torstai 23. helmikuuta 2012

Juha Itkonen: Seitsemäntoista

Juha Itkonen: Seitsemäntoista (2010)
Otava, 383 sivua.


Juha Itkosen Seitsemäntoista on eräällä tapaa kirja kirjan sisällä. Kuuluisa kirjailija Julius Ilonen kirjoittaa menneisyyttään uusiksi. Nyt hän onkin Henrik, seitsemäntoistavuotias lukiolaispoika, hyvän perheen kuuliainen kasvatti, ensimmäistä kesäänsä töissä tavaratalossa. Nelikirjaiminen sana vaanii varjona jokaisen takana, sulkee pankit ja kahvilat, mutta Henrik elää nuoruuttaan, jota mikään ei horjuta. Tavaratalossa Henrik tutustuu parikymppiseen Veskuun,jolla tuntuu olevan aina rahaa ja joka vie Henrikin mukanaan baareihin, ulkomaillekin. Pian ystävyys Veskuun alkaa kuitenkin tuntua ahdistavalta, jopa pelottavalta.

"Eivät kuusitoistavuotiaat saisi rakastua. Kuusitoistavuotiaana ei saa äänestää, ei ajaa autoa, ei ostaa yhtä keskiolutpulloa; kuusitoistavuotias ei ole oikeustoimikelpoinen. Rakastuminen kuusitoistavuotialta pitäisi kieltää vielä paljon jyrkemmin.
    Rakkaus ei ole leikkiä, rakkaus on sotaa: epäreilu taistelu, jossa viaton voi haavoittua. Rakkaus voi olla liikaa kenelle tahansa, aikuisellekin, eikä kuusitoistavuotialla ole sitäkään vähäistä järkeä, paljaassa puhtaassa rakkaudessaan he ovat suojattomia kuin vasta munasta kuoriutuneet linnunpojat. Rakkaus voi haavoittaa, silpoa heidät pysyvästi. Rakkaus voi katkaista heidän siipensä kun he vasta koikkelehtivat hennoilla jaloillaan. Vähän vääränlaista rakkauttaa väärään aikaan, eikä poikanen koskaan kasva linnuksi, lennä niin kuin sen pitäisi."

Toinen kirjan pääkertojista on viisikymppinen yksinhuoltajaäiti Päivi, kirjailija Julius Ilosen entinen työkaveri tavaratalosta nelikirjaimisen sanan ajoilta. Tarinalla on aina kaksi puolta, ja Päivi muistaa sen toisen: hänen mielestään Julius Ilonen on kertonut kaiken vääristellen, jopa valehdellen. Päivin muistoilla on toiset nimet ja toinen luonne, mutta jää lukijan tehtäväksi päätellä, mikä on totuus.

"Päkä sä et tiedä. Päkä sä jos kuka. Kulta just sulle tän piti tapahtua. Just sulle.
    Tapahtua minkä? Että suin päin rakastuu ja sattumalta törmää toiseen, joka samaan aikaan haluaa sukeltaa. Että uskoo ja toivoo ja pelkää ja pettyy, pistää tavarat jakoon ja lapset puoliksi. Voi vittu, varsinainen tapahtuma.
     Kuinka monelle tämäkin sama on tapahtunut? Just sulle. Just mulle. Just koko tälle lähiölle ja kaikille työpaikalla ja jokaiselle naiselle joka helvetin naistenlehdessä. Luulisi että niitä varoittavia esimerkkejä nyt jo vähitellen on riittävästi. Ihmiset niin kuin kanat puskevat päin samaa aitaa."

Ja sitten homma sekoaa ihan täysin - siis Itkosen kirja. On Julius Ilosen kirjeitä tuntemattomalle vastaanottajalle, perinteisempää kerrontaa ja lopulta puheenvuoron ottaa Päivin miesystävä M. Menneisyyden tapahtumat jäävät taka-alalle, kirjan sävy ja tyyli muuttuvat ja tuntuu, kuin kirjailija itsekin unohtaisi, mistä ja miten alun alkaen oli ajatellut kirjoittaa. Seitsemäntoista ongelma on siinä, että se herättää paljon kiinnostusta ja nostattaa tunnelmaa, mutta tarinaa jää kuitenkin pahasti kesken. Ehkä idea nimenomaan olikin, että lukija täydentäisi itse tarinan loppuun, mutta ainakin itse jäin kaipaamaan jotain enemmän.

Koska Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän on ehdoton suosikkikirjani ja muutkin kaksi lukemaani Itkosta toinen toistaan vaikuttavampia, olivat odotukset tämänkin kirjan kohdalla varsin korkealla. Siinä mielessä olinkin aika pettynyt: vaikka Seitsemäntoista ihan kirjana olikin hyvä, oli se Juha Itkosen kirjana pelkästään kohtalainen. Itse asiassa Keskisuomalaisen arvostelu kiteyttääkin saman aika hyvin: "Kirja ei ole Juha Itkosen paras, se on sanottava heti alkuun. Ei se huono ole, ja Itkosen huonokin on parempi kuin monen muun hyvä." Ilman tuota kannen nimeä Seitsemäntoista olisikin tosiaan tuntunut omaperäiseltä ja mahdollisesti jopa varsin mieleenpainuvalta, mutta näiden odotusten jälkeen olo oli lukemisen jälkeen sen verran plaaaaaaah, että kirjasta ei edes jaksaisi kirjoittaa sen kummempaa.


Minun rakkauteni eli valitse mieluummin joku näistä:
Anna minun rakastaa enemmän
Kohti
Myöhempien aikojen pyhiä

lauantai 11. helmikuuta 2012

Miika Nousiainen: Metsäjätti

"Muistan, kuinka matkustin perheemme lomamatkat hattuhyllyllä tai penkkien välissä kuikuillen. Välillä isä kiihdytti ohitukseen. Äiti piti vasenta kättään otsallani turvavyönä. Oikeassa kädessä paloi tupakka.
    Lapset istuvat nykyisin kevätauringossa vaunuissaan aurinkolasit päässä. Lapsuudessani vain rokkitähdet pitivät aurinkolaseja. Aurinkorasva oli luultavasti keksitty, mutta sitä ei käytetty.
    Paahduimme kesän leikeissä palaneen kautta ruskeiksi. Kun muistelen lapsuuttani auringonpaisteessa, tupakansavussa ja vaarallisissa vempaimissa, niin tuntuu siltä, ettei ikäluokkani edes haluttu jäävän henkiin."

Miika Nousiainen: Metsäjätti (2011)
Otava, 286 sivua.


Koska Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolainen on yksi hauskimmista koskaan lukemistani kirjoista, olivat odotukset Metsäjätin suhteen kohtuullisen korkealla. Ja mikäs tuossa. Vadelmavenepakolaisen tapaan myös Metsäjätti oli sellainen kirja, jota kahvilassa tai kirjastossa lukiessa - ja samalla ääneen nauraessa - saa helposti muutamia oudoksuvia katseita.

Iso paha yritys Metsäjätti tehostaa toimintojaa ja ottaa silmätikukseen Törmälän vaneritehtaan. Vaikka luvut näyttävät muuta, on päätetty, että tehdas ei kannata. Tästä syystä Törmälässä kasvanut Pasi Kauppi saa vaikean tehtävän: hänen on palattava kotikaupunkiinsa ja valmisteltava tehtaan irtisanomiset. Törmälästä lähdön jälkeen Pasista on tullut kauppakorkean käynyt töölöläinen Bemari-kuski, vuohenjuuustoa rakastavan suomenruotsalaisen Emilian aviomies, tuleva isä. Mikään hänen elämässään ei enää muistuta synkistä nuoruusvuosista Törmälässä, jossa pessimismi saavuttti aivan uudet mittasuhteet. Nyt Pasin on kuitenkin palattava ja kohdattava niin vuosien taakse jumahtanut kotikaupunkinsa kuin oma menneisyytensäkin

"Törmälässä pidettiin taannoin olutfestivaalit. Siellä oli tarjolla yhtä merkkiä. Minä sitä ihmettelin ääneenkin. En väittänyt olevani asiantuntija, mutta muistelin, että olutfestareilla on tapana maistella montaa laatua. Tarjoilija sanoi, että heille määrä on tärkeintä, musiikissa panostetaan laatuun. Tilasin lisää samaa olutta ja menin kuuntelemaan laatua. Frederik aloitti "Titanicilla"."

Pasin ohella Metsäjätin toinen kertoja on Janne, Pasin nuoruusvuosien paras kaveri, jonka elämä on kulkenut tuttuu törmäläläiseen tapaan: lukion keskeyttämisen jälkeen tehtaalle töihin, työpäivien jälkeen savuiseen kapakkaan odottamaan seuraavaa työvuoroa. Mitään muuta ei kannata yrittää, eihän se kuitenkaan onnistu. 

"Janne näyttää voivan hyvin. Se on innoissaan kirjoituskurssista ja kertoo julkaistusta jutusta.
   - Eivät pitäneet täysin paskana.
   Tunnen Jannen. Jos Janne käyttää noin ylistäviä sanoja omista tekeleistään, ne on kehuttu maasta taivaaseen."

En tidä, johtuiko se kenties omasta nuoruudestani lähes Törmälän veroisessa, synkässä pikkuisessa tehdaskaupungissa (sori, tutut!) vaiko yleisestä tapumuksestani pessimismiin, mutta Nousiaisen kirjassa oli helppo samaistua aivan kaikkeen. Törmälän tuppukylä taistelevine metsoineen, tuulipukuineen ja paikallisine kapakoineen: niin tuttua. Synkkä suomalainen mielenlaatu ja pessimismi: tuttua myös. Kasettien kelaaminen kynänpäällä, kahdeksankymmentäluvun vaatteet, musiikki (vaikka itse olenkin elänyt ennemminkin eurohumppa- kuin kasarihevinuoruuden). Itse asiassa Törmälä tuntuu sijaitsevan maantieteellisestikin aika lähellä sitä puutehdaspaikkakuntaa, josta itse olen ponnistanut.

Totuuden nimissä pitää sanoa, että Metsäjätti menee Törmälän junttiutta kuvatessaan välillä hieman yli, lähelle mauttomuuden rajoja. Mutta minkäs teet, naurattaa silti. Ja niin: vaikka kirja onkin periaatteessa aika synkkä, koostuu se puhtaan angstailun sijaan mustasta huumorista, sarkasmista, kyynisyydestä ja ironiasta Aika hyvä paketti siis

Tuppukyläelämän ohella Metsäjätti tekee pilaa kahdeksankymmentäluvusta, synkistelystä, suuryhtiöistä ja kaupunkilaisesta hienostelusta. Toisaalta Metsäjätti ei ole pelkästään hauska kirja, jonka voi nielaista puraisematta. Vaikka satiiri noin sinänsä ei heti tunnu siltä omillalta kirjatyypiltä, suosittelen Metsäjättiä silti enemmän kuin lämpimästi. Ja hei, erityisesti vanhat koulukaverit: hakekaapa tämä kirjastosta!  

"Niin se on. Sama suru jäytää rikkaitakin, mutta kyyneleet kuivataan parempiin kangaslaatuihin. Voi olla, että suru koskee hyväosaisiin vielä kovemmin. Onhan se isku kovempi, kun korkeammalta pudotaan. Valmiiksi masentunut ei pienistä järkyty."


Miika Nousiaiselta suosittelen lämpimästi myös:
Vadelmavenepakolainen

perjantai 10. helmikuuta 2012

Kulta pieni.


Pieni mökötti ja synkisteli.
Hän löi ja lätki, mäiski, pätki, hyrskyn,myrskyn,
mullin mallin, sikin sokin, tillin tallin !
"Kulta pieni", sanoi Suuri.
"Mistä moinen kiukkukuuri?"
"No kun minä olen möhnää", sanoi Pieni.
"möhnää ja pöhnää ja myrkkysientä, eikä kukaan rakasta Pientä."
"Kulta pieni", sanoi Suuri.
"Aina päästä häntään asti rakastan sua valtavasti."

Pieni sanoi: "Entäs jos olisinkin joku toinen? Vaikka karvaturveloinen?"
"Kulta pieni", sanoi Suuri, "aina päästä häntään asti rakastaisin valtavasti."
Pieni sanoi: "Entäs jos olisinkin kärsäpäinen sottapytty mönkiäinen?"
"Halaisin ja hoivailisin, kärsänpäästä häntään asti rakastaisin valtavasti."
"Ankka tai lammas", nauroi Pieni. "Taikka vaikka irvihammas!"
"Silloin juuri", sanoi Suuri, "irvihampaat harjaan sulta, olisit mun oma kulta."

"Voiko rakkaus mennä rikki", kysyi Pieni. "Ja voiko sen korjata,
auttaako liima tai teippi tai tikki?"
"Voihan nenä, nyt tuli tenä", sanoi Suuri. "Sitä kun minä en tiedä,
mutta ei rakkautta ainakaan roskiin viedä."
"Entäs sitten", sanoi Pieni, "kun ei ollakkaan vierekkäin, voitko mua
vielä rakastaa vai jääkö rakkaus tänne näin?"

He katsoivat ikkunastaan yön tummaan kirkkauteen, Suuri painoi rakasta
lastaan, sitä pikkuista, povelleen.
"Kulta pieni, katsohan kauas kuinka tähdet loistelee tuolla, ne
loistavat, vaikka niistä ovat jotkut jo ehtineet kuolla."
"Ne loistavat, loistavat aina vaan, eivät kuole, ei kuole rakkauskaan."

Debi Gliori: Kulta pieni



Tänään on sekä poika R:n että äidin nuhapäivä. Luvassa siis pojan perässä juoksemista, niistämistä, syöttämistä, leikittämistä, nukuttamista - ja paljon kuumaa juomaa siinä lomassa. Katsellaan ikkunasta pakkasta, hytistään ja odotetaan herra T:tä kotiin töistä ja kokouksesta. Illalla kokeillaan lääkkeeksi vuohenjuustopizzaa ja elokuvaa.

tiistai 7. helmikuuta 2012

Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin

Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin (What I loved, 2003)
Otava, 475 sivua.


Vaikea sanoa, mitä oikein odotin tarttuessani Siri Hustvedtin kirjaan. En kuitenkaan tätä. Aiemmin lukemaani todella heppoisaan Kesä ilman miehiä -kirjaan nähden Kaikki mitä rakastin yllätti ainakin syvyydellään täysin. Myöskään takakansiteksti ei juuri tuonut kirjalle oikeutta, sillä tarina lähti polveilemaan aivan uusille, odottamattomille urille. Hyvä niin.

Kaikki mitä rakastin luonnehtii itseään tarinaksi "taiteesta ja elämästä", ja sitä se onkin. Kirjan minäkertoja on taidehistorioitsija Leo Hertzberg, joka törmää sattumalta vaikuttavaan maalaukseen. Maalauksen on tehnyt nouseva nuori taitelija Bill Wechler, ja vuosien saatossa miehistä ja heidän perheistään, vaimoistaan ja samanikäisistä pojistaan, tulee läheisiä ystäviä. Taidemaailmassa sekoittuvat työ ja arki, ura ja perheiden perustaminen: elämää värittävät niin pitkät dialogit maalauksista ja kirjoista kuin iltapesut, kesäleirit ja avio-ongelmatkin. Kesken huolettomimman lapsuuskesän kuolema muuttaa kuitenkin molempien perheiden elämien suunnan. Kirjan kolmesta osasta viimeinen onkin luonteeltaan kovin synkkä, kun kauneuden ja  perheidyllien sijaan näyttämölle astuvat valehtelu, kylmyys, petokset, pahuus.

"Istuin siinä kuuntelemassa Ericaa ja minua pelotti. Ei hänen surunsa vaan omani. Annoin hänen itkunsa repiä ja raadella sisintäni. On, minä sanoin itselleni. Tämä on totta. Nämä äänet ovat tosia. Katsoin lattiaa ja kuvittelin itseni makaamaan siihen. Loppu, ajattelin, tulisi loppu. Olin rutikuiva. Siinä se. Olin kuiva kuin vanha luu - ja kadehdin Ericalta hänen huitomistaan ja huutoaan. Minusta ei siihen ollut ja hän sai tehdä sen puolestani. Lopulta hän painoi päänsä syliini ja minä katsoin hänen ruttaantuneita kasvojaan, punaista nenäänsä ja turvonneita silmiään. Laskin neljä sormeani hänen poskelleen ja sivelin hänen leukaansa. "Matthew", minä sanoin hänelle. Ja uudestaan. "Matthew.""

Yksi kirjan keskeisimmistä teemoista on  -yllätys, yllätys - taide. Hustvedtin kirjassa onkin useita pitkiä taidetta käsitteleviä henkilöiden välisiä dialogeja sekä erilaisten taideteosten kuvauksia, jotka saavat kirjan tuntumaan väliltä tuskastuttavan hidastempoiselta, välillä taas äärettömän mielenkiintoