perjantai 21. heinäkuuta 2017

Sisäisestä vihapuheesta, kehuista ja uuden ajattelutavan opettelemisesta.


Viime viikolla törmäsin Kolmistaan-blogissa erityisen hyvään postaukseen, jota jäin pohtimaan useammaksi päiväksi. Ällö, ruma ja tyhmä minä. Eli sisäisen vihapuheen anatomia! -tekstissä Karoliina kirjoitti itseensä kohdistuvasta vihapuheesta ja tyytymättömyydestä sekä siitä, kuinka itsestään rumasti puhumisesta on tullut niin jokapäiväistä, ettei siihen tule edes kiinnitettyä sen suurempaa huomiota. Tehdäkseen oman sisäisen vihapuheensa konkreettiseksi Karoliina päätti kirjata kännykän muistioon asioita, joita päivän aikana itsestään ajatteli. Illalla puhelimen muistista löytyi pitkä lista rumia ja typeriä asioita ihmisestä, joka ei vaikuttanut välittävän itsestään yhtään.

Minun ei sellaista edes tarvinnut tehdä. Jo ennen puoltapäivää olen takuulla saanut kuulla olevani ainakin typerä  ja ruma lehmä, laiska paska ja täysi nolla. Joka päivä. Ja itseltäni.

Luin jokin aika sitten tekstin, jossa pohdittiin, kuinka masennuksesta kerrotaan julkisesti yleensä vasta siinä vaiheessa, kun se on jo selätetty, takanapäin, ja että lehtiin aiheesta kirjoitetaan pelkästään tarinoita, joissa on jonkinlainen loppu. Ihan samalla tavalla sisäisestä vihapuheesta ja itsekritiikistä kertovissa jutuissa, artikkeleissa tai blogiteksteissä tuntuu olevan aina se mutta. Mutta sitten täytin kolmekymmentä eikä huono hiuspäivä tai jenkkakahvat enää yhtäkkiä stressanneet yhtään. Mutta kun tulin äidiksi, opin myös armollisuutta itseäni ja kehoani kohtaan. Mutta nykyään osaan arvostaa itseänikin, unohtaa ulkonäön kipukohdat, tiedän että kelpaan. Oikeastaan Karoliinan juttu oli ensimmäinen aiheesta lukemani teksti ilman selkeää loppua - vaikka siinäkin muutos oli jo alkanut. Ehkä juuri siksi, kaikkien selviytymistarinoiden keskellä, on erityisen turhauttavaa huomata, kuinka itse vasta ja vielä opettelen: liian usein, edelleen ja vielä tämänikäisenäkin puhun itselleni ja itsestäni yhtä rumasti kuin kaksikymmentä vuotta vanhan päiväkirjani sivuilla ja että vasta viime vuosina, ihan tietoisesti ja kovalla vaivalla, olen opetellut vastaamaan kohteliaisuuksiin vähättelyn sijaan "kiitos".

Yletön itsekritiikki on tosi surullista myös siksi, että oikeasti olen ihminen, joka huomaa aina ystävän kivan paidan tai uuden kampauksen, saattaa ihan spontaanisti kehua bussissa myös täysin tuntemattoman naisen kesämekkoa ja kertoo rakastavansa ihan päivittäin. Sitä samaa haluan opettaa pojillenikin: toisten huomioimista ihan tavallisessa arjessa, empatiaa ja kivoja sanoja - myös itselleen.

"Olet nätti kuin mikä ja onnesi ansainnut", viestitin joku päivä sitten ystävälleni. Osaisinpa joskus ajatella samoin myös itsestäni.

tiistai 18. heinäkuuta 2017

Päiväkirjaklubi vol II...



...eli kuinka hylkäsin lupaavan urani kansantanssijana.

Vuonna 1996 näytti vielä hyvältä...

31.3.1996

Me tultiin just äsken tanhupäviltä. Oli tosi kivaa!

Tyhmää oli, että jouduttiin pronssiluokkaan. Pöljää. Me lähettiin linkillä lauantaiaamuna klo 6.00. Oltiin Tampereella vähän yli 9.00. Me harjoiteltiin ja kohta oli esitys. Se meni loistavasti mutta tuomarit ei tajunnut sitä. Me oltiin myös discossa. Siellä oli kauheat valot ja musiikki oli kauhean kovalla. Tanhu on mun paras harrastus!

...kunnes teiniangst iskee...

28.8.1998

Ai niin, mä haluaisin lopettaa tanhun. Siis voi vittu että mä inhoon sitä! Hyi saatana! Mullei oo siellä ketään kamuu ja se on muutenkin niin kuvottavaa! YÖK! En varmaan enää mee sinne! YÖKYÖKYÖK! 

Ps. Kasilla ei oo muuten yhtään söpöö jätkää... 
Pps. Outilla ja Riinallakin on ny jätkäkamut. YHYYY....



Onko jollekin muulle käynyt harrastuksen kanssa samalla tavalla?


sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Paula Hawkins: Tummiin vesiin

"'Älkää', Libby anelee, sillä hän ei usko kykenevänsä enää selviämään pinnan alla odottavasta kylmyydestä ja pimeydestä. Hän haluaa palata takaisin kotiin, jota ei enää ole, aikaan, jolloin hän istui tätinsä kanssa tulisijan ääressä ja he kertoilivat toisilleen tarinoita. Hän haluaa käpertyä sänkyyn tätinsä kylkeen, olla jälleen lapsi, tuntea nenässään savun ja ruusujen tuoksun ja tädistään huokuvan suloisen lämmön.
   'Älkää.'
   Hän vajoaa syvyyksiin. Kun miehet kiskovat hänet takaisin ylös, hänen huulensa ovat muuttuneet sinertäviksi eikä hän enää hengitä."

 
Paula Hawkins: Tummiin vesiin (Into the water, 2017; suom. Antti Autio)
Otava, 415 sivua. 


Paikallinen kirjailija Nel Abbot löydetään hukkuneena pienen kotikaupunkinsa läpi virtaavasta joesta. On ilmeistä, että hän on hypännyt itse Hukkuneiden mutkassa, samassa pahamaineisessa itsemurhapaikassa, jonka historiaan liittyvää kirjaprojektia hän ennen kuolemaansa työsti. Vain muutamaa viikkoa aiemmin samasta kohdasta nostettiin ylös teini-ikäisen tytön ruumis; suositun ja pidetyn Katien reppu ja takintaskut oli tungettu täyteen kiviä. 

Kaksi itsemurhaa samassa paikassa niin lähellä toisiaan ei kai voi olla sattumaa, eihän?

Nelin yllättävä kuolema pakottaa tämän siskon Julesin palaamaan takaisin lapsuuden maisemiin ja ottamaan huolehdittavakseen Nelin tyttären Lenan. Samalla Julesin on kohdattava menneisyytensä haamut, joki, johon hän itsekin vuosia aiemmin olisi halunnut kuolla sekä pikkukaupunki, jossa hankalat naiset ennemmin tai myöhemmin saavat opetuksen.

"Palasin jälleen arkistojesi pariin ja yritin etsiä lisää Libbyyn liittyvää aineistoa. Kävin läpi tulostettuja tekstisivuja ja valokuvia, vanhojen sanomalehtijuttujen kopioita ja lehtileikkeitä. Olit raapustanut marginaaleihin karkealla käsialallasi merkintöjä, joista useimmat olivat niin sekavia, etten saanut niistä selvää. Jotkin harvat olivat helposti luettavissa. Merkinnöissä vilahteli nimiä, joista olin kuullut, ja toisia, jotka olivat minulle tuntemattomia: Libby ja Mary, Anne ja Katie, Ginny ja Lauren - ja sinne, Laurenista kertovan sivun yläreunaan, olit kirjoittanut paksulla mustalla kynällä kommenttisi. Beckford ei ole mikään epätoivoisten ihmisten suosima itsemurhakohde, vaan paikka jossa hankkiudutaan eroon hankalista naisista." 

Paula Hawkins ponnahti kuuluisuuteen esikoisdekkarillaan kolme vuotta sitten. Nainen junassa räjäytti pankin: kirjaa on nyt myyty yhteensä lähes 20 miljoonaa kappaletta ja viime vuonna se nähtiin myös elokuvaversiona. Tummiin vesiin jatkaa pitkälti samalla, esikoiskirjan kanssa hyväksi havaitulla jännärilinjalla.

