”Katselen ympärilleni huoneessa, joka on ollut kotini nyt puoli vuotta. Nähtävää ei ole paljon: sänky, kalteri-ikkuna ja toinen ovi. Se takaa ainoan yhteyteni huoneen ulkopuoliseen maailmaan eli pieneen kylpyhuoneeseen, jossa on suihku, pesuallas ja vessanpönttö. Pikkuruinen saippuapala ja pyyhe ovat sen ainoat koristeet.
Osaan ulkoa jokaisen neliösenttimetrin näistä kahdesta tilasta, mutta katseeni hakeutuu vähän väliä tutkimaan niitä siinä toivossa, että minulta olisi jäänyt huomaamatta jotain sellaista, jonka ansiosta elämäni voisi olla edes hitusen siedettävämpää: vaikka naula, jolla voisin raaputtaa tuskaani sängynlaitaan tai edes jonkinlaisen jäljen itsestäni siltä varalta että sattuisin kuolemaan. Mitään sellaista ei ole.”
Gummerus, 271 sivua.
Kolmekymmentäkaksivuotiaana Grace ehtii jo pelätä, että joutuu hautaamaan kokonaan haaveensa perheestä ja miehestä, jonka kanssa jakaa elämänsä: hän on juuri jäänyt sinkuksi ja eikä usko koskaan löytävänsä miestä, joka hyväksyy koko paketin, Gracen ohella myös tämän kehitysvammaisen pikkusiskon Millien. Mutta sitten yhtenä tavallisena sunnuntai-iltapäivänä Regent’s Parkissa heidän elämäänsä kirjaimellisesti tanssahtelee Jack, joka kääntää kaiken ylösalaisin. Se on rakkautta ensisilmäyksellä.
Jack Angelista on kerrassaan mahdotonta keksiä mitään puutteita, edes pieniä säröjä, jos liiallista kukkien osteltua ei lasketa mukaan. Hän on hauska, älykäs ja charmikas, tietää aina täsmälleen mitä sanoa ja miten toimia ja on luonut menestyksekkään uran asianajajana puolustaessaan parisuhdeväkivallan kohteeksi joutuneita naisia. Huolimatta kaikista häneen luoduista ihailevista katseista Jack ei ole koskaan ollut valmis asettumaan aloilleen - ennen kuin näki lempeän ja rohkean Gracen ja tämän pikkusiskon. Jackin ja Gracen tarina on sekin kuin suoraan elokuvasta, jossa poika tapaa tytön ja jossa edetään onnellisina elämänsä loppuun asti.
Jackin ja Gracen elämä on melkein liian täydellistä ollakseen totta. Melkein.
Kun Angelien kotona katetaan pöytä illalliskutsuja varten, kantaa Grace tarjolle juuri oikeanlaisia, sopivan kypsiä kohokkaita eikä Jackin vaimoonsa luomista katseista voi lukea muuta kuin hellyyttä ja palvontaa. Mutta miksi Gracella ei ole omaa kännykkää tai edes sähköpostiosoitetta, miksi hän on jättänyt työnsä ja unohtanut omat ystävänsä ja miksei hän poistu kotoaan yksin edes lenkille tai lääkäriin? Ja miksi yhden makuuhuoneen ikkunassa on kalterit?
”Mielenterveyteni turvaamiseksi minun oli keksittävä jokin keino, joka auttaisi kestämään niin kuvottavan aiheen maalaamisesta syntyvän pahan olon. Ratkaisin asian niin, että aloin antaa peräkkäin maalaamieni taulujen naisille nimet ja kuvittelin, millaisia he olivat olleet ennen kuin heitä vahingoitettiin. Se auttoi minua selviämään. Sekin auttoi, ettei Jack ollut koskaan hävinnyt yhtään juttua. Kuvien naiset - kaikki Jackin entisiä asiakkaita - olivat siis päässeet eroon väkivaltaisista kumppaneistaan, ja tieto kannusti minuakin suunnittelemaan entistä päättäväisemmin, miten pääsisin pois Jackin luota. Kun kerran nämä naiset olivat onnistuneet, minäkin onnistuisin.”
Nämä, jos mitkä, ovat uutuuskirjojen odottajien painajaisia: joulun jälkeen varaamani uutuustrilleri saapuu puolen vuoden jonotuksen jälkeen kahden viikon pikalainana keskelle kaikista kiireisintä kokeidenkorjaus- ja arviointiruuhkaa. Saapumisilmoituksen kilahtaessa puhelimeen pohdin, kannattaako kirjaa ylipäätään hakea, sillä kirjapinossa oli jo kesälomaa varten useampi luettava kirja ja koepinossa korjattava koe. Kävi kuitenkin ilmi, että Suljettujen ovien takana jos mikä oli täydellinen pikalaina, jota en edes olisi tarvinnut pidemmäksi aikaa. Lopulta luin kirjan kahdessa päivässä, ihan vain koska oli pakko.
Suljettujen ovien takana on B. A. Parisin esikoisromaani ja aivan huikea psykologinen trilleri. Toisin kuin viimeksi lukemani Salattu nainen, Suljettujen ovien takana ei pelaa raakuuksilla tai levittele verta ja suolenpätkiä lukijan silmien eteen. Sen sijaan Paris punoo tarinan, jossa jännitys rakentuu vähitellen, mutta joka jo ensisivuilla pakottaa mukaansa. Lopussa kirja on pakko lukea hotkien tarinan lisätessä kierroksia. Suljettujen ovien takana on samalla ahdistava ja koukuttava, vastenmielinen ja mielenkiintoinen, ja se maalaa rankan kuvan henkisestä vakivallasta, vääristyneistä valtasuhteista sekä päästää lukijan kurkistamaan synkkääkin synkempään ihmismieleen.
Kaikilta osilta kirja ei ole - onneksi - täysin uskottava, mutta tarinan vetovoimaa se ei laimenna ollenkaan. Lisäksi en voi olla rakastamatta kirjan naishahmoja, eloisaa ja neuvokasta Millietä, Gracea, jota elämä lukkojen takanakaan ei ole lopulta saanut murrettua sekä etenkin Estheriä, uutta perhetuttua, jolle täydellisyys ei ikinä ole ollut kiinnostavaa.
Ja miksi olisikaan? Kaikkihan tietävät, että täydelliset kulissit näyttävät erilaisilta riippuen siitä, katsooko niitä sisältä vai ulkoa.
”Jouduin taistelemaan kaikin voimin, etten antaisi periksi epätoivolle, kun laulan muiden mukana ’Paljon onnea vaan’ ja taputan, kun Millie puhaltaa kynttilät sammuksiin. Katson ympärilläni vitsailevia ja nauravia ihmisiä ja yritän ymmärtää, miksi elämästäni tuli maanpäällinen helvetti, josta yhdelläkään läsnäolijoista ei ole harmainta aavistusta.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti