”Saatan itse asiassa pelätä Ormbergiä - tai ehkä pikemminkin sitä, kuinka minulle kävisi, jos jäisin tänne. Olen varma, että vajoaisin vähitellen täällä vellovaan toivottomuuteen ja minusta tulisi samanlainen kuin muistakin kyläläisistä.Tylsä, ahdasmielinen, näköalaton.Täällä ajattelisin jatkuvasti isää. Ja Kennyä. Ja kiviröykkiöstä löytämääni luurankoja, joka ei ollutkaan herkkusieni vaan murhattu pieni tyttö.Ormbergissä kummittelevat kuolleet, jotka eivät suostu jättämään minua rauhaan.Ja nyt joukkoon on liittynyt kasvoton nainen.”
Gummerus, 507 sivua.
Ormberg on paikka, jonka koordinaatit löytyvät sanakirjasta syrjäseudun pikkukaupungin kohdalta. Siellä on rapistuvia taloja, pihoja täynnä autonrämiä ja ruosteisia kylpyammeita, joista lehmät joivat vettä sekä ihmisiä, jotka tunsivat kaikki toinen toisensa. Siellä on laajoja peltoja ja metsää, pimeitä talviöitä, säännöllisiä ostosreissuja naapurikaupungin ostoskeskukseen ja sen jälkeen sipsien syömistä television ääressä. Siellä suhtaudutaan vieraisiin varautuneesti, ja jos jotain vakavampaa sattuisi tapahtumaan, kaikki Ormbergissä sanoisivat: se ei voi olla kukaan meistä, me tunnemme kaikki toisemme,
Kaikki Ormbergissä tietävät myös kiviröykkiön. Puhuttiin kummituslapsesta, jonka itku, murheellinen ulina, kantautui rökkiöltä ja sekoittui tuulen huminaan. Juuri sieltä teini-ikäinen Malin löysi eräänä syksyisenä iltana lapsen pääkallon, jota peittivät pitkät tummat hiukset.
Kahdeksan vuotta myöhemmin Malin, vastavalmistunut poliisi, päätyy kuin sattuman kaupalla tutkimaan riviröykkiöltä löytyneen murhatun lapsen tapausta, jota aikoinaan ei saatu selvitettyä. Tälläkin kertaa tutkimukset ovat ajautuneet umpikujaan - tosin kaikista vakavimalla tavalla: tapausta keskusrikospoliisista tutkimaan lähetetty Peter Lundgren on kadonnut jäljettömiin ja hänen työparinsa, profiloija Hanne Lagerlind-Schön on löydetty metsästä yksin, kylmettyneenä ja sekavana. Hannella on salaisuus, jonka hän on kirjoittanut ainoastaan pieneen ruskeakantiseen kirjaan, jota hän kantaa aina mukanaan: viime viikkoina dementia on alkanut ottaa häntä yhä enemmän otteeseensa eikä hän kykene enää muistamaan, mitä hänelle ja Peterille oikein tapahtui ja mitä he ehtivät saada selville ennen Peterin katoamista.
On maanantai, joulukuun neljäs päivä, eikä Peteriä ole nähty perjantain jälkeen. Ja sitten kiviröykkiöltä löytyy uusi ruumis.
”Nainen makaa karsitun kuusen juurella kasvot poispäin meistä, ja hänen kätensä ovat ristissä rinnan päällä.
Uhrin vaatteita peittää kuura. Hänen kaulansa, käsiensä ja jalkojensa iho on merkillisen vaalea, joten se kimmeltää ja säihkyy kirkkaassa valaistuksessa.
Naisella on päällään mustat collegehousut ja sininen farkkupusero, joka vaikuttaa liian suurelta hänelle. Rinnuksissa on iso tumma läiskä. Hänen jalkansa ovat paljaat, ja ohut harmaa tukka ulottuu varmasti vyötäisille.
Kun näen muodottoman verisen lihamössön, joksi naisen kasvot on ruhjottuja, jalkani ovat pettää alta.”
Malin ryhtyy seuraamaan Peterin ja Hannen jalanjälkiä ratkaistakseen sekä vuosia vanhan murhan että työkaverinsa olinpaikan. Saunaan pyrkii myös teinipoika Jake, jolla on hallussaan jotain äärimmäisen arvokasta: Hannen metsään pudottama muistikirja.
Camilla Grebe löi itsensä läpi esikoisdekkarillaan Kun jää pettää alta, jonka tarinaa itsenäinen jatko-osa Lemmikki osin jatkaa. Tyylipuhtaan dekkarin ohella Lemmikki on kuitenkin myös eräänlainen yhteiskuntakritiikki maailmasta, jossa jokainen meistä tietää Ormbergin kaltaisen pikkukaupungin tai -kylän, ehkä jopa asuu siellä itse. Tietyn paikan sijaan Ormberg on ennen kaikkea asenne, jossa ovet lukitaan turvalukoilla ja bussissa lasketaan laukku sille viereiselle penkille, kun joku vieraampi, tummempi, ihminen astuu sisään.
Oikeastaan jo Lemmikin puolivälissä ryhdyin pohtimaan, mikä lopulta erottaa erityisen hyvän jännärin siitä keskinkertaisesta, jonka juonta ei muutaman viikon kuluttua edes muista - Camilla Greben uutuus kun oli nimenomaan tuota jälkimmäistä. Luultavasti se on ihan pienikin juttu - tekstin sävy, asteen verran liian epäuskottavaksi tai ennalta arvattavasti kehittyvä juoni, henkilöhahmot, joille ei juuri osaa toivoa mitään sen kummempaa, tietty tyyli - tai sitten jotain, mitä ei kirjasta pysty edes osoittamaan. Silti siinä missä esimerkiksi Kristina Ohlssonin Sairaat sielut imaisi otteeseensa heti ensimmäisiltä sivuilta ja pakotti lukemaan aina vielä yhden luvun lisää, ei Lemmikki saanut missään vaiheessa aikajan mitään tällaista. Lopulta toki luin kirjan loppuun, joinain iltoina jopa ihan hotkien, mutta kahden viikon kuluttua tuskin enää osaan kertoa, miten Peterille ja Hannelle lopulta kävi. Samoin taisi muuten käydä myös tuon Greben esikoisen kanssa; Kun jää pettää alta -kirjan jälkeen ajattelin, etten ehkä enää lukisi Camilla Greben seuraavia kirjoja, mutta niin vain unohdin senkin.
Camilla Grebe löi itsensä läpi esikoisdekkarillaan Kun jää pettää alta, jonka tarinaa itsenäinen jatko-osa Lemmikki osin jatkaa. Tyylipuhtaan dekkarin ohella Lemmikki on kuitenkin myös eräänlainen yhteiskuntakritiikki maailmasta, jossa jokainen meistä tietää Ormbergin kaltaisen pikkukaupungin tai -kylän, ehkä jopa asuu siellä itse. Tietyn paikan sijaan Ormberg on ennen kaikkea asenne, jossa ovet lukitaan turvalukoilla ja bussissa lasketaan laukku sille viereiselle penkille, kun joku vieraampi, tummempi, ihminen astuu sisään.
Oikeastaan jo Lemmikin puolivälissä ryhdyin pohtimaan, mikä lopulta erottaa erityisen hyvän jännärin siitä keskinkertaisesta, jonka juonta ei muutaman viikon kuluttua edes muista - Camilla Greben uutuus kun oli nimenomaan tuota jälkimmäistä. Luultavasti se on ihan pienikin juttu - tekstin sävy, asteen verran liian epäuskottavaksi tai ennalta arvattavasti kehittyvä juoni, henkilöhahmot, joille ei juuri osaa toivoa mitään sen kummempaa, tietty tyyli - tai sitten jotain, mitä ei kirjasta pysty edes osoittamaan. Silti siinä missä esimerkiksi Kristina Ohlssonin Sairaat sielut imaisi otteeseensa heti ensimmäisiltä sivuilta ja pakotti lukemaan aina vielä yhden luvun lisää, ei Lemmikki saanut missään vaiheessa aikajan mitään tällaista. Lopulta toki luin kirjan loppuun, joinain iltoina jopa ihan hotkien, mutta kahden viikon kuluttua tuskin enää osaan kertoa, miten Peterille ja Hannelle lopulta kävi. Samoin taisi muuten käydä myös tuon Greben esikoisen kanssa; Kun jää pettää alta -kirjan jälkeen ajattelin, etten ehkä enää lukisi Camilla Greben seuraavia kirjoja, mutta niin vain unohdin senkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti