Elena Ferrante: Loistava ystäväni.

”Hän oli puhunut ainakin kolmekymmentä vuotta siitä, että haluaisi kadota kuin tuhka tuuleen, ja minä olen ainoa joka tietää mitä se tarkoittaa. Ei hän ole koskaan karkaamista tai henkilöllisyyden vaihtamista suunnitellut, unelmoinut uuden elämän aloittamisesta jossain muualla. Eikä hän ole ikinä harkinnut itsemurhaa, sillä häntä inhottaa ajatus, että Rino joutuisi huolehtimaan hänen kuolleesta ruumiistaan. Hänellä oli mielessä jotain aivan muuta: hän halusi haihtua, hävittää joka ikisen solunsakin, niin että hänestä ei löydettäisi enää mitään. Ja koska tunnen hänet hyvin, tai ainakin luulen tuntevani, olen varma että hän on keksinyt keinon kadota jättämättä tähän maailmaan hiuskarvaakaan.”

Elena Ferrante: Loistava ystäväni (L’amica geniale, 2011. suom. Helinä Kangas)

WSOY, 362 sivua.

Lila on jo lapsena se, jota pystyi kuvailemaan vain ylisanoin: hurmaava, peloton, ylivertainen, uhmakas, luonnonvoima. Hän sujauttaa koko käsivartensa viemärin mustaan aukkoon, heittäytyy riippumaan rautatangosta, työntää ihonsa ruosteisen hakaneulan. Kuin yhteisestä sopimuksesta, jonkinlaisena rohkeuskokeena, Lenú tekee saman perässä, sydän pamppaillen, silmät tiukasti kiinni puristettuna. Mutta silti tai juuri siksi tytöt ovat kansakoulussa alkaen erottamattomat.

Siinä on alku. Tai oikeammin tässä: kuusikymppinen Lila on kadonnut jäljettömiin ja Lilan poika Rino soittaa äitinsä lapsuudenystävälle selvittääkseen, onko tällä mitään tietoa äidin olinpaikasta. Poissa ovat myös Lilan vaatteet, kaitafilmit, vähät kirjat, tietokone, kaikki; jokaisesta valokuvastakin Lila on leikannut itsensä pois. Jottei Lila onnistuisi hävittämään itseään kokonaan, käynnistää Lenú, kirjan minäkertoja, oman tietokoneensa ja aloittaa heidän tarinansa kirjoittamisen - osin suuttumuksesta, osin silkasta halusta kerrankin voittaa kaikessa loistava ystävänsä.

Jo alusta alkaen tökkii tämä: en oikeastaan missään vaiheessa opi edes pitämään Lenústa, joka edustaa kaikin tavoin sellaista ystävää, jollainen en ikinä halua olla.

”’Ne ovat rumat’, hän sanoi.
   ’Älä nyt.’
   Hän nauroi hermostuneesti.
   ’Kyllä ovat, katso nyt: päässä syntyneet unelmat ovat päätyneet jalkojen alle.’
   Hän kääntyi ja näytti yhtäkkiä säikähtäneeltä.
   ’Mitä minulle oikein tapahtuu, Lenú?’”

Loistava ystäväni on Elena Ferranten kansainvälisen bestsellersarjan ensimmäinen osa, jonka keskiössä on Lilan ja Lenún väkivallan ja pelon täyttämä lapsuus ja nuoruus sodanjälkeisessä Napolissa. Se on tarina ystävyydestä ja kateudesta, naisen asemasta miehisessä macho-yhteiskunnassa sekä halusta nousta yhteiskunnallisesti, saada parempi elämä, jopa keinolla millä hyvänsä. Joillain sivuilla Loistava ystäväni on kuin se kaikkein klassisin mafiaelokuva aseineen ja nahkakenkineen, kalliine autoineen, sukujen välisine vihanpitoineen ja likaisine katuneen, tällä kertaa vain naisnäkökulmasta kerrottuna. Mutta pystyäkseen loistamaan on aina jätettävä joku toinen varjoonsa.

”Katsellessani häntä ikkunasta tunsin, että hänen entinen muotonsa oli särkynyt, ja mieleeni tuli kirjeen kaunis kohta haljenneesta ja käpristyneestä kuparista. Sitä kuvaa ajattelin nykyään jatkuvasti, joka kerta kun tunsin murtuman hänessä tai itsessäni. Tiesin - ehkä toivoin - ettei mikään tietty muoto pystyisi pidättelemään Lilaa, vaan ennemmin tai myöhemmin hän rikkoisi kaiken uudelleen.”

Ja sitten, oikeastaan heti kun tarina vasta kunnolla alkaa, se onkin jo ohi. Loistava ystäväni tuntuu olevan lähinnä ylipitkä esipuhe sarjan tuleville osille, jonkinlainen mainoslause, joka loppumalla ihan kesken pyrkii varmistamaan, että lukija tarttuu myös siihen sarjan seuraavaankin osaan.

Kaiken lukemani hehkutuksen jälkeen olin rehellisesti sanottuna vähän pettynyt - en pelkästään ajoittain turhan sekavaan ja hidastempoiseen tarinaan vaan ennen kaikkea siihen, ettei sarjan ensimmäinen osa lopulta ollutkaan yhtään sen enempää kuin sarjan ensimmäinen osa. Kirjan ensimmäiset luvut Lilan katoamisineen kun tuntuivat - turhaan - kuiskivan: tässä on sinulle tarina, jonka haluat hotkaista hetkessä.

Sanojaa te: kannattaako Napoli-sarjan seuraava kirja vielä lukea vai onko sekin vain alustusta kirjasarjan kolmannelle osalle?