maanantai 31. lokakuuta 2016

Kuusitoista vuotta elämästä.


Jotkut asiat eivät ikinä muutu ja jotkut taas, no, onneksi muuttuvat aika paljonkin. 

Kun ensimmäistä kertaa näin Kentin livenä, elettiin elokuuta 2000. Oli kangaskassi, spagettiolkaintoppi, edellisenä päivänä Itäkeskuksesta ostettu uusi farkkutakki ja hiuksissa Liven punainen kotiväri, jonka levityksessä sisko auttoi. Ikää oli kuusitoista, lippu Ankkarockiin maksoi sata markkaa ja ainoastaan mukana ollut, juuri kahdeksantoista täyttänyt serkku kavereineen pääsi anniskelualueelle. Kahden lavan takia piti loppuillasta tehdä valinta: joko pienemmän lavan pääesiintyjä Tyrävyö tai samaan aikaan päälavalla soittanut Kent. Koska Tyrävyö oli sinä kesänä jo nähty Tyrkkyrockissa, valitsin jälkimmäisen. Ja sille tielle jäin.

Viime perjantaina suuntasin viimeiselle Kentin-keikalleni. Oli vauva, viisivuotias, vaunut, kaksi istuinta farmariauton takapenkillä sekä takaluukku aivan täynnä tavaraa, sillä johan tässä kolme päivää oli tarkoitus olla reissussa.  Ratin takana istui hän, josta kuluneen kuudentoista vuoden aikana tuli ensin kaveri, sitten poikaystävä, opiskelija, puhelinmyyjä, maisteri, aviomies, isä ja tohtori. Se vuosituhannen vaihteen pitkä punainen tukkakin vaihtui toisen malliseen jo kauan ennen ylioppilaskirjoituksia (ihan niin kuin ne Harry Potter look alike -pokatkin) ja spagettiolkaintopin sijaan päällä oli imetystoppi. Jos Ankkarockin aikaan sijattiin vuode serkun huoneen lattialle, meitä odotti nyt Kluuvissa King Size Superior. Eihän se mikään kaikista halvin ollut, mutta toisaalta siitä sai S-bonusta. Peruutusturvasta piti maksaa vielä viisikymppiä extraa, mutta minkäs teet: lapsiperheessä kun ei ikinä tiedä, iskeekö vesirokko, norovirus tai vuosisadan flunssa juuri ennen reissua.

Mutta sitten on ne asiat, jotka ovat ja pysyvät. Noihin kuuteentoista vuoteen ja kahden keikan väliin kun mahtui kolme muutakin keikkaa, 11 levyä ja lukemattomia kappaleita, joista tuli jollain tavalla merkityksellisiä.

Kun lähikuvia katsoi, niin näkyihän siellä Jocke Bergin silmäkulmassa jo muutama ryppy, mutta niin vain olin minäkin vetänyt jalkaani nahkahousut, vaikken vieläkään ole saanut raskauden jälkeistä kuntoilua aloitettua. Ja lopultahan ikä tuntui olevan ihan vain numero. 747 kun kuulosti yhtä hyvältä kuin silloin kuusitoista vuotta sitten ja Utan dina andetag sekä Stoppa mig juni paremmilta kuin milloinkaan.

Hienosta keikasta huolimatta - tai ehkä juuri siksi - koko loppuillan ja viikonlopun oli vähän tyhjä olo. Koska onhan tämä nyt vääjäämättä yhden aikakauden loppu. Pahoin nimittäin pelkään, että kun sydänsurut, festarikesät ja tyttöjen illat ovat vaihtuneet lauantaisaunaan, lainanlyhennyksiin ja neuvolakortteihin, ei mikään musiikki enää tämän jälkeen tule tuntumaan yhtä isolta.


(Ja huolestuneille tiedoksi: keikan ajan nuo seurueen kolme miestä olivat siellä Kluuvissa ihan keskenään ja minä sain hyvästellä nuoruudenrakkauteni tyttöporukassa. Yllättäen Pikkuveli oli myös hyväksynyt tuttipullon ensimmäistä kertaa yli puoleen vuoteen ja mennyt nukkumaan ensimmäistä kertaa ilman äitiä ja ilman mitään ongelmia. Tai näin mulle sanottiin.)

perjantai 28. lokakuuta 2016

Äitien (ja isien) välisestä solidaarisuudesta.


Yhtenä keskiviikkona oli tavallista huonompi päivä. Aamun alkajaisiksi väittelimme perinteisesti aamupalasta ja sen jälkeen pukemisesta, mutta selvisimme silti aamukymmeneksi Hippokselle temppuilemaan. Oli haalarit, jumpsuitit, kengät, pipot, hanskat ja kypärämyssyt sekä yksi, joka hermostui pukemisesta, ja toinen, jota piti hoputtaa siihen puolenkymmentä kertaa, jotta ehdittiin bussiin. Hermo kiristi jalan lisäksi myös päässä. Kun temppuilun jälkeen olimme päässeet perhepuistoon ja syöneet siellä eväitä, heittäytyi se isompi lattialle, koska uudestaan ulos mentäessä piti laittaa myös kengät uudestaan jalkaan. Se olisi halunnut mennä sukkasiltaan. 

Päädyimme riitelemään viisivuotiaan kanssa siihen perhepuiston kuistille ja lopulta molemmille tuli itku. Ja koska se oli yksi äitielämäni hienoimpia hetkiä, taisin jossain vaiheessa huutaa myös, että Nyt ne helkkarin kengät jalkaan, että päästään kirjastoon palauttamaan ne samperin kirjat! Vaunujen alla kun oli vielä kangaskasillinen kirjastosta lainattuja Miinan ja Manun äänikirjoja eikä kotiinkaan voinut putkiremontin takia mennä vielä moneen tuntiin.

Meidän siinä kinastellessamme jostain ilmestyi yhtäkkiä meille täysin tuntematon äiti taaperonsa kanssa kysymään, voisiko jotenkin auttaa. Että kun meillä näytti olevan vähän takkuisempi päivä. Että jos se jotain auttaisi, niin hän voisi edes palauttaa ne Miinat ja Manut. Me kun oltiin kävellen ja hän autolla ja hän voisi kotimatkalla koukata hyvin kirjaston kautta.

Lopulta palautimme kirjat kyllä ihan itse, sillä jostain sisältä se kai kumpuaa, se meidän suomalaisten mentaliteetti selviytyä kaikesta aina yksin. Mutta heti tuli kyllä vähän parempi mieli.

Ja se riitakin saatiin pian sovittua.

Aika monesti kuulee sanottavan, kuinka toinen äiti on toiselle susi. Netissä ehkä, mutta onneksi ei oikeassa elämässä.


Viimeksi kuluneen kuukauden aikana nimittäin:


Kun parantelin kotona kipeää jalkaani, laittoi useampikin kaveri viestiä, että voisivat hakea viisivuotiaan mukanaan puistoilemaan. Samalla tavalla me noukimme naapuritalosta mukaamme puistoreissulle yhden ylimääräisen pojan, kun sen pikkusisko oli kipeä ja äiti aika kiinni siinä.

Miehen ollessa työmatkalla viisivuotias sai kaverisynttäreille kyydin naapureilta, jotta minun ei tarvitse lähteä Pikkuveljen kanssa viemään sitä isompaa bussilla juhliin toiselle puolelle kaupunkia.

Laukun pohjalta löytynyt suklaapatukka jaettiin (lasten selkien takana) solidaarisesti tasan.

Kun äitiporukan Facebook-ryhmässä joku valittaa huonosti nukuttuja öitä, ei kukaan kerro heti siihen perään, kuinka oma vauva on nukkunut täysiä öitä koko ajan. Ja kun kipuilen sitä, etten yksinkertaisesti jaksa kokkailla kaikkia soseita itse, lohduttaa itse luomukasviksista soseet keittelevä kaveri, että kyllä Pilttikin on ihan jees.

Kaveri nappasi omien lastensa lisäksi muskariin mennessään mukaansa myös poika R:n, jotta minä ehdin piipahtaa Pikkuveljen kanssa kaupassa hakemassa meille eväitä. Laukusta löytyi puolikas banaani myös minun pojalleni.

Ja kun kaveri latasi perhepuiston kahvinkeittimeen itselleen kahvia, laittoi hän samalla tippumaan kupillisen minullekin.
Joskus se tulee todella tarpeeseen.

keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Fausto Brizzi: 100 onnen päivää

"Sata päivää.
En ole tullut ajatelleeksi tällaista.
Kukaan ei ole koskaan tullut ajatelleeksi tällaista.
Mitä te tekisitte, jos kuolemaanne olisi enää sata päivää?
Tauko.
Toistan kysymyksen.
Mitä te tekisitte, jos kuolemaanne olisi enää sata päivää aikaa?"


Fausto Brizzi: 100 onnen päivää (Cento giorni di felicitá, 2013)
Gummerus, 412 sivua.


En tiedä, oliko se pelkkää mustaa huumoria, sarkasmia tai puhdasta sattumaa, mutta kun pari viikko sitten pakkasin laukkua sairaalaan lähtöä varten, heitin mukaan myös Fausto Brizzin kirjan. Kirurgisen odotushuoneessa sen sitten aloitin, 100 onnen päivää, josta olin aiemmin viikolla lukenut suosituksen jostain sattumalta löytämästäni lifestyle-blogista. Monesti niistä löytyy muuten parhaat kirjavinkit; jos lukee muutaman kirjan vuodessa, niin kirja, josta haluaa myös kirjoittaa blogiinsa, on yleensä erityisen hyvä.

Vajaa nelikymppisellä Luciolla on meneillään harvinaisen huono jakso. Hän on juuri jäänyt vaimolleen Paolalle kiinni pettämisestä ja majailee sen seurauksena tällä hetkellä appiukkonsa konditorian takahuoneessa. Kaiken huipuksi silloin tällöin vaivanneiden vastakipujen syyksi paljastuu maksasta löytynyt kuusisenttinen kasvain, syöpä, jonka Lucio nimeää ystäväkseen Fritziksi.

Melko nopeasti selviää, ettei mitään ole enää tehtävissä, ja elinaikaa annetaan kolmisen kuukautta. Elämänsä viimeiset 100 päivää Lucio päättää käyttää hyvin: elää joka päivä niin kuin hänen olisi pitänyt elää jokaisena päivänä sitä ennenkin ja ennen kaikkea saada vaimonsa takaisin.

"Olen Moronin syrjähypyn takia menettänyt lukuisia henkilöitä; ne kaikki ovat Paolassa: vaimo, paras ystävä, rakastajatar, rikostoveri, fani, kaikkeni.
    Kaikkeni.
    Paola on minulle kaikki kaikessa. Se on oikea määritelmä.
    Mitä minä olen hänelle tänään?
    Taakka, kämppäkaveri, hänen lastensa isä, petturi.
    Tiedän että hän rakastaa minua yhä, vaistoan sen.
    Ennen kaikkea se saa minut jaksamaan eteenpäin.
    Kirjoitan Zoffin vihkoon lauseen:
            Koeta saada Paola antamaan anteeksi."

100 onnen päivää on sopiva sekoitus Will Fergusonin Onni tm:ää, Erlend Loen Supernaiivia, Miika Nousiaista ja ihan pikkusien myös Tuomas Kyröä, ilman sitä mielensäpahoittajan synkistelyä tosin. Saako syövästä ja kuolemasta kertovaa kirjaa sanoa hauskaksi? No saa tai ei, niin sellainen 100 onnen päivää kuitenkin on. Ei ehkä nauran ääneen  -hauska niin kuin vaikka Vadelmavenepakolainen, mutta hauska kuitenkin, ja kun kirjan lopussa muutaman kerran - tunnustan! - niistin nenääni, ei se johtunut pelkästä liikutuksesta.

Entä mitä minä sitten tekisin, jos jäljellä olisi enää sata päivää? Ensin varmaan hautautuisin peiton alle useammaksi päiväksi. Mutta sitten, itsesäälissä tarpeeksi ryvettyäni ja aikaa riittävästi haaskattuani pakkaisin laukut ja kaikki kolme miestäni, tyhjentäisin säästötilin, jota en enää tarvitsisi, ja lentäisin jonnekin, missä hiekka on valkoista, vesi vihreää ja hedelmät makeita. Lucion ratkaisin voi lukea 100 onnen päivästä.

sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Mummolassa.


Maalla jos missä huomaa, miten nopeasti aika oikeasti kuluukaan. Viimeksi ajettiin kotiin takakontti täynnä vastapoimittuja viinimarjoja, vadelmia ja mustikoita, nyt käännettiin vene ja vaihdettiin talvirenkaat. Siihen väliin mahtui useampi synttäriviikonloppu, kaksi miehen ulkomaantyömatkaa, sovittuja menoja ja viikonloppuvieraita sekä yksi leikkaus toipumisineen. Silti aina kotiin ajaessa tuntuu, että pitäisi ehtiä käydä vieläkin useammin. Missään muaalla kuin mummolassa ei päivä kolmen tunnin yöunien (koska matkasänky, jota Pikkuveli tykkää rapsuttaa läpi yön) jälkeen kuitenkin solju kuitenkin smoothisti eteenpäin.

perjantai 21. lokakuuta 2016

Järki käteen ja kultaiselle keskitielle, pliis!


Toissa viikolla mediassa puhuttivat lasten syntymäpäiväjuhlat, jälleen kerran ja jopa siinä määrin, että lapsiasiavaltuutettu toivoi tolkkua juhlien järjestämiseen. Siitä se keskustelu sitten taas syntyi, niistä lastenjuhlien epäkohdista nimittäin. Puhuttiin synttärikiusaamisesta ja siitä, kuinka se, ketä juhlille kutsutaan ja ketä ei, on jo jonkinaisteista vallankäyttöä ja oma kiristysmuotonsa. Lahjoista puhuttiin myös, siitä millainen ja miten kallis lahjan kuuluu olla, kuuluuko lastenjuhlissa jakaa vieraslahjat ja odotetaanko lastenjuhlille nykyään jo niin kalliita lahjoja, ettei köyhimpien perheiden lapsilla ole mahdollisuutta ylipäätään osallistua koko synttäreille. Lopulta netissä kirjoiteltiin vielä lastenjuhlien kilpavarustelusta, siitä miten vielä kaksi vuosikymmentä sitten synttäreiksi riitti hyvin paketti kaupan keksejä ja mansikkakakku mutta nykyään pitää olla vuorkattua juhlapaikka, partyplanner ja teemanmukaiset tarjoilut.

Sattumaa tai ei, joku päivä lastenjuhlajuttujen jälkeen silmiin osui kaverin Facebookissa jakama artikkeli siitä, kuinka nykyihminen vetää hyvätkin asiat överiksi.

Että ei ihme, että lapsiasiainvaltuutettukin jyrähti. Järkevääkin, toki ja varmasti tarpeellista. Jos se olisi vain jäänyt siihen: aika pian nettikeskustelu tuntui nimittäin luisuvan siihen suuntaan, että kaikki syntymäpäiviin panostaminen sekä juhlat, joissa pöytään nostetaan mitään valmiskakkua monimutkaisempaa ovat heti ökyilyä, pinnallisuutta ja pröystäilyä ja mitä vaatimattomampaa, sen parempi. Jo toukokuussa edellisten lastenjuhliemme jälkeen mietin, kehtaanko ylipäätään jakaa somessa kuvaa Oktonautti-kakusta tai notkuvasta herkkupöydästä, kun samaan aikaan useampi kaveri jakoi omalla seinällään vetoomuksen lasten synttärien palauttamisesta kahdeksankymmentäluvun tasolle sekä linkitti kauhistelevia juttuja nykymenosta - ettei joku nyt vaan luule, että olen panostanut liikaa ja asetellut tarjottavat pelkästään somekuvia varten. Vaikka ihan tavalliset synttärit nekin olivat, ne sellaiset, joissa ei ollut palkattua klovnia, kalliita goodiebageja kotiinviemisiksi tai edes käsin koristeltuja macaronseja mutta joissa pöytään ei kuitenkaan nostettu pelkkää kaupan valmiskääretorttua ja Mehukattia. 

Voi kun me osattaisiin päästä sille kultaiselle keskitielle, jossa kaikki muu kuin  Kel onni on se onnen kätkeköön ei heti tarkoita sillä pröystäilyä.


Juhliin pitää kutsua koko päiväkotiryhmä.
No ei. Meidän viisivuotiaamme päiväkotiryhmässä on yli kaksikymmentä lasta ja niiden lisäksi poika R:n elämään kuuluu myös iso joukko sukulaisia, perhetuttuja, puistokavereita ja naapuruston lapsia. Kun nämä kaikki laskee yhteen on tulos enemmän kuin mitä meidän kolmiossamme on neliöitä - tai vaihtoehtoisesti useammat juhlat. Mutta vaikkei koko ryhmää mielestäni tarvitsekaan kutsua, ei toisaalta yhtä tai kahta myöskään saa jättää kutsumatta eikä kutsuja saa jakaa päiväkodissa, jos kaikkia ei kutsuta. Viisivuotiaan päiväkotiryhmässä tuo viimeksi mainittu on itse asiassa sääntö, erittäin hyvä sellainen. 


Teemasynttäreistä on tullut kilpavarustelua...
Joissain piireissä varmasti, valitettavasti. Toisaalta kyllä myös harmittaa, että termiin teemasynttärit liitetään heti myös sanat kilpavarustelu, ökyily ja överi, sillä teemajuhlat voi helposti järjestää myös ihan kohtuubudjetilla. Meillä teemasynttärit tarkoittivat viime toukokuussa Oktonautti-koristeita, jotka askartelin puolessa tunnissa netistä tulostetuista kuvista, kartongista ja keittiön kaapista kaivamistani grillitikuista, vapulta säästettyjä sinisiä ja oransseja serpentiinejä ja samanvärisiä ilmapalloja sekä teemanmukaista kakkua, jonka tilasin. Ryhmä Hau -kakun meille taikoi aikoinaan leipomista harrastava entinen työkaveri ja Oktonautti-kakulle löytyi tekijäksi Riikan kakkumania. Molemmista kakuista maksoin neljäkymppiä ja syömistä niistä riitti niin juhliin kuin rääppiäisiinkin.
 


Lahjojen vertailu pulloa pyörittämällä tulisi lopettaa...
Jos lahjoja oikeasti joillain juhlilla vertaillaan ja arvostellaan, niin siitä sietääkin jyrähtää - mutta nimenomaan meille vanhemmille, jotka emme osaa opettaa lapsillemme käytöstapoja.

(Pikkusiskoni sai muuten kaksikymmentä vuotta sitten synttäreillään samanlaisen päiväkirjan kahdelta eri koulukaveriltaan ja jälkimmäistä lahjaa avatessaan huusi spontaanisti, että Taas Trolli-päiväkirja!. Yhä edelleen se saa kuulla siitä, kuinka niin tökerösti ei yksinkertaisesti lahjasta saa sanoa. Sori, sis!)


...ja lahjojen hinnat ovat riistäytyneet käsistä.
Meillä päiväkotikavereiden synttärilahjabudjettina on pidetty noin kymmentä euroa, läheisimpien ystävien lahjoihin voidaan käyttää viisikintoista. Mieluusti mentäisiin vielä pienemmilläkin summilla, mutta minkäs teet: se pieninkin Lego-paketti maksaa nykyään kymmenisen euroa. Toisaalta ikinä ei juhlille mentäessä ole tuntunut, etteikö mukaan voisi ottaa pienempääkin lahjaa. Vuositasolla kymmenen euroa lahjasta on toki aika paljon, sillä tänä vuonna poika R on vetänyt kauluspaidan päälleen ja suunnannut juhlimaan jo yhdeksiä kaverisynttäreitä. Naapurin pojan nelivuotispäiville tammikuussa pakkasimme kuitenkin lahjan sijasta mukaan pellillisen kinkkupizzaa, sillä toiveena oli, että tavaroiden sijaan vieraat - aika valtava joukko muuten - toisivat jotain yhteistä nyyttäripöytään. Aivan mahtava idea muuten.



Lastenjuhliin tarvitsee nykyään aina kalliin, ison tilan, ei niitä kerrostaloasunnossa voi pitää.
Meidän 58 neliössämme on juhlinut enimmillään kolmekymmentä vierasta. Samaan aikaan. Se oli onnellinen päivä se. 



Jenkkityylinen vieraslahjaperinne on mennyt liian pitkälle.
Näitä lehtijutuissa ja somekeskusteluissa kauhisteltuja useiden (kymmenien) eurojen goodiebageja en kyllä minäkään tajua - kuten en myöskään sitä, että lapset arvottavat toistensa syntymäpäiviä vieraslahjojen perusteella. Mutta en tiedä, onko meillä vain harvinaisen maalaisjärkinen ystäväporukka, sillä kalliisiin vieraslahjoihin ja niiden arvosteluun, edes odottamiseen, olen törmännyt ainoastaan netissä. Poika R:n nelivuotisjuhlissa jaoimme kaikille saippuakuplat, joita lapset saivat juhlien lopuksi puhallella pihalla porukalla, ja viisivuotisjuhlissa kaikki bingoon osallistuneet saivat palkinnoksi tarra-arkit; kummallakin kerralla vieraslahjat maksoivat meille reilusti alle euron kappaleelta. Kavereidensa juhlista viisivuotias on joskus kotiutunut mukanaan ilmapallo, tarra, tikkari, tatuointi tai leikkisormus, mutta useimmin sokerihumalassa, tyytyväisenä juhliin ja posket punaisina juoksemisesta: vieraslahja, pienikin, on ainakin meidän lähipiirissä ennemmin poikkeus kuin sääntö.



Kyllä minun lapsuudessani kaikki oli paremmin.
Tää on kyllä niin totta. Oikeasti haluaisin järjestää vielä yhdet juhlat, joissa keittiön pöydälle levitettäisiin se paperinen synttäriliina, jota muun aikaa vuodesta säilytettiin kaapissa, ja kääretorttukakku olisi koristeltu irtokarkeilla. Syötäisiin Carneval-keksejä ja juotaisiin sekoituslimsaa, sitä sellaista ruskeaa juomaa siis, jota saa, kun kaataa lasiin ensin Spriteä, sitten Cokista ja lopuksi Jaffaa. Mankassa soisi Coco Jambo, mutta ei liian kovalla, sillä muuten kerrostaloasunnon toiseen makuuhuoneeseen häädetyt vanhemmat tulisivat vääntämään volyymia pienemmälle. Se oli laman, vaatteidenvaihtopäivien ja purkkilihan aikaa, mutta silti syntymäpäiväliina kaivettiin esille joka vuosi. Samalla tavalla haluan itsekin järjestää vuosittain yhdet juhlat, ne sellaiset ihan kotikutoiset, mutta joiden eteen on kuitenkin nähty vähän vaivaa ja jotka poikani muistavat vielä vuosienkin päästä.


Nuo tummennetut ovat viime viikkojen nettikeskusteluissa esiintyneitä kommentteja. 
Mutta hei, kertokaa te: mikä on liikaa vai onko mikään 
ja millaiset synttärit lapsille kuuluu järjestää?

tiistai 18. lokakuuta 2016

Jyväskylä, je t'aime.


Aika moni on välillä ihmetellyt - minä itse mukaan lukien - miksi me melkein kymmenen vuotta opiskelujen päättymisen jälkeen yhä edelleen asumme Jyväskylässä. Opettajana tänne jääminen kun on osoittautunut todelliseksi ammatilliseksi itsemurhaksi, lapsiperheiden palvelusta kiristetään jatkuvasti ja Neste Rallin aikaan koko kaupunki on yhtä kolmekymppistä, Karjala-lippiksiin sonnustautunutta ja huonosti käyttäytyvää äijäporukkaa. Lisäksi ensimmäinen varsinainen sushipaikkakin tänne avattiin vasta vuosi sitten ja kahviloita voisi keskustassa olla muutenkin enemmän. Olisi helppo vastata, että jämähdettiin. Tai että saatiin vuosien aikana niin paljon ihania ystäviä, ettei enää haluttu luopua niistä. Että ostettiin koti ja että täällä asuessa mummolat ovat edes sen verran lähellä, että silloin tällöin saadaan lapsenvahti ja voidaan itsekin ajaa mummolalomalle alle tunnissa. Mutta oikeasti Jyväskylässä on monia muitakin ihania pikkujuttuja, joiden takia täällä viihdytään ja joiden takia ei haluttaisi asua missään muualla (paitsi ehkä taas jonkin aikaa Berliinissä). Ja kun Juliaihmisellä oli eilen blogissaan Helsingin ihanimmat, niin siitä se ajatus sitten lähti.


Parasta Jyväskylässä


Taikurin bataattiranskalaiset. Oikeasti, käykää maistamassa. Ne ovat juuri sopivan rapeat ja juuri sopivan makeat, ja jos kylkeen ottaa vielä seitanburgerin, ei tarvitse syödä mitään muuta koko päivänä.

Se, että paikallisliikenteen linkissä matkustajat huikkaavat kuskille kiitokset pois jäädessään (kuulemma ihan off the table ja junttia, jos liikkuu pääkaupunkiseudulla, jossa kiitos on jo se maksu, minkä matkasta on maksanut). Ja että se on linkki, ei bussi eikä missään nimessä dösä.

Keskustassa punaisessa tekonenässä englanniksi Raamatun sanaa julistava mies.

Kesäisin Harjun iltasoitto.

Yläkaupungilla aina, mihin kellonaikaan tahansa, ilmassa leijuva pizzan ja kebabin tuoksu.

Haalaripukuiset opiskelijat, jotka aina syyskuun alussa ovat suloisen eksyneitä mutta joille on kiva neuvoa tie Kortepohjaan.

Kankaan tehdasalueen graffitit, Väinönkadun räsymatto ja se, että jalkakäytävällä kävellessä saattaa yllättäen huomata astuneensa mosaiikista tehdyn kalakoristeen päälle. 

Harjun paperi  ja se, että on vielä olemassa kauppa, jonka pääasiallinen myyntiartikkeli ovat postikortit ja joka on silti tai juuri siksi aina täynnä. 

Kolmikulman Lelut24-kauppa, josta löytää aina ne makeimmat Lego minifiguurit, joita ei muissa kaupoissa ole myyty enää vuosiin. Ja jos paikan omistajalta kysyy mitään Legoista, niin voi olla varma, että se tietää niistä kaiken. 

Lehtisaaren kesäkoti, minkä seurauksena mekin olemme olleet mökinomistajia jo useamman vuoden ajan. 

Paikallisliikenteen Tonttulakki päässä ilmaiseksi kyytiin -tempaukset sekä se, että kun kerran hyppäsin linkkiin omenapiirakkaa kantaen, ei kuski suostunut ottamaan maksua, koska Noin hyvännäköisten kantamusten kanssa matkustaisi ilmaiseksi vaikka koko kuukauden. (Kuukauden ilmaislippuja en kyllä saanut.)

Mäki-Matin Perhepuisto.

Kuokkalan sillan alla keinuva mies.

Se, että jos joskus käy ystävän kanssa yksillä, voi illan lopuksi kävellä yläkaupungin Grilli21:lle ja tilata taksarin ja että sitä ei voi tehdä missään muussa kaupungissa.

Se, että tietyt asiat vain tapahtuvat joka vuosi:
Suomen Tivoli saapuu kaupunkiin vapuksi,
Oikokatu maalataan aina heinäkuussa,
itsenäisyyspäivänä Harjun portaat valaistaan kynttilöin ja mietelausein
ja joulun lähestyessä voi yhtenä iltana keittiössä hääriessään yhtäkkiä kuulla, kuinka Harjun tornista kajahtaa Joulun kellot.

lauantai 15. lokakuuta 2016

Leikkauksesta, hitaasta toipumisesta, American horror storystä ja 100 onnen päivästä.


En tiedä, onko tämä pelkästään meillä, mutta tiedättekö sen tunteen, kun kaikki vastoinkäymiset ja hankaluudet tuntuvat kasaantuvan samalle viikolle tai samoille päiville? Muutamaa päivää ennen minun leikkaustani meille rantautui nimittäin se jokavuotinen syysflunssa, jota siihen saakka olimme onnistuneet kuin ihmeen kaupalla välttelemään. Viisivuotias yski, Pikkuveli yski ja molemmat olivat todella limaisia. Minun leikkauspäivänäni sairastui lopulta myös isi, perheen keuhkokuumetoipilas. Kun siihen päälle vielä ilmoitettiin, että taloyhtiön putkiremontti, se jonka piti valmistua päivää ennen leikkausta, viivästyy ja että kaksi päivää leikkauksen jälkeen meillä on jälleen kymmenen tunnin viemärin- ja vedenkäyttökielto, en enää tiennyt, olisiko pitänyt itkeä vai nauraa. Lopulta tehtiin kumpaakin. 

Mies poti alkuviikon flunssaansa, piti sitten joululomansa jo ennakkoon ja teki siinä sivussa töitä kotona sen verran, mitä pystyi. Syötiin Dolmio-valmiskastikkeita, hoidettiin nuhaista Pikkuveljeä vuorotellen ja sairastettiin, molemmat. En tiedä, oliko syynä meidän soittamamme vihaiset puhelut, subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaamiseen liittyvä tarveharkintapykälä, päiväkotikavereiden lomapäivät, yleinen ymmärrys vai päiväkotiryhmässä jyllännyt vesirokkoepidemia, mutta poika R:lle järjestyi kuin järjestyikin lopulta ja onneksi kolme ylimääräistä hoitopäivää - ja ne tulivat ihan oikeasti tarpeeseen. Viikon aikana viisivuotias ulkoili kavereidensa kanssa, askarteli keräämistään kepeistä käärmeen, osallistui temppujumppaan ja kävi kerran myös jäähallilla luistelemassa - mitään näistä en minä olisi kuluneella viikolla voinut tarjota. Päiväkodista haettiin joka päivä tyytyväinen poika enkä kertaakaan tuntenut itseäni lattemammaksi, vaikka vietinkin viikon vauvan kanssa kotona samalla lueskellen ja katsellen American Horror Storya.

Itse leikkaus meni onneksi hyvin: kasvain saatiin jalasta pois kokonaisena, ilman että sen vieressä kulkenut jalkahermo vaurioitui operaatiossa. Pyynnöstäni sain leikkauspöydällä maatessani nähtäväkseni minusta poistetun palan. Aika pieni hillosipuliksi, kommentoi yksi hoitajista, ja siltä se kieltämättä näytti. Ja siitä huolimatta se alle sentinkokoinen möykky aiheutti minulle välillä ihan käsittämättömän suurta kipua, joka teki liikunnasta mahdotonta ja arjestakin välillä tosi vaikeaa ja väritti suurimman osan Pikkuveljen vauvavuotta. 

Vaikka sekä paikallinen että koko takareiteen säteillyt hermokipu, uskomatonta kyllä, tuntuu jääneen leikkauspöydälle, on edessä vielä pitkä toipuminen: vasta useampi päivä leikkauksen jälkeen jalka kesti edes jonkun verran painoa ja kasvaimen kohdalla jalassa on kymmenen sentin leikkaushaavan lisäksi myös polvesta nilkkaan ulottuva mustelma. Sen mitä flunssaisen perheen hoidossa on ehtinyt, on ollut pakko levätä, mutta loppuviikosta sekin alkoi jo uuvuttaa. Tuli ikävä puistoa, ulkoilua, Taikurin bataattiranskalaisia ja maailman parantamista hiekkalaatikon laidalla, puistokavereita erityisesti. Ja sitä kivutonta liikkumista, josta koko vuoden olen haaveillut.

Kieltämättä vähän nauratti, sillä sarkastisella tavalla nimittäin, kun blogin Facebook-sivuille (tykkäämään pääsee muuten tästä) TBT-tekstiä etsiessäni eteen sattui tämä postaus vajaan vuoden takaa. Eipä tullut tästä vuodesta mitenkään erityisen rento, kiireetön tai draamavapaa niin kuin olin toivonut. Herra Murphy, ole hyvä ja lopeta blogini lukeminen n-y-t-NYT!

keskiviikko 12. lokakuuta 2016

Tarina hyvästä maailmasta.


Muutaman kadun päässä meistä asuu sokea mies. Yhtenä päivänä osuimme läheiseen apteekkiin yhtä aikaa. Kun olin saanut omat ostokseni tehtyä ja astuin kadulle, seisoi mies edelleen apteekin edessä: autoja kulki molempiin suuntiin sen verran tiheästi, ettei hän ollut vielä uskaltanut lähteä ylittämään tietä. En ollut koskaan aiemmin ohjannut ketään, mutta alun hapuilun jälkeen se oli yllättävän luontevaa. Selvisi, että miehen koti oli vain muutaman korttelin päässä, joten pelkän kadun ylittämisen sijaan kävelimme yhdessä kotitalon pensasaidalle asti. Samalla juttelimme niitä näitä, vähän lähialueen kaduista, taloista ja historiasta, vähän säästä, totta kai, vähän myös lapsista, kun kävi ilmi, että äänen perusteella mies oli olettanut minut lukioikäiseksi, opiskelijaksi korkeintaan. Pensasaidan kohdalla mies kiitteli kovasti ja oli iloinen myös siitä, että oli pitkästä aikaa saanut käveltyä tavallista reippaampaan tahtiin - siihen kun ei kepin kanssa tietä tunnustellessa yleensä ole mahdollisuutta.

Sinä päivänä saavuin sovittuun menooni muutaman minuutin myöhässä, mutta koko päivän oli hyvä mieli.

Tuon aamun jälkeen päätin kaapata miehen käsipuoleen myös seuraavalla kerralla, kun satumme samaan aikaan suojatien reunaan - melkein naapureitahan kun tässä ollaan. Aina olen kuitenkin ollut vähintään yhden askeleen liian kaukana, aina vähän myöhässä: Lähikaupassa myyjä pakkaa ostokset kassiin ja auttaa miehen vielä tien yli kotimatkan alkuun, samalla ostoksia kantaen ennen, kuin itse ehdin kaupasta ulos. Suojatien kohdalle pysähtynyt mies autetaan aina yli, naapuritalon rouva neuvoo kadunnimien kanssa ja viereisen lukion teinit ohjaavat risteyksessä oikeaan suuntaan, kun vasta lähestyn kadunkulmaa. Ja ennen kun ehdin avata miehelle apteekin oven, on minua kaksi askelta edellä pyyhältävä poika jo ehtinyt sen tehdä.

Ja nyt tuosta yhdessä kävellystä kotimatkasta on jo yli vuosi. Vaikka melkein naapureitahan tässä ollaan.


Että toisin kuin viime kuukausien lehtiotsikoista voisi päätellä, ei me pelkästään synkkiä jurottajia ja huonoja lähimmäisiä olla, me suomalaiset.


(Postauksen kuviksi valitsin tiedostoista sellaisia, joissa maailma oli meille erityisen hyvä. Nämä löytyivät.)

maanantai 10. lokakuuta 2016

S.K. Tremayne: Jääkaksoset

"Haluaisin huutaa hänen nimeään: Lydia. Lydia. Tule takaisin. Lydia May Tanera Moorcroft. Haluaisin huutaa hänen nimeään samalla tavalla kuin silloin kun hän kuoli, kun tuijotin alas parvekkeelta ja näin hänen pienen vartalonsa levällään ja silti kasaan rusentuneena, vielä hengittävänä mutta hiljalleen hiipumassa."


S.K. Tremayne: Jääkaksoset (The Ice Twins, 2015)
Otava, 349 sivua.


Hetken aikaa Angus ja Sarah sitä elivät, täydellistä camdenilaisperheen elämää. Angus oli saanut kolme ylennystä kolmessa vuodessa ja tähysi jo kohti yhtiökumppanuutta. Sarah vei aamuisin lapset kouluun, teki päivisin toimittajan töitään ja kokkasi iltaisin viimeistä huutoa olevassa keittiössään luomupestoa. Ja sitten olivat vielä Kirstie ja Lydia, kuusivuotiaat kaksostytöt. Lapset, jotka syntyivät vuoden kylmimpänä päivänä ja joiden silmät olivat jäänsiniset ja hiukset lumivalkeat. Jääkaksoset, joita oli mahdoton erottaa toisistaan.

Sarah ja Angus elivät täydellistä camdenilaisperheen elämää - kunnes Lydia putosi parvekkeelta ja kuoli. Sen jälkeen Sarah uppoutui kaiken nielevään suruunsa ja Angus päätti etsiä lohtua pullosta.

Jättääkseen taakseen järkyttävän tragedian Sarah, Angus ja Kirsie myyvät Lontoon-kotinsa ja muuttavat syrjäiselle majakkasaarella Skotlantiin. Kallioiden, nousuveden ja karun luonnon keskellä perheen on tarkoitus koota elämänsä uudelleen ja aloittaa alusta. Mutta sitten Kirsie alkaa yhtäkkiä väittää olevansa Lydia, jonka vanhemmat luulivat vuosi sitten haudanneensa. Kumpi tytöistä lopulta kuoli ja mitä onnettomuusiltana todella tapahtui?

S. K. Tremaynen psykologista trilleriä on hehkutettu ja kehuttu niin blogeissa kuin muissakin kirja-arvosteluissa - vuoden paras psykologinen trilleri, taisi joku kirjoittaa. Moni hurmaantui kirjan aavemaisesta tunnelmasta, majakkasaaren karusta miljööstä sekä kirjailijan taidosta nostaa jännitystä askel kerrallaan. Mutta sitten ovat ne, jotka eivät niele purematta ihan kaikkea, Jääkaksosiakaan. Kuten minä.

Hyvä kirjahan Jääkaksoset luonnollisestikin on, viihdyttäväkin ja tunnelmaltaan aivan omaa luokkaansa. Mutta toisaalta näin paljon psykologisia trillereitä ja dekkareita lukeneelle Tremaynen bestselleri on myös jollain tapaa aavistuksen liian ennalta arvattava, laskelmoiva, ehkä jopa kliseinenkin. Puhumattakaan epäuskottavuudesta: kuka nyt oikeasti muuttaa Camdenista synkälle ja syrjäiselle majakkasaarelle Skotlannin perukoille - sinne missä wifikään ei oikein meinaa toimia - jos elämä muutenkin jo on riekaleina ja parisuhdekin tuuliajolla? Loppuratkaisusta pitää kyllä kuitenkin antaa kirjailijalle täydet pisteet.

Silti, hakekaa tämä kirjastosta ja lukekaa. Jääkaksoset jos mikä kun sopii näihin syksyn pimeneviin iltoihin, joina olisi kiva kääriytyä viltin alle seurana jotain vähän Dostojevskia kevyempää mutta ei kuitenkaan ihan harlekiinikamaa, iltoihin, joina sisällä kyllä on lämmintä mutta ulkona sade piiskaa ikkunaruutua.

perjantai 7. lokakuuta 2016

Leffavinkkejä Netflixiin (jaetaan ja kaivataan).


Korjatkaa, jos olen väärässä, mutta Netflix tuntuu olevan suurimmalle osalle nimenomaan paikka katsella tv-sarjoja ahmimalla niitä jakso toisensa jälkeen? Oikeastaan päädyin itsekin selailemaan Netflixin leffavalikoimaa kunnolla vasta jokunen kuukausi sitten - ja apua, sehän on oikeasti aika valtava ja laajentunut huomattavasti esimerkiksi toissa kesästä, jolloin me ensimmäistä kertaa rekisteröidyimme Netflixiin. Valikoimasta löytyvät tällä ketkellä ainakin nämä helmet, joita voin suositella lämmöllä:


1. Rita Hayworth - avain pakoon
Luin jostain arviosta, kuinka Rita Hayworth - avain pakoon -elokuva oli saanut vähän kyseenalaista kunniaa elokuvana, jolle suomentaja on onnistunut antamaan ehkä epäonnistuneimman nimen ikinä. Siksi tämän leffan kohdalla kannattaa muistaa, ettei nimi miestä (tai leffaa) pahenna: esimerkiksi IMDB:n käyttäjien mielestä Rita Hayworth kun on maailman paras elokuva, noin niin kuin vaatimattomasti. Tarina alkaa, kun Andy tuomitaan syyttömänä vankilaan vaimonsa ja tämän rakastajan murhasta. Katsokaa itse loput.


2.The Dark Knight
Ihan vaan koska Heath Ledger jokerina on jotain niin eeppistä, että se katsottava kerta toisena jälkeen.


3. Forrest Gump
Kaikkihan tämän ovat nähneet ja yleensä vielä useampaan kertaan, mutta silti tämä osaa itkettää edelleen. 


4. 50/50
Parikymppinen Adam (Josep Gordon-Levitt) saa kuulla sairastavansa harvinaista syöpää, jonka paranemisennuste on 50/50. Synkästä aiheestaan huolimatta 50/50 on suurimman osan ajasta komedia, joka laittaa ajattelemaan olematta liian synkkä.


5. The Butterfly effect 
Tummasävyisessä draamassa Aston Kutcherin näyttelemä Evan keksii keinon palata menneisyyteen ja yrittää omilla valinnoillaan muuttaa läheistensä elämien suuntaa. Kaikki vaikuttaa kaikkeen, sillä perhosen siivenisku maapallon toisella puolella voi saada aikaan myrskyn toisella puolella maapalloa. Leffa, jolta en alun perin odottanut juuri mitään, mutta joka silti tai ehkä juuri siksi löi puupölkyllä päähän.


6. What Maisie knew
Kuusivuotiaan Maisien näkökulmasta kuvattu silmiä avaava tarina vanhempien sotkuisesta erosta sekä elämistä, joissa tytär tuntuu monesti olevan lähinnä sivustakatsoja roolissa. (Neljäs tähti tulee ihan vaan Alexander Skarsgårdista, koska, no, kyllä te tiedätte.)


7. The Kite Runner
Khaleid Hosseinin Leijapoika-bestselleriin perustuva leffa ei ole mikään varsinainen hyvänmielenelokuva, mutta sitäkin vaikuttavampi katselukokemus. The Kite runner on elokuva sovituksesta, virheistä ja ystävyydestä ja se on - onneksi - todella uskollinen Hosseinin kirjalle.


8. Shutter island 
Butterfly effectin lisäksi myös Shutter Island onnistuu ensimmäisellä katselukerralla lyömään lekalla päähän - noin niin kuin kuvainnollisesti. Leffassa liittovaltion sheriffi (Leonardo DiCaprio) matkustaa suljetulle saarelle selvittämään vankimielisairaalasta karanneen potilaan tapausta. 


Tässä kuussa Netflixin leffatarjontaa lisätään jälleen ja valikoimaan on tulossa muuten muun muassa Titanic. Käsi ylös, kuka muu kävi silloin melkein kaksikymmentä vuotta sitten katsomassa sen elokuvateatterissa useammin kuin kerran?


Ja nyt kaipaan sitten teidänkin vinkkejänne: koska oletettavasti ensi viikot pysyttelen pitkälti kotona ja sohvalla, kaipailisin suosituksia hyvistä elokuvista, joihin uppoutua. Suosittele siis jotain Netflix-elokuvaa, joka ehdottomasti pitäisi nähdä.

tiistai 4. lokakuuta 2016

Putkiremonttievakossa.



Jos jo ihan normaalioloissa osaan arvottaa meidän läheisen perhepuiston sisätiloineen aika korkealle, niin erityisesti sen arvon on huomannut näinä viikkoina, joina meidän putkiremontti on edennyt pohjaviemäreihin ja sekä veden että viemärin käyttö on kiellettyä koko päivän - siis parhaassa tapauksessa. Aamun lastenohjelmien jälkeen ollaankin suosiolla pakattu päivän ruuat evärsrasioihin ja kärrytelty koko päiväksi puistoon. Toimivan vessan sekä vesihanan lisäksi siellä on muuten myös aina kavereita meille kaikille sekä Moccamaster, jolla voi keittää termosmukillisen kahvia silloin, kun se kotona ei aamukahdeksan jälkeen enää onnistukaan. 

sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma

"Ne olivat onnellisia päiviä. Jokaisessa hetkessä niiden jälkeen, saunassa kesällä, talviaamuna muiden vielä nukkuessa, hiihtolenkillä keväisessä metsässä, tiskatessa eilisen astioita juhlien jäljiltä, on ollut häiveitä noista päivistä Berliinissä. Olen yrittänyt muistaa jokaisen sanan, jokaisen ilmeen, jokaisen aterian, jokaisen jäätelön ja kahvikupillisen, kattojen yllä pääskyset, nurmikko puistossa jo karheana, teidän ruskettuneet säärenne ja naurunne, joka kiiri lehmusten yläpuolelle pääskysten siipiin kun juoksitte toisianne karkuun. Taivas oli iltaisin jo syvänsävyinen, painava lähestyvästä syksystä. En tunnistanut onneani, olin milloin janoinen, milloin pitkästynyt, milloin tuskastunut lomaan ja toimettomuuteen. Olin malttamaton, podin koti-ikävää. Olin hölmö. Kaikki, mikä oli arvokasta, oli minulla siinä, vielä hetken aikaa siinä."

Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma (2016)
Otava, 358 sivua.


Heti alkuun: oli kyseessä sitten miten hyvä tarina tahansa, niin jokin osa minusta ei vain voi sietää avoimia loppuja. Tiedättehän, niitä sellaisia, jotka tarjoavat vain kysymyksiä eivätkä yhtään vastauksia ja joiden jälkeen tekisi mieli ravistella kirjailijaa ja huutaa, että Mutta eihän tämä tähän voi loppua, eihän!. Mutta sitten toisaalta tämä voi hyvinkin olla yksi vuoden parhaita kirjoja. Luultavasti onkin.

Paras mahdollinen maailma on Riikka Pulkkisen viides romaani.

Vasta teatterikorkeasta valmistunut Aurelia on samanikäinen kuin vapaa Eurooppa: syntynyt marraskuun yhdeksäntenä kahdeksankymmentäyhdeksän, päivänä jona ihmiset Berliinissä hyppäsivät muurille pienine vasaroineen, jakoavaimineen ja puutarhakuokkineen ja alkoivat hajottaa sitä pala kerrallaan. Se on hänen mantransa, kuin iskurepliikki, joka kuulostaa hyvältä tuoppien yli lausuttuna: olen yhtä vanha kuin vapaa, yhtenäinen Eurooppa. Mutta sitä Aurelia ei tiedä, tai surultaan pysty muistamaan, että Berliinillä on hänelle toinenkin, vahvempi, merkitys.

Sitten Aurelia saa kiinnityksen arvostetun teatteriohjaajan uuteen Muuri-työnimellä kulkevaan näytelmään - seuraavat viikot hänen on puhuttava Berliiniä, hengitettävä Berliiniä, olla joku muu ja samalla oudolla tavalla oma itsensä. Samaan aikaan Aurelian isä makaa sairaalassa mykkänä aivoverenvuodon jäljiltä ja äiti pommittaa tytärtään puheluilla, joihin Aurelia itsepintaisesti kieltäytyy vastaamasta.

Paras mahdollinen maailman on kirja totuudesta ja kuvitelmista sekä niiden rajoista, kirja muistista ja muistoista, maailmojen rakentumisesta ja sortumisesta, kirja vaikenemisesta. Siitä mitä on olla - hetkissä, osa kokonaisuutta, läsnä ja olemassa - ja toisaalta olla olematta, siitä kuinka läsnäolo muuttuu poissaoloksi, kun kääntää hetkeksi selkänsä.

"Myöhemmin kun ajattelin asiaa, tajusin, että kun istuuduimme ikkunalaudalle, en vielä rakastanut, ja kun nousimme ja suljimme ikkunan, palasimme keittiön ovelle, katselimme hiukan hämillämme olohuoneeseen aivan niin kuin pelkäisimme jonkun nähneen meidät ja etsimme muita, jotakuta, edes yhtä sammaltavaa opiskelukaveria joka rikkoisi kohtauksen tiheyden, minä jo rakastin."

Luin jostain haastattelun, jossa Riikka Pulkkinen kertoi matkustaneensa viime kesänä tyttärensä kanssa Berliiniin tekemään taustatutkimusta Parasta mahdollista maailmaa varten: istumaan puistonpenkeille, kulkemaan Kreuzbergin katuja, matkustamaan U-Bahnilla, hakemaan kahvin siitä samasta Starbuck'sista, jossa Aureliakin pistäytyi. Ykistyiskohtien tarkkuus ja paikkansapitävyys tekstissä näkyykin, mutta pelkästään hyvällä tavalla, ilman että se tekee kirjasta missään määrin raskaan. Ehkä se on pelkkää matkakuumeeseen sekoittuvaa nostalgiaa, mutta välillä sivuja lehteillessä voi melkein kuulla U-Bahnin kolinan (okei, ja myös Scorpionsin Wind of changesin viheltelyt).

Silti, jos jostain Riikka Pulkkista pitää kritisoida, niin siitä hermoja kiristävästä tavasta jättää asioita sanomatta. Sillä niin kuin aiemmat Pulkkiset, myös Paras mahdollinen maailma on kirja, joka tekisi mieli lukea heti uudestaan - ihan vaan jos jotain rivien väliin piilotettua etenkin siitä hitaasti käynnistyneestä kirjan alkuosasta kuitenkin jäi ensimmäisellä kerralla huomaamatta.