Vanessa Springora: Suostumus.

”Jo ennen kuin osaisin lukea ja kirjoittaa, rakensin kirjoja kaikesta mitä sain käsiini: sanoma- ja aikakauslehdistä, pahvista, teipistä ja narusta. Tein kirjoistani mahdollisimman kestäviä. Tärkeintä oli esine. Sisällöstä kiinnostuin vasta myöhemmin.

     Nykyään suhtaudun kirjoihin epäluuloisesti. Niiden ja minun väliin on noussut lasiseinä. Tiedän, että kirjat voivat olla myrkkyä. Tiedän, miten tuhoisa lataus kansien välissä voi olla.

     Vuosikausia kiersin kehää häkissäni, ja uneni olivat yhtä kostoa ja murhaamista, kunnes ratkaisu tuli silmieni eteen itsestään selvänä: aja saalistaja omaan nurkkaansa, sulje hänet kirjaan.”

Vanessa Springora: Suostumus (Le Consentement, 2020. suom. Lotta Toivanen)

WSOY, 175 sivua.

Arvostelukappale.

Kaikki edellytykset ovat koossa: On väkivaltainen isä, joka lähti Vanessan ollessa vielä pieni, ja jätti jälkeensä vain jonkinlaisen selittämättömän kaipuun. On halu upota kirjoihin, kirjoittaa. On tietty seksuaalinen varhaiskypsyys, haavoittuvuus ja ennen kaikkea valtava toive tulla nähdyksi, saada vihdoinkin huomiota joltain.

Juuri tähän iskee G, kuuluisa kirjailija, jonka kanssa kolmetoistavuotias Vanessa päätyy eräässä tilaisuudessa istumaan samaan päivällispöytään. G:n hymy on isällinen, ja vaikka hänen sutkautuksensa saavat koko seurueen nauramaan, on se tietty veitikkamainen hymy suunnattu vain ja ainoastaan Vanessalle. Myöhemmin taksin takapenkillä G:n käsivarsi nojaa vasten Vanessan käsivartta eikä sanoja edes tarvita. G:n ensimmäinen kirje saapuu muutaman päivän kuluttua, ja siitä alkaa heidän suhteensa.

Vanessa on juuri täyttänyt neljätoista, G on viidenkymmenen. Kadulla hän kävelee vastaan muka sattumalta, järjestää yllätyskohtaamisia, lopulta salaisen tapaamisen. Ensimmäisenä iltapäivänä sekasortoisessa, kirjojen täyttämässä yksiössään G on vielä hienovarainen suudellessaan eikä edes ehdota sen enempää. Sen jälkeen kirjeet muuttuvat entistä intohimoisimmiksi, ja pian Vanessa löytää itsensä G:n vuoteesta ja hänen heille vuodeksi vuokraamasta hotellihuoneesta.

Vanessa on korviaan myöten rakastunut, eikä edes hänen äitinsä tai heitä ympäröivä kulttuuriyhteisökään juuri tuomitse suhdetta - teinitytön ja ennenkin vastaaviin suhteisiin syyllistyneen kirjailijan seurustelu on käytännössä julkinen salaisuus. Siksi menee aikaa, vuosia, ennen kuin Vanessa todella ymmärtää, että vuosisadan rakkaustarinan sijaan hänen kokemuksensa on pelkkää hyväksikäyttöä, kaikin puolin sairas valtasuhde. Vielä silloinkin, kun suhteen jättämät haavat ovat auki, Vanessa törmää G:hen lehtien otsikoissa sekä tämän kirjoissa, joissa koko heidän historiansa kerrotaan täysin väärin ja riepotellaan kaikkien nähtäville. Vähitellen trauma hajottaa Vanessan kokonaan. Vasta kolmenkymmenen vuoden jälkeen Vanessa uskaltaa olla muutakin kuin uhri: kirjoittamalla tarinansa kirjaksi hänestä tulee vihdoinkin oman tarinansa subjekti - vihdoinkin hän ottaa menneisyytensä takaisin itselleen. 

”Ensin nimettömät ilmiantokirjeet, sitten pelko siitä, että molemmilla on aids: nuo perättäiset uhkat kiteyttävät hyvin meidän rakkautemme. Piileksiä, kadota, vältellä silminnäkijöitä ja kateellisten katsetta, huutaa oikeussalissa, että rakastan häntä palavasti, kun rakkaani samaan aikaan pannaan käsirautoihin... Kuolla sylikkäin, riutuneena ja langanlaihana, mutta sydän toiselle sykkien... Elämäni G:n rinnalla muistuttaa yhä enemmän romaania. Onko siinä traaginen loppu?”

Suostumuksen voi helposti lukea käytännössä yhdeltä istumalta: toisaalta siksi, että alle parisataasivuinen kirja on tosiaan todella nopealukuinen, toisaalta siksi, että tarina imaisee mukaansa niin, ettei sitä edes malttaisi laskea käsistään. Kenen on vastuu vinksahtaneesta suhteesta, kuka on kykenevä antamaan suostumuksen ja miten pitkälle toista voi manipuloida, kysyy omista kokemuksistaan kirjoittava Springora. Ranskassa Suostumus aiheutti ilmestymisvuonnaan valtavan kohun - eikä ihmekään. Mitään peittelemättä tai yhtään kaunistelematta se kertoo tarinan rakkaudesta, joka ei ollut rakkautta lainkaan, sekä yhteiskunnasta, joka sulki silmänsä siltä, mitä sen edessä tapahtui, jopa antoi sille hyväksyntänsä. Miten mies, joka oli täysin avoimesti rikollinen, saattoi silti nousta yhteiskunnassa arvostettuun asemaan ja noutaa kirjallisuuspalkinnon toisensa perään?

Springoran kirjoitustyyli on jollain tapaa kliininen ja toteava, mikä sopii aiheeseen hyvin; kirja ei mene ihan niin syvälle ihon alle kuin vaikka pitkälti samaa aihepiiriä käsittelevä Kate Elizabeth Russelin Vanessa eikä siksi ole lukukokemuksena niin rankka. Silti Suostumusta ei voi juuri kuvailla muilla sanoilla kuin iljettävä tai pöyristyttävä. Toisaalta se on myös kirja, joka on tärkeä lukea. 

G jäljentää palkittuihin kirjoihinsa Vanessan ja muiden valloitustensa rakkauskirjeet, heidän suostumuksensa. Samalla hän kirjoittaa heidän tarinansa: vasta vuosien päästä Vanessa tajusi olleensa Tukholma-syndrooman uhri.

”Miten hän voisi olla paha, hänhän on mies, jota rakastan? Hänen ansiostaan minä en ole enää se tytöntyllerö, joka istuu yksin ravintolassa ja odottaa isäänsä. Hänen ansiostaan minä olen vihdoin olemassa.

     Puute, rakkauden puute on kuin kaiken imevä jano, narkkarin jano, se ei katso toimitetun aineen laatua vaan pistää kuolettavan annoksen siinä uskossa, että se tekee hyvää. Huojentuneena, kiitollisena ja onnellisena.”