Mutta sitten taas: kirjassa ei ole mitään, mitä en olisi lukenut joskus aiemminkin, jostain toisesta kirjasta. On pikkukaupunki täynnä salaisuuksia ja kolmekymppinen naispäähenkilö, joka - vasten tahtoaan - joutuu palaamaan sinne takaisin. On menneisyys ja nykyisyys, sopivasti sekaisin, sekä eritavalla rikkinäisiä henkilöhahmoja. Paula Hawkinsin toinen dekkari on edeltäjänsä tavoin koukuttava tarina, jota on hypetetty ilmestymisensä jälkeen valtavasti - ainut vain, että vastaavia ihanhyviä, ihanjännittäviä, vuodendekkaritapauksia on tusinassa kolmetoista muutakin. Jos lukee yhden dekkarin kesässä - tai vuodessa -, voi se hyvin olla tämä: Paula Hawkins kun kyllä osaa tuottaa takuuviihdettä sellaista kaipaaville. Paljon dekkareita lukevalla Tummiin vesiin on kuitenkin lähinnä ihan kiva välipalakirja, joka kyllä tarjoaa viihdykettä joiksikin päiviksi mutta jota ei joidenkin viikkojen kuluttua enää edes muista.

perjantai 14. heinäkuuta 2017

Kaksi lomaviikkoa numeroina sekä muutamia puhelinkuvia.


Tänään perjantaina mies on ollut kaksi viikkoa kesälomalla. Ihan yhtä pitkän aikaa on tuntunut siltä, paradoksaalista kyllä, ettei blogin päivittämiseen millään ole aikaa: mieluummin olemme suunnanneet puistoon kerrankin kaikki neljä, nähneet ystäviä, joita arkisin ehdimme nähdä liian harvoin, istuneet ulkona syömässä, pakanneet eväät reppuun ja suunnanneet grillaamaan tai ajaneet ihan ex tempore mummolaan mattopyykille, koska kerrankin on luvattu aurinkoa. On sulatettu pakastin, istuttu naapurissa kahvipöydän ääressä ja iltaisin katseltu tv-sarjoja tai luettu kirjoja. Niinä kertoina, kun olen kirjautunut Bloggeriin kirjoittaakseni jotain, on edessä ollut tyhjä sivu, johon en olekaan osannut näppäillä oikein mitään. Eikä ihmekään, kamerakin kun on viime ajat pysynyt pitkälti Pikkuveljen hoitolaukussa, siellä varapaitojen ja eväsrusinoiden alla. 

Siispä tässä meidän kaksi kesälomaviikkoamme numeroina sekä muutamia kännykkäräpsyjä:



260 ajokilometriä
3 eri kaupunkia
700 euron vaihdelaatikkoremontti (koska 13 vuotta vanha auto)
7 vanhaa opiskelukaveria 
1 rantasaunalöylyttely uinteineen
1 Happoradion keikka
3 terassisiideriä

1 mattopyykkipäivä sekä 
2 pestyä mattoa
 1 kesäpäivä mummolassa 
2 kertaa ulkona ilman lapsia (kiitos, anoppi!)
liian monta sadepäivää
3 mato-ongella ongittua pikkukalaa
2 itse järjestettyä brunssia


3 jaksoa Thirteen reasonsia Netflixistä ja
2 jaksoa Twin Peaksia HBO:lta
1 pinkiksi värjätty kesätukka
4 kertaa ulkona syömässä sekä
yhteensä 16 henkeä kahdessa Shalimarin pitkässä pöydässä
3 Oikokatuun maalattua kuvaa


Ainakin 10 kertaa puistossa, joista
3 kertaa grillaamassa
2 lastenhuoneeseen kasattua uutta sänkyä
1 kerta Teeleidissä kaveriporukalla ja
1 kerta frisbeegolfaamassa
liian monta grillattua makkaraa sekä muutama lasillinen valkoviiniä  
2 nähtyä laamaa 
yksi kerta sirkuksessa kahdestaan esikoisen kanssa


Lisäksi vielä 10 päivää yhteistä lomaa sekä reilut kolme viikkoa siihen, että yhden päiväkotirepun sijaan meillä pakataankin kaksi reppua, yksi Vansin isompi ja yksi pieni pöllökuvioinen. Koskaan ennen ei kesä ole tuntunut loppuvan näin pahasti kesken.

tiistai 11. heinäkuuta 2017

9 syytä viettää tänä kesänä ainakin yksi kesäpäivä Lehtisaaressa.


Kuten blogia pidemmän aikaa lukeneet tietävät, yksi meidän ehdottomista lempipaikoista kesä-Jyväskylässä on Lehtisaari: niinä lämpimimpinä kesäpäivinä nappaamme usein mukaan makkarat tai valmiiksi tehdyn lettutaikinan, lounassalaatin, patongin ja pillimehut sekä pyyhkeet, uikkarit ja parhaassa tapauksessa vielä muutaman ystävänkin ja suuntaamme Viitaniemeen odottelemaan venettä. Vuosien aikana saaresta on tullut meidän vakiopaikkamme, vähän niin kuin perheen oma city-mökki, jonne on kiva suunnata viettämään päivää ja jossa vuodesta toiseen myös näkee samoja, tuttuja naamoja. Siksi aina vähän yllätyn, kuinka moni jyväkyläläinen ei ole koskaan koko saaresta kuullutkaan tai jos onkin, ei sinne ole ikinä oikein osannut mennä. Siispä tässä teille, jotka ette Lehtisaareen ole vielä löytäneet:


9 SYYTÄ VIETTÄÄ TÄNÄ KESÄNÄ AINAKIN YKSI KESÄPÄIVÄ LEHTISAARESSA:


1.  Puusauna
 Etenkin näin kerrostaloyhtiön nykyaikaiseen sähkösaunaan tottuneena tuntuu aina jotenkin erityiseltä päästä puusaunaan, jonka hämärässä tuoksuu kiukaalle heitetty järvivesi.


2. Grillaus
Ihan rannan ja saunan läheltä löytyy useampi grillipaikka sekä penkkejä ja pöytiä, joille mahtuu kattamaan isommankin piknikin.


3. Hiljaisuuden polku
Ehkä tänä vuonna ehdin jättää ne kaksi perheen kovaäänisintä hetkeksi jonkun muun vahdittavaksi ja keskittyä vähäksi aikaa ihan vain omiin ajatuksiini. 


4. Melonta ja veneily
Saaren soutuveneitä ja kanootteja pääsee lainaamaan ilmaiseksi. 


5. Erilaiset tapahtumat
 VAPEPAn perhepäivä 15.7., Naisten ilta 17.7. ja Hiljaisuuden ilta 21.8. Lisätietoja täältä.


6. Muurikkaletut
Saarelta löytyy lainattavaksi monta erikokoista muurikka- ja lettupannua sekä grilli ritilöineen ja muurikkapohja, joten kotoa ei tarvitse tuoda kuin paistorasva, lettutaikina ja purkillinen hilloa.


7. Pihapelit
Haluatko viettää päivän heitellen tikkaa, pelaten mölkkyä, krokettia tai petankkia tai frisbeegolfaten? Kaikki onnistuu. 


8. Onkiminen
Milloin viimeksi kävit mato-ongella?


9. Tunnelma
Lopulta pakkaamme eväät ja suuntaamme kerta toisensa jälkeen Viitaniemen venelaiturille ennen kaikkea Lehtisaaren tunnelman takia: sen lämpimän kesäpäivän vietän kaikista mieluiten paikassa, jossa vatsaa ei tarvitse vetää sisään bikinit päällä grillatessa, saunan lauteilla tuntuu luontevalta jutella ihan ventovieraan ihmisen kanssa ja jossa halutessaan voi aina vetäytyä myös omiin oloihin. Ihan niin kuin omalla mökillä.



Lehtisaaren kesäkoti
avoinna 10.6.-13.8.
tiistaista perjantaihin klo 15-21
lauantaista sunnuntaihin klo 12-21
maanantaisin suljettu
saaren vene noutaa Viitaniemen laiturista tasatunnein
toimintaa ylläpitää Jyväskylän seurakunnan nuorisotyö

Saaren kotisivuille pääsee tästä ja Facebookiin tästä.


perjantai 7. heinäkuuta 2017

Tom Malmquist: Joka hetki olemme yhä elossa

"En jaksa estää, kun hän kiskaisee naamarin kasvoiltaan. Rakastan sinua kaikilla mahdollisilla tavoilla, hän puuskahtaa yhdellä henkäisyllä. Sairaanhoitaja säntää paikalle ja sanoo: Onko kaikki hyvin? Karin näyttää peukkua. Et saa ottaa happinaamaria pois, sairaanhoitaja sanoo. Hän tietää kyllä, vastaan." 

 
Tom Malmquist: Joka hetki olemme yhä elossa (I varje ögonblick är vi fortfarande vid liv, 2015. suom. Outi Menna)
S & S, 325 sivua.


En tiedä, johtuuko se äitiydestä vai iästä vai molemmista, mutta viime vuosina olen pystynyt lukemaan yhä huonommin kirjoja, joissa lapsiin kohdistuu minkäänlaista raakuutta tai väkivaltaa. Samuel Björkin Minä matkustan yksin vielä meni, Kristina Ohlssonin Nukketalo alkoi olla ihan siinä ja rajalla ja Erik Axel Sundin dekkarit ovat jo liikaa; vaikka lopulta luinkin koko Varistyttö-trilogian, ei lukukokemus millään mittapuulla ollut yhtään miellyttävä nimenomaan kirjassa lapsiin kohdistuvan väkivallan, jopa sadismin, takia.

Mutta jos siedän lapsia jännityskirjojan uhreina nykyään huonosti, niin yhtä teemaa en pysty lukemaan enää ollenkaan: kirjat, joissa joko lapsi menettää vanhempansa tai vanhemmat lapsensa, saavat minun puolestani jäädä kirjaston hyllyyn. Siksi onkin oikeastaan pieni ihme, että ylipäätään kiikutin kirjastosta kotiin Tom Malmquistin Joka hetki olemme yhä elossa -kirjan. Ehkä se oli kuitenkin kirjan takakansi, joka sai minut poikkeamaan tavoistani, tai ehkä ajatus siitä, ettei runoilijan kynästä tuleva teksti voi rankasta aiheesta huolimatta olla liian raadollista. Tai sitten pelkkä sattuma.

Tomin ja Karinin esikoisen laskettuun aikaan on enää seitsemän viikkoa, kun Karin yllättäen sairastuu. Influenssaepäily muuttuu muutamassa päivässä akuutiksi leukemiaksi, ja vauva syntyy hätäsektiolla raskausviikolla kolmekymmentäkolme. Livia, ehtii Karin kuiskata Tomille ennen nukutusta, ja Livia tytöstä tulee. Viikon ajan Tom kulkee sairaalassa teho-osastolta vastasyntyneiden osastolle, elämän ja kuoleman välillä, kuljettaen äidin tuoksua tyttärelleen ja tyttären tuoksua avovaimolleen. Karin ei kuitenkaan koskaan herää näkemään tytärtään: hän kuolee sairaalassa viikko Livian syntymän jälkeen.

Joka hetki olemme yhä elossa on aiemmin runoilijana tunnetuksi tulleen Tom Malmqvistin omaelämäkerrallinen kirja vuodesta, jolloin hänestä tuli isä mutta jolloin hän myös, täysin yllättäen, menetti elämänkumppaninsa.

"Livia herää auringonnousuun, minä olen hänelle Isä, hän huutaa minua taas eikä minulla ole aikaa murehtia tai edes tuntea mitään. Sinun laillasi hän huomaa kaikki elämän pikkuasiat, värispektrin öljylammikossa, karviaispunkin oksalla, naarmun minun kyynärpäässäni, hämähäkinseitin kristallikruunussa, jopa ruosteisessa korkissa on hänen silmissään jotain taianomaista. Hän tietää, että valokuvat sinusta ovat arvokkaita, ne joita pidän sänkyni vieressä ja joille toivotan hyvää huomenta ja hyvää yötä, hän taputtaa niitä, ja olen opetellut sanomaan: Muruseni, isä ei ole surullinen mistään mitä sinä olet tehnyt."

Jos odotin runoilijalta lyyristä, kuvailevaa kerrontaa, en olisi voinut olla enemmän väärässä: tekstistä kun oli riisuttu kaikki ylimääräinen, turha, ja jäljellä on enää ääni, jonka kautta tapahtumat kerrotaan jopa kliinisen viileästi; isojen tunnemyrskyjen ja voimasanojen sijaan Malmquistin kirjan juju on pelkistetty kertomus siitä, mitä oli ja kuinka. Oikeastaan Joka hetki olemme yhä elossa on selviytymiskertomus kaikkein raadollisimmillaan, epätoivoisen ihmisen epätoivoinen yritys tehdä sanoilla kaaoksesta järjestystä itselleen ja muille. Teksti hyppii ajasta ja paikasta toiseen, unohtaa turhat  kappalejaot, luvut ja lainausmerkit ja upottaa repliikit kerrontaan - heti ensimmäiseltä sivulta tuntuu, että on tullut imaistuksi Tomin pään sisälle, tapahtumien keskelle.

Pakko myöntää, että ajoittain meinasin vaipua Tom Malmquistin mukana epätoivoon - siksi kirja piti lukea vähän kerrassaan. Mutta lopussa, silti ja kaikesta huolimatta, on kuitenkin toivoa: vaikka pahin tapahtuisi, valitsee elämän ja kuoleman välillä seilatessaankin lopulta elämän.

"Sinä tiedät että rakastan häntä meidän kummankin puolesta ja silti tuntuu kuin minulla olisi elämäni paras aika takanapäin ja tärkein aika edessäpäin."

keskiviikko 5. heinäkuuta 2017

Päiväkirjaklubi vol I.


Eräänä sadepäivänä innostuin järjestelemään kaappeja ja kuinka ollakaan, käteen osui vanha kirjevihko niiltä ajoilta, jolloin flanellipaitaan yhdistettiin farkkuhaalari ja napapaita, mankalla kuunneltiin Sekalaista-kasetille radiosta nauhoitettua Ace of Basea, vaaleanpunaisia ufoja sai markalla kolme ja Kurt Cobain oli vasta kuollut. Sinä päivänä kaapit jäivät järjestämättä ja kirjevihkosta jatkoin suoraan vanhoihin päiväkirjoihini.

Ja nyt seuraa se paras osuus: tähän jälkimmäiseen iloon te pääsette osallisiksi! Tänään blogissa alkaa nimittäin uutena postaussarjana Päiväkirjaklubi, jossa te pääsette silloin tällöin fiilistelemään niitä mehukkaimpia, noloimpia, ysäreimpiä ja muuten vain mieleen painuvimpia kohtia, joita lukiessani merkkailin hiirenkorville. Idea postaussarjassa on tismalleen sama kuin useissa kaupungeissa järjestetyissä, Mortified nation -dokomenttielokuvasta alkunsa saaneissa päiväkirjaklubeissa, joskin saatte tyytyä pelkästään minun päiväkirjavuodatuksiini. Tai ehkä myös teiniaikaisiin (ja -angstisiin) runoihin ja kouluaineisiin, jos jossain vaiheessa menetän itsekontrollini täysin.

Mutta pidemmittä puheitta, tästä se lähtee, syksystä 1996.


21.10.1996

17.10 oli luokan disco! Oli tosi kivaa. Neliapila oli siellä Sarin kaa. Ekaks tanssittiin nopeita ja istuttiin hitaat. Sit tuli rennompi meininki. Oltiin pusuhippaa, Outi, Sari ja minä mentiin. Annoin vain yhden suukon. Timo sai sen! Wau <3! Niin, sitten taas tanssittiin. Tuli hidas... Kerroin Outille, että se Timo on aika söpö. Se sanoi että kanttis mennä hakeen. No mä menin mut se sano ei. No minä sanoin, et tuu pliis! Ja sit se tuli! Mä meinasin pyörtyä! Jarno tuli hakeen mua vikaan hitaaseen. Mä menin. Timon kanssa tanssin Bon Jovin "Always" kappaleen. Oli muuten tosi kiva disco.


Laura, 12 vee, sori, että jaan päiväkirjamerkintäsi netissä kaikelle kansalle, mutta vitsi, mikä pokka! You go girl!


Jos joku muukin innostuu selailemaan vanhoja päiväkirjojaan, niin haluan ehdottomasti olla lukemassa niitä postauksia.

sunnuntai 2. heinäkuuta 2017

Kuukauden vege: Paistettua riisiä ja kasviksia


Heinäkuun vegen inspiraationa toimi ystävän vinkki, edellisenä päivänä tähteeksi jäänyt riisi ja lähikaupan kasvisvalikoima.


PAISTETTUA RIISIÄ JA KASVIKSIA

2 dl aiemmin valmiiksi paistettua riisiä
oliiviöljyä
yksi porkkana
punasipuli
kananmuna
pieni parsakaali
punainen paprika
1 prk Go Green Salsa Mexicana -kastiketta
suolaa
mustapippuria

Paista riisi valmiiksi edellisenä päivänä. 
Pese ja paloittele parsa ja keitä paloja muutama minuutti hyvin suolatussa vedessä. Pese, kuori ja raasta porkkana karkeaksi raasteeksi sekä viipaloi sipuli. Kuullota kasviksia hetki pannulla ja lisää sitten riisi. Kääntele niin, että sekä riisi että kasvikset paistuvat varmasti kunnolla. 

Tee riisin keskelle kolo ja riko siihen kananmuna. Anna hyytyä hetki ja kääntele kanamuna sitten palasina riisin ja kasvisten sekaan. 

Lisää Salsa Mexicana, sekoita ja anna lämmetä hetki. Mausta suolalla ja mustapippurilla.



Edelliset kuukauden veget löydät täältä: