)tulehdus- ja flunssakierreperheet ymmärtävät, miten helpottavaa onkaan VIHDOIN sopia viikonloppumenoja ilman "Jos me ei olla kipeinä" -optiota. Tämähän alkaa melkein tuntua jo ihan tavalliselta elämältä!...


Ja ennen kaikkea: kolmevuotias on mennyt päiväkotiin mielellään, lähtenyt sieltä iltapäivisin vasta maanittelujen jälkeen ja oppinut, kokenut ja puuhannut roppakaupalla sellaista, mitä minä en ikinä olisi kotona osannut - tai edes tajunnut - tarjota.

maanantai 17. marraskuuta 2014

Joulupuu.


Päätin, etten mainitse sanaa joulu blogin puolella vielä marraskuussa, mutta minkäs teet; tuossa se on heti otsikossa. Lisäksi tiedän kirjoittaneeni Nuorkauppakamareiden Joulupuu-keräyksestä jo viime vuonna ja sitä edellisenäkin, mutta tässä tapauksessa toista mielelläni itseäni.

Valitettava totuus on nimittäin se, että Suomessa eriarvoistuminen on kaikista selkeintä nimenomaan lapsiperheiden välillä. Siinä missä yksi jo valmiiksi tavarapaljouteen hukkuva lapsi joutuu jouluna laittamaan osan paketeista sivuun ihan vaan siitä syystä, ettei kaikkia paketteja mitenkään voi avata yhtenä päivänä, ei joku toinen välttämättä saa yhtään pakettia avattavakseen. Ehkä juuri tästä syystä minä olen ottanut Joulupuu-keräyksen niin omakseni: lama-ajan lapsena tiedän enemmän kuin hyvin, miltä tuntuu joulun jälkeen seistä koulun pihalla ympyrässä ihailemassa toisten uusia barbeja.

Joulupuu-keräyksen tavoitteena on tänäkin vuonna saada jokaiselle lapselle avattavaksi edes se yksi paketti. Ei sillä, että materia itsessään olisi mikään itseisarvo vaan siksi, että jokainen lapsi voisi saada hitusen ylimääräistä joulumieltä ja iloa oli vanhempien tulotaso ja elämäntilanne sitten millainen tahansa. Keräyksen avulla saadut paketit toimitetaan lastensuojelun piirissä oleville lähialueen lapsille sekä ensi-, perhe- ja turvakoteihin.

Viime vuonna lahjoja kaivattiin Jyvsäkylässä erityisesti suurelle joukolle poikia, joten Bratzin, nuken tai kirjan lisäksi pakettiin voi kääriä vaikka legoauton, merkkipipon tai tietokonepelin. Ja koska lahjoituspaikkoja löytyy suurimpien kaupunkien keskustoista, voi hyväntekeväisyyttä tehdä helposti omien jouluostosten ohella.


Jyväskylässä Joulupuu-keräys starttaa Paviljongin Joulumarkkinoilla ensi viikon viikonloppuna 29.-30.11., joten lahjan ehtii vielä hyvin ostaa, paketoida ja lahjoittaa keräykseen joulumarkkinoille tullessaan. Tarkemmat tiedot hankkeesta ja lahjoituspaikoista löydät täältä.

sunnuntai 16. marraskuuta 2014

V niin kuin viikonloppu.


V niin kuin viikonloppu eli kasa naistenlehtiä viimeisen parin kuukauden ajalta, yhteensä kolme pellillistä jonkun muun tekemää pizzaa, puusauna, muutama hyvä kirja ja koko ajan kaksi ylimääräistä käsiparia kolmevuotiasta varten. Eli mummolaviikonloppu.

Sen verran totaalisesti viime viikkojen kiire ja pimeys ovat imeneet voimat, että oli erityisen ihanaa käpertyä villasukat jalassa sohvalle viltin alle ja kaksi päivää ihan vaan olla.

lauantai 15. marraskuuta 2014

Porkkanasosekeitto.



Meillä laitetaan yleensä aika harvoin keittoja. Yksi syy tähän on se, että syön usein lounaaksi joko keiton tai salaatin, ja tästä syystä keitto vielä päivälliseksi tuntuu liian kevyeltä. Tähän helppoon pippuriseen porkkanasosekeittoon ollaan kuitenkin mekin ihastuttu. Ohje on superhelppo, onnistuu ilman blenderiäkin ja maistuu erityisesti pakkaspäivien lounaana.



PORKKANASOSEKEITTO


3-4 annosta
3-4 tomaattia
500 g valmista porkkanasosetta
2 dl vettä
1 tlk Mustapekka-ruokakermaa
raejuustoa
tuoretta basilikaa hienonnettuna


Leikkaa tomaatit pieniksi kuutioiksi.
Pane tomaatit, porkkanasose, vesi ja ruokakerma kattilaan. Kuumenna kiehuvaksi.
Sekoita raejuuston joukkoon basilika. Annostele keitto lautasille ja lusikoi päälle juusto-basilikaseosta. Tarjoa keitto leivän kanssa.

keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Tuubihuivi.

 takki// Nameit   pipo// WARP

Sen piti olla ihan niin kuin polkupyörällä ajoa. Neulomisen nimittäin. Sillä vaikka viimeksi tartuin neulepuikkoihin aika lailla neljä vuotta sitten tehdäkseni pienet siniset villasukat ultrakuvassa näkyneelle poikalupaukselle, niin kyllähän sitä nyt inspiraation iskiessä yhden tuubikaulaliinan neuloo illassa-parissa.

No ei neulonut.

Muutaman illan kuluttua homma alkoi kuitenkin taas sujua, ihan niin kuin sen kuuluisan pyörällä ajon kanssakin. Meille kotiutuneen Sillan ensimmäisen tuotantokauden avulla nimittäin muistin taas, mikä neulomisessa olikaan mukavaa: se, miten sillä voi yhdistää tekemisen ja rentoutumisen, kun kaulaliina valmistuu ruotsalaista rikossarjaa tuijottamalla. Aika täydellistä huilaamista tällaiselle multitaskaajalle siis.


Sen verran käsityöinnostus lopulta iski, että heti perään piti aloittaa tuubikaulaliina myös miehelle. Ihan jo siitä syystä, että seuraavaksi meillä on katseluvuorossa Sillan tuotantokausi numero kaksi.

maanantai 10. marraskuuta 2014

Juha Itkonen: Ajo

"Heljä katselee merta ja sen väreilevää pintaa, auringonsäteitä jotka taittuvat kauniisti melkein olemattomiin aaltoihin. Meren pitäisi rauhoittaa häntä, meri on aina ollut hänen elementtinsä. Sitten hän katsoo Sinikkaa ja hänen sydämeensä sattuu, hän lopettaisi jos pystyisi. Elämä on vaikeata. Monet epäonnistuvat siinä. On helpompaa kantaa surua kuin häpeää."


Juha Itkonen: Ajo (2014)
Otava, 283 sivua.


Tiedättekö sen tunteen, kun lapsena odotti jotain, vaikka joulua, erityisen kovasti? Laski päiviä, fiilisteli, turhautuikin välillä, suunnitteli, mitä saisi, tekisi ja näkisi. Odotti ja vielä odotti. Ja sitten kun joulu tuli, se meni kuitenkin ihan liian nopeasti - ja vaikka kaikki olikin ihan niin kuin pitikin, lahjat, ruoka ja elokuvat, oli jälkeenpäin kuitenkin jotenkin tyhjä olo. Ihan kuin liika odottelu ja odotukset olisivat lopulta jotenkin vieneet hohdon itse tapahtumasta.

Ai tiedätte? No, samoin kävi minulle Juha Itkosen Ajon kanssa.

Anna minun rakastaa enemmän kun vain oli niin mahtava kirja, sellainen, jota fiilisteli pitkään jälkeenpäin ja joka toisella ja kolmannellakin lukukerralla vain parani. Samanlainen oli myös Myöhempien aikojen pyhiä ja hienoja kirjoja olivat vielä Hetken hohtava valo ja Kohtikin. Siksi Ajosta jäi jossain määrin lattea maku. Hyvähän kirja oli, muttei kuitenkaan niin koukuttava, että se olisi ollut ihan pakko ottaa mukaan jokaiselle työmatkalle, sillä bussissahan ehtii kuitenkin lukea tarinaa eteenpäin ainakin sen viisi sivua.

"Ja sitten minä näin hänet. Hän seisoi muutaman metrin päässä minusta, seisoi siinä pukumiehen naispuolisen työkaverin vieressä ja näytti siltä kuin ei olisi uskaltanut tulla lähemmäksi. Näin hänen säikähdyksensä. Näin hänen pelkonsa. Näin hänen kauhunsa. Niin kuin minä olisin kuollut ja noussut kuolleista, sellaisen kauhun. Ja tämä hetki, niin uskon nyt, oli minun paranemiseni alku."

Aino istuu ratin takana ja paahtaa kahtasataa autobahnia eteenpäin. Takapenkillä nukkuu seitsemänvuotias poika Aarne, jonka isää Aino pakenee. Takaisin ei ole palaamista.

Ratin takana istui neljäkymmentä vuotta aiemmin myös Onni. Hetken herpaantuminen ja perheen rakastettu kuopus, rokista ja rakkaudesta vasta unelmoinut Jouko on poissa. Pikku hiljaa pojan kuolema repii hajalle koko perheen. Ajossa vuosien takaiset tapahtumat ja käsittelemättömät traumat kietoutuvat yhteen, mutta osoittavat lopulta, että kaikesta voi selvitä.

Kuten edellisetkin Itkoset myös Ajo liikkuu taitavasti ajasta ja paikasta toiseen ja puhuu uskottavasti eri äänillä. Vaikka kirjan minäkertoja onkin Aino, saavat suunvuoron myös tämän miehen isovanhemmat Heljä ja Onni sekä päiväkirjassaan tulevaisuuttaan esille maalaava Jouko. Erillisten tarinoiden yhdistävä tekijä on ajaminen: Aino bemarinsa ratissa ajamassa pakoon menneisyyttään, Onni auton ratissa sinä iltana, jona hänen poikansa kuoli, Heljä ensimmäistä kertaa autokoulussa kohtaamassa kaiken menettämänsä. Tyypilliseen tapaansa kirjailija kietoo näennäisesti erilliset tarinat lopussa yhteen mutta jättää myös jotain lukijan pääteltäväksi. Tällä kertaa tarina jää kuitenkin jollain tapaa liian auki.


Samalla tavalla kuin pitkään odotettu joulukin oli lopulta ihan onnistunut, oli Juha Itkosen Ajokin oikeasti hyvä, ajatuksia herättävä kirja. Siksi onkin vähän sääli, että kun kannessa lukee Juha Itkonen, tuntuu pelkästään hyvä kirja vähän pettymykseltä.

torstai 6. marraskuuta 2014

TBT: Seitsemän kuvaa kesästä.

Throwback Thursdayn kunniaksi myös tässä blogissa fiilistellään tänään mennyttä kesää. Siispä...

SEITSEMÄN KUVAA KESÄSTÄ



...eli kolme Euroopan pääkaupunkia, laiskoja aamuja, uintireissuja, hyvää viiniä ja pizzaa, viikonloppureissuja ystävien luokse, iltoja lähiössä hiekkalaatikon reunalla istuen, ystävän häät, Linnanmäki, jalkapalloa (tosin vain telkkarista), Colosseum, vauvoja, taaperoita, lapsuudenystäviä ja opiskelukavereita, Paavin näkeminen, tyttöjen polttarireissu mökille, traktoriajeluita, saunailtoja, yöuinteja, grillausta ystävien kanssa, tyttöjen kylpyläreissu Tallinnaan (järkyttävässä flunssassa), elämäni paras ja kallein illallinen Gaijinissa siskon syntymäpäivänä (edelleen järkyttävässä flunssassa), naapurin lapsia, Perhepuisto, Pariisin Kevät kolmevuotiaan kanssa, hyvää kahvia ja hyviä kirjoja, leffailtoja vaikka on tiistai, mansikoita, Happoradio hääpäivänä, terassilounaita sekä aikaa ystäville. 


Voin sanoa, että oli aika vaikea valita vain seitsemän kuvaa.


(Ja tiedän, marraskuun ensimmäinen viikko, jona meitä on riepotellut sekä flunssa että mahatauti (yhteen aikaan ja erikseen) ei varmastikaan ole paras aika kesäkuvien selailulle!)