”Ja mitä enemmän hän oli kirjoittanut, sitä enemmän hän oli muistanut, kaikenlaisia satunnaisia pieniä keskustelunpätkiä joita hän oli vuosien mittaan kuullut. Että Robin oli kuollut vain pari viikkoa ennen koulujen kesäloman alkamista. Että sinä päivänä oli satanut. Että samoihin aikoihin seudulla oli tapahtunut pieniä murtovarkauksia, ihmisten vajoista oli varastettu työkaluja; liittyikö se juttuun? Että Robinin ruumiin löytyessä pihalta baptistikirkon iltajumalanpalvelus oli juuri ollut loppumassa ja että ensimmäisiä auttamaan pysähtyneitä oli ollut vanha tohtori Adair - eläkkeellä oleva kahdeksankymppinen lastenlääkäri, joka oli sattunut ajamaan perheineen talon ohi matkalla kotiin. Että isä oli ollut metsästysmajalla ja että saarnaaja oli joutunut ajamaan sinne uutista kertomaan.
Vaikka en saisi selville kuka hänet tappoi, Harriet ajatteli, saan ainakin selville miten se tapahtui.”
Donna Tartt: Pieni ystävä (The Little Friend, 2002. suom. Eva Siikarla)
Bon, 824 sivua.
Vuosikausia Harriet Dufresnes on odottanut kauhuissaan yhdeksättä syntymäpäiväänsä: hänen isoveljensä oli samanikäinen kuollessaan. Naapurin rouva Fountain oli nähnyt Robinin ensimmäisenä, Robinin joka riippui kaulastaan köydessä Rouva Fountainin ja Dufresnesien taloja erottavan aidan vieressä kasvavan puun alaoksasta. Robinin tennistossujen kärjet roikkuivat velttoina viidentoista sentin päässä ruohikossa, ja talon kuistilla Harriet-vauva heilui kannettavaan keinuunsa sidottuna ja nelivuotias isosisko Allison istui jalkakäytävällä peukalo suussaan ja itseään keinuttaen.
Nyt kaksitoistavuotias Harriet on päättänyt ratkaista veljensä selvittämättömäksi jääneen kuoleman ja herättää samalla henkiin sen onnellisen perheen, jota hän ei itse ikinä oppinut tuntemaan. Isoäiti Edien suru kovettaa kokonaan, äiti Charlotten muuttaa yöpuvussa keskellä päivää lääketokkurassa huoneesta toiseen laahustavaksi haamuksi. Isä Dix muuttaa pian Robinin kuoleman jälkeen Tennesseehen pakoon kodin ahdistavaa ilmapiiriä ja nelivuotias Allison vaipuu puhumattomuuteen ja alkaa jälleen kastella sänkynsä. Siksi äitienpäiväksi Charlotte oli valmistanut ruuaksi kanakroketteja, koko perheen lempiruokaa, johon kukaan ei enää sen päivän jälkeen pystynyt koskemaan. Ja kuin yhteisestä sopimuksesta Robinin kuolinpäivän tapahtumista perheessä ei puhuta koskaan.
Kaupunkia kiertävien huhujen ja omien salapoliisitutkimustensa perusteella Harriet valitsee naapurustosta murhaajan ja ryhtyy toimimaan - mutta hakiessaan hyvitystä veljensä kuolemalle hän unohtaa miettiä, millaisia seurauksia hänen omilla teoillaan voi olla.
Pieni ystävä etenee hitaasti, jopa madellen, ja alun herättämä jännitys karisee tarinan edetessä. On töitä, remonttia ja koko ajan kova melu, ja monena iltana ehdin tarttua kirjaan vasta siinä vaiheessa, kun pitäisi oikeasti jo mennä nukkumaan ja ajatukset harhailevat tahtomattaankin seuraavan päivän tuntisuunnitelmiin. Olen jo ehtinyt julistaa Pienen ystävän mielessäni ylipitkäksi ja ontoksi kirjaksi, josta olisi samantien pitänyt karsia vähintään puolet, kunnes ajamme viikonlopuksi maalle ja vasta siellä tajuan, miten Tarttia oikeasti pitää lukea: sivu toisensa perään ahmien, kiireettömästi, tunti toisensa perään samalla, kun kärpänen surisee mummolan lämpimän makuuhuoneen ikkunaa vasten. Kahden päivän aikana luen kirjaa lopulta kolmesataa sivua - ja niinkin vähän pelkästään siksi, että välillä on pakko tehdä muutakin. Kun kirjan puolivälissä tarina tuntui ennen kaikkea ylipitkältä, en kahdeksansadan sivun kohdalla olisi halunnut sen loppuvan ollenkaan.
Oikeastaan vasta lopussa tajuan: tiettyä loppuratkaisua tärkeämpää tässä kirjassa on tunnelma, Mississippin kuumien kesäpäivien kuvaus sekä muotokuva perheestä, jonka suru repii hajalle. Silti tämänkin Tarttin kanssa on samoin kuin kahden aiemmin lukemani: sama sisältö olisi toiminut paremmin lyhyemmässä paketissa.
Vuosikausia Harriet Dufresnes on odottanut kauhuissaan yhdeksättä syntymäpäiväänsä: hänen isoveljensä oli samanikäinen kuollessaan. Naapurin rouva Fountain oli nähnyt Robinin ensimmäisenä, Robinin joka riippui kaulastaan köydessä Rouva Fountainin ja Dufresnesien taloja erottavan aidan vieressä kasvavan puun alaoksasta. Robinin tennistossujen kärjet roikkuivat velttoina viidentoista sentin päässä ruohikossa, ja talon kuistilla Harriet-vauva heilui kannettavaan keinuunsa sidottuna ja nelivuotias isosisko Allison istui jalkakäytävällä peukalo suussaan ja itseään keinuttaen.
Nyt kaksitoistavuotias Harriet on päättänyt ratkaista veljensä selvittämättömäksi jääneen kuoleman ja herättää samalla henkiin sen onnellisen perheen, jota hän ei itse ikinä oppinut tuntemaan. Isoäiti Edien suru kovettaa kokonaan, äiti Charlotten muuttaa yöpuvussa keskellä päivää lääketokkurassa huoneesta toiseen laahustavaksi haamuksi. Isä Dix muuttaa pian Robinin kuoleman jälkeen Tennesseehen pakoon kodin ahdistavaa ilmapiiriä ja nelivuotias Allison vaipuu puhumattomuuteen ja alkaa jälleen kastella sänkynsä. Siksi äitienpäiväksi Charlotte oli valmistanut ruuaksi kanakroketteja, koko perheen lempiruokaa, johon kukaan ei enää sen päivän jälkeen pystynyt koskemaan. Ja kuin yhteisestä sopimuksesta Robinin kuolinpäivän tapahtumista perheessä ei puhuta koskaan.
Kaupunkia kiertävien huhujen ja omien salapoliisitutkimustensa perusteella Harriet valitsee naapurustosta murhaajan ja ryhtyy toimimaan - mutta hakiessaan hyvitystä veljensä kuolemalle hän unohtaa miettiä, millaisia seurauksia hänen omilla teoillaan voi olla.
”Kun Harriet myöhemmin muisteli tuota päivää, se tuntui olevan juuri se täsmällinen, kristallinen, tieteellinen hetki, jona hänen elämänsä oli kääntynyt kurjuuteen. Eihän hän ollut koskaan ollut oikein onnellinen tai tyytyväinen, mutta hän oli kuitenkin täysin valmistautumaton siihen outoon synkkyyteen, joka häntä odotti. Lopun elämäänsä Harriet muisti vavahtavan, ettei hän ollut ollut tarpeeksi rohkea jäädäkseen vielä yhdeksi iltapäiväksi.”
Pieni ystävä etenee hitaasti, jopa madellen, ja alun herättämä jännitys karisee tarinan edetessä. On töitä, remonttia ja koko ajan kova melu, ja monena iltana ehdin tarttua kirjaan vasta siinä vaiheessa, kun pitäisi oikeasti jo mennä nukkumaan ja ajatukset harhailevat tahtomattaankin seuraavan päivän tuntisuunnitelmiin. Olen jo ehtinyt julistaa Pienen ystävän mielessäni ylipitkäksi ja ontoksi kirjaksi, josta olisi samantien pitänyt karsia vähintään puolet, kunnes ajamme viikonlopuksi maalle ja vasta siellä tajuan, miten Tarttia oikeasti pitää lukea: sivu toisensa perään ahmien, kiireettömästi, tunti toisensa perään samalla, kun kärpänen surisee mummolan lämpimän makuuhuoneen ikkunaa vasten. Kahden päivän aikana luen kirjaa lopulta kolmesataa sivua - ja niinkin vähän pelkästään siksi, että välillä on pakko tehdä muutakin. Kun kirjan puolivälissä tarina tuntui ennen kaikkea ylipitkältä, en kahdeksansadan sivun kohdalla olisi halunnut sen loppuvan ollenkaan.
Oikeastaan vasta lopussa tajuan: tiettyä loppuratkaisua tärkeämpää tässä kirjassa on tunnelma, Mississippin kuumien kesäpäivien kuvaus sekä muotokuva perheestä, jonka suru repii hajalle. Silti tämänkin Tarttin kanssa on samoin kuin kahden aiemmin lukemani: sama sisältö olisi toiminut paremmin lyhyemmässä paketissa.
Ehkä se on syvä etelä, pikkukaupunkikuvaus, lapsen näkökulma tai ihan vain rotujen ja luokkien väliset jännitteet, mutta jostain syystä Pieni ystävä tuo jo heti kirjan alussa mieleen Kuin surmaisi satakielen. Ihan niin kuin Harpen Leelläkin myös Tarttin kirja sijoittuu aikaan, jossa mielikuvituksen ja leikkien maailma on juuri lipumassa pois mutta jossa elämässä on silti edelleen häivähdys lapsuutta.
”Mutta se oli uni menneestä elämästä, ei tulevasta. Nykyinen elämä: ruosteenruskeita magnolianlehtiä, jäkälän peittämiä kukkaruukkuja, mehiläisten tasainen surina kuumassa iltapäivässä ja hautajaisvieraiden kasvoton mumina. Mutaa ja niljaista ruohoa hänen sivuun potkaisemansa rikkinäisen tiilen alla. Harriet tarkasteli maassa olevaa rumaa läikkää hyvin keskittyneesti, aivan kuin se olisi ainoa todellinen asia koko maailmassa - niin kuin se tavallaan olikin.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti