Sarah Winman: Merenneidon vuosi.

”Jokainen heistä ajattelee rakkautta. Mennyttä ja tulevaa rakkautta. Vanha nainen nukahtaa ensimmäisenä. Hän nukahtaa kuutamoiset huulet huulillaan, piikkiherneen ja kiinalaisen teen makean tuoksun kuiskiessa hänelle tarinoita nuoruudentäyteisestä ajasta. Nuori nainen, joka tuoksuu leivältä, ajattelee että rakkaus on kuin hiiva. Se tarvitsee aikaa kehittyäkseen. Se on monimutkaista. Hän ajattelee että olisi helpompaa hankkia koira. Kauempana rannikolla, talossa jonka nimi on Mennyttä miestä, nuori kalastaja ajattelee vain tätä naista. Hän ajattelee että rakkaus on kuin meri, kaunis ja vaarallinen mutta sellainen jonka haluaisi tuntea. Ja rantamökissä nuori mies sytyttää tupakan. Hän imaisee kaksi kertaa, ensin suruun ja sitten iloon. Hän ajattelee naista nimeltä Missy Hall. Kerrankin muisto tuntuu hyvältä. Kuu laskee puiden taa ja valot sammuvat.”

Sarah Winman: Merenneidon vuosi (The year of Marvellous Ways, 2015. suom. Aleksi Milonoff)

Tammi, 313 sivua.

Odottaa, sitä Marvellous Ways todellakin osaa. Hänen isänsä oli merimies ja äiti merenneito, ja lähes koko elämänsä, kaikki melkein yhdeksänkymmentä vuotta, hän on asunut syrjäisessä joenpoukamassa Cornwallissa, odottaen jotain. Viimeisin viesti on tullut Marvellousille Jackin unen kautta: odota, sillä se on tulossa. Niinpä Marvellous avaa rantamökin oven, tuon hukattujen vuosien heilurin, ja valmistaa mökin vieraaseen. On kaksikymmentäviisi vuotta siitä, kun Jack viimeksi lupasi tulla takaisin ja aina hän on palannut.

”Oli laskuveden aika. Marvellous haistoi meren mudan, lempihajunsa, verensä hajun, niin kuin hän itse uskoi. Hän keräisi kattilallisen sydänsimpukoita ja höyryttäisi ne tulella ja tuli polttaisi pienen reiän yöhön. vesi herahti kielelle. Marvellous kompastui ja kaatui oratuomen viereen, mutta otti vahingon takaisin poimimallataskut täyteen marjoja. Hän näki valon loistavan vankkureistaan. Kumma kyllä hän tunsi itsensä yksinäiseksi. Älä ikinä tule vanhaksi, hän kuiskasi itselleen."

Ja sitten saapuu Drake, ilman meritähtiä, huhuja, askelia, lähes näkymättömänä, lähes kuolleena. Sydämen paikalla Drakella on pelkkä tyhjä aukko ja takaisin Englantiin häntä ajavat Ranskassa vainoavat muistot kasvoista ja palaavien hiusten kitkerästä hajusta. Koska ajasta maihinnousun jälkeisessä Normandiassa ei voi päivänvalossa puhua ja se ainoa jäljellä oleva on kadonnut Thamesin mukana, päättää Drake nyt täyttää lupauksen, jonka antoi kolme vuotta aiemmin. Tohtori Arnold, Cornwall, lukee kuoressa Ranskan maaperän tuhrimalla käsialalla, ja ollakseen edes vähän parempi ihminen Drake hyppää junaan.

Olen odottanut sinua, sanoo Marvellous, ja kantaa Draken, nuoren sotilaan, rantamökkiinsä. Vasta vähän myöhemmin hän alkaa puhua: Jackista ja menneisyydestä, kolmesta rakkaudesta, neljästäsadastaseitsemästätoista maailmaan saattamastaan lapsesta joista yksikään ei ollut oma, merenneidosta, yksinäisyydestä ja unista. Unien opastamana Marvellous avaa sydämensä Drakelle, ensimmäistä kertaa vuosikausiin, ja tuomenmarjaviinin äärellä kerrottujen tarinoiden kautta he molemmat alkavat pikku hiljaa kursia kokoon sitä, mikä on särkynyt.

Elämä muuttuu, jos näkee merenneidon, niin sanotaan.

”Sydämesi on tämän kokoinen, Missy sanoi ja kuljetti etusormeaan hänen kämmenensä ympäri. Rakasta aina sopivasti.
     Paljonko on sopivasti?
  Sen verran kuin jaksat. Silloin kun sattuu, rakastaa liikaa. Sopivasti, ei liikaa. Kourallinen riittää, muuten on pulassa. Tajuatko? Kuunteletko vai nukutko?
     Kuuntelen.
     Mitä minä sanoin?
     Että älä ikinä päästä irti.”

Merenneidon vuosi on puoliksi tarina sodan rikkomista ihmisistä, kaipuusta, rakkaudesta, surusta ja toisiinsa limittyvistä elämistä, ystävyydestä ja yksinäisyydestä, toisaalta satu, jossa pyhimykset supattelevat, joki kuiskii ja mikä tahansa on mahdollista. Kirjassa on paljon samaa kuin Winmanin esikoisessa Kani nimeltä jumalassa: se kuvailee, lumoaa kielellään ja sitä ihan niin kuin aiempaa Winmaniakin ei voi olla rakastamatta. Vaikka Merenneidon vuosi on näennäisen hurmaava ja höyhenenkevyt, vaatii kirja kuitenkin lukijaltaan jonkin verran. Lue vihjeet, muista ja tulkitse ja palaa tarvittaessa takaisin lähtöruutuun, sillä kaikki tässä kirjassa - niin kuin elämässä ylipäätään - liittyy toisiinsa. 

Merenneidon vuosi on kirja niille, jotka vielä uskovat merenneitoihin, laineiden lauluihin ja siihen, että lopulta kaikki kyllä järjestyy. Tai ehkä tämä on vielä enemmän kirja meille, jotka asuntolainahuolet, pätkätyöt ja sairastelukierre ovat kuljettaneet niistä mahdollisimman kauas. Joskus tekee hyvä uskoa, että toivoa on.

”Ja Drake olisi halunnut puhua sodasta, mutta aurinko hiipi jo puiden ylle eikä sitä yhtä päivää Ranskassa voinut muistella päivänvalossa. Hän sytytti tupakan ja nousi. Päästyään ovelle hän pysähtyi. Ennen kuin Drake ehti esittää kysymyksen, Marvellous yllättäen vastasi hänelle. Sinuun, hän sanoi painokkaasti. Minä uskon sinuun.”