Ruth Ware: Rouva Westaway on kuollut.

"Tässä sitä oltiin. Totuuden hetki. Sanat kaikuivat Halin päässä pyytämättä, ja hän naurahti. Totuuden? Ei, valheiden. Valheiden hetki.

    Tähän hän oli valmistautunut koko elämänsä.

    Joku jos tähän pystyy niin sinä.

   Hän venytteli sormiaan, olo kuin nyrkkeilijällä ennen ottelua. Tai ei, ei aivan, sillä tästä tulisi henkinen koitos, ei fyysinen. Hän oli kenties enemmänkin kuin suurmestari ennen shakkiottelua, käsi sotilaan päällä valmiina ensimmäiseen siirtoon."

    Kylmyys tuntui olevan haihtumassa Halin jäsenistä, ja kun hän laskeutui seuraavat portaat alas, jännitys sai hänen kasvonsa punottamaan ja sydämen lyömään lujaa mustan mekon alla."

Ruth Ware: Rouva Westaway on kuollut (The Death of Mrs Westaway, 2018. suom. Antti Saarilahti)

Otava, 398 sivua.

Arvostelukappale.

Kirje ei voisi tulla parempaan aikaan: juuri kun Harriet, Hal, tuntee velkojiensa verkon kiristyvän ympärillään, löytyy tavanomaisen postin seasta jäykkä valkoinen virallisenoloinen kirjekuori. Kirjeessä on Harreitin nimi ja osoite sekä tieto, että Harriet on perinyt valtavan omaisuuden vasta kuolleelta isoäidiltään.

On vain yksi mutta: Harrietin molemmat isovanhemmat ovat kuolleet jo yli kaksikymmentä vuotta sitten.

Jos joku tähän pystyy niin sinä - niinpä puun ja kuoren väliin joutunut Harriet kerää viimeisetkin rahansa ja matkustaa Cornwalliin isoäidin hautajaisiin esiintyäkseen kadonneena, surevana perijättärenä. Saapuessaan ensimmäistä kertaa suvun kartanon Trepassen housen villiintyneelle pihalle tuntee Hal tehneensä ison virheen. Siellä jossain tuolla sateessa hänen liikkeitään tarkkailevat sekä taloa piirittävät harakat että joku, joka haluaa raivata hänet pois tieltään hinnalla millä hyvänsä.

Sillä jokaisella perheellä on salaisuutensa.

"Margarida...

   Sana valui Halin mielen sopukoiden halki kuin viileä, maanalainen puro. Se sai aivot taas toimimaan ja luomaan yhteyksiä väsymyksestä huolimatta.

    Hal oli väittänyt, että hänen äitinsä oli Margarida Westaway - tyttö, jota äidin päiväkirjassa kutsuttiin Maudiksi. Siitä syystä erinäisiä asioita ei ollut kyseenalaistettu: Maud oli karannut Cornwallista. Hän oli muuttanut Brightoniin ja saanut tyttären. Hän oli kuollut auto-onnettomuudessa vain kolme vuotta sitten.

    Totuus oli kuitenkin hyvin erilainen.

    Kysymys kuuluikin, kuinka erilainen.

    Ja kuinka pitkälle joku menisi estääkseen tosiasioita pääsemästä päivänvaloon?

    Yksi asia oli varmaa: tässä ei ollut enää kyse rahasta. Rahalle Hal oli tunnustuksellaan heittänyt hyvästit. Pelissä oli jotain vaikeatajuisempaa ja oudompaa - jotain, minkä peittämiseksi joku oli valmis tappamaan."

Dekkarifanina olen viime vuosina tarttunut usempaan jännäriuutuuteen,  jonka kansi on kirjakaupassa lupaillut sitä jotain mutta joka on sivujen edetessä osoittaunut taas yhdeksi kirjaksi, jonka seuraavalla viikolla unohdan. Ensimmäiset kaksikymmentä sivua Rouva Westaway on kuollut on juuri tätä: prototyyppinen tusinadekkari, joka ei juuri nostata sen kummempia tunteita. Mutta sitten edessä avautuu cornwallilainen kartano, jonka julkisivun hilseilevä maali on kokonaan villiintyneen muratin peitossa ja jonka ympärillä harakat parveilevat kuin ennustaen jotain pahaa tapahtuvaksi, ja kirja muuttuu ihan toiseksi. On pikkuisen Agatha Christietä nykypäivään siirrettynä, ripaus Daphne du Maurierin uhkaavaa synkkyyttä ja kartanomystiikkaa, vähän Mary Higgins Clarkea parhaimpina vuosinaan ja juuri sopivan paljon sateisia nummia niin, ettei tarina lipsu kliseisen puolelle vain pysyy edelleen koukuttavana ja jännittävänä - ja tusinadekkarina alkanut tarina katoaa. Tekisi mieli napata suklaalevy, kuppi teetä sekä paksu peitto ja heittätyä tunnelman vietäväksi ihan koko päiväksi.

(Mutta sitten toki muistan, ettei meillä juuri koskaan ole hiljaista.)

Mitään uutta tai käänteentekevää Ruth Ware ei toki kirjallaan keksi - ja ehkä juuri siinä koko tarinan imu onkin. Kirjakauppojen hyllyt täyttävistä, vuoden parhaaksi trilleriksi itseään kansilehdissään mainostavista, dekkariuutuuksista Rouva Westaway on kuollut poikkeaa silti täysin. Ruth Waren uutuus ei ehkä ole Keltaisen kirjaston klassikkoainesta tai kirja, jota kehuisin vielä kahdenkymmenen vuoden kuluttuakin, mutta se on ehdottomasti viihdyttävin ja jännittävin lukemani dekkari pitkiin aikoihin.

"Valahdin polvilleni ikkunan ääreen kuunvalon tulviessa huoneeseen ja hautasin kasvot käsiini. Tunsin kosteat kyyneleet ja kylmän, kovan sormuksen, jota käytän edelleen. Se on äitini kihlasormus - siinä on timantti, joskin hyvin pieni sellainen. Kun istuin siinä polvillani kuunvalossa, minut valtasi yhtäkkiä halu jättää jälki, pienen pieni jälki, jota täti ei voisi pyyhkiä pois, tekipä hän minulle mitä hyvänsä.
     Otin sormuksen sormesta ja aloin raaputtaa lasia hyvin hitaasti. Kuutamo sai kirjaimet hehkumaan valkoisen tulen lailla. APUA..."