Juha Itkonen: Ihmettä kaikki.

”Emme selviä tästä. Emme ainakaan yhdessä, ja erikseen selviäminen ei oikeastaan ole selviämistä.

     Puolustan yksin tätä perhettä. Oikeasti, niin vilpittömästi kuin ikinä koen vain puolustavani ja suojelevani sitä. Samaan aikaan tajuan, että niin tehdessäni saatan yhtä hyvin myös tuhota sen.”

Juha Itkonen: Ihmettä kaikki (2018)

Otava, 293 sivua.

Kukaan meistä ei tiedä, mitä tapahtuu seuraavaksi. Makuuhuoneessa leijailee Rosen vartalovoiteen tuoksu, sen saman, jonka minäkertoja osti Memphisistä täsmälleen samana päivänä kuin Rose teki kotona positiivisen raskaustestin. Yöllä Rose herää outoon tunteeseen - raskausviikkoja on vasta 17, mutta lakanasta on läikkä lapsivettä. Rose vetää päälleen collegehousut ja villatakin ja tilaa taksin. On vielä pimeää.

Hän ei sitä vielä tunne, mutta sinä elokuisena yönä kaikki heidän elämässään nytkähtää uuteen asentoon.

Tätä oli onni: nelihenkinen perhe, lyhyt rauhan hetki meluisan päivän jälkeen, urheilua vasta ostetusta HD-televisiosta, yksi olut, Facebookin selailua. Ihmettä kaikki on kaksi kirjaa ajasta tämän jälkeen: ensin lapsesta, jonka sikiökalvo puhkesi vähän ennen raskauden puoliväliä ja jonka elämästä vanhemmat joutuivat päättämään, sitten yllättäen raskaustestiin ilmestyneistä kahdesta viivasta ja kaksista sydänäänistä.

Mikään kevyt lukukokemus Ihmettä kaikki ei todellakaan ole - sen sijaan se on raastavan rehellinen, täysin paljas tarina rakkaudesta, pelosta, kuolemasta, epävarmuudesta ja elämästä, johon ei itse voi vaikuttaa. Aika monella sivulla myös muistan. Vaikka viikkoja olikin enemmän, minäkin tiedän, miltä tuntuu pukea sairaalan pikkuruisia sukkia linnunluisiin jalkoihin, joiden iho on läpikuultavaa kuin silkkipaperi, ja istua metallisen sairaalasängyn ääressä huoneessa, jonka ainoa ääni on saturaatiolaitteen tasainen piippaus.

Ei tarvitse googlata kovin kauaa, jotta selviää, että Ihmettä kaikki on eräänlainen omaelämäkerta, tarina siitä, mitä arki on poikkeustilan keskellä ja kuinka hauras on pieni elämä. Itkonen avaa oven kotiinsa, lääkärin vastaanotolle, vastasyntyneiden teho-osastolle ja omiin ajatuksiinsa niin täysin, että välillä ihan nolottaa; tässä minä vain istun ja kurkistelen sisään vieraasta ikkunasta, kuuntelen keskustelua, jota ei minun korvilleni ole edes tarkoitettu. Ajatustensa analysoinnissa Itkonen menee välillä niin syvälle, että tuntuu, kuin lukisin Knausgårdin uusinta taistelua. Aina se ei ole pelkästään hyvä.

”Ei se ollut minun nahkani vaan meidän. Meidän kaikkien yhteinen nahka. Niin minä ajattelin.

      On mahdollista, että ajattelin väärin. Se on aina mahdollista. Se juuri ihmisenä olemisessa onkin niin kamalaa.

      Minä en tiedä. En todellakaan tiedä. Ja silti olen puhunut niin kuin tietäisin.”

Joku minäkertojassa silti häiritsee sen verran paljon, että se saa välillä ärsyyntymään koko tarinaan. Ehkä se on tietty pessimismi, ajoittainen yli-itsekkyys ja heikkous silloin, kun on vain pakko jaksaa. Tai sitten tunnistan siitä liikaa itseäni, niitä minun huonoimpia piirteitäni.

Niihin muihin niin kovasti rakastamiini itkosiin verrattuna Ihmettä kaikki jää kuitenkin lopulta jotenkin etäiseksi, liian omakohtaisesti tilitykseksi, raportiksi ennemmin kuin tarinaksi, johon upota. It’s not you, it’s me, tekisi mieli kirjalle sanoa. Siihen Knausgårdiinkaan kun en koskaan päässyt oikein sisälle.

”Hän puhui minulle tällaisia, tasaisella lempeällä äänellä, ja minä ajattelin että hän oli varmaankin oikeassa mutta että se oli hänen ansiotaan, kaikkein eniten hänen, hänhän minua oli syntymästäni asti rakastanut ja osannut ilmaista sen niin, ettei minun ollut tarvinnut ikinä epäillä sitä. Se minua kannatteli. Siihen minä nojasin nyt vielä aikuisenakin. Elämä ei ollut helppoa kenellekään, mutta äidinrakkaus oli silti paras ja pitävin tuki, jonka omalle taipaleelleen saattoi saada.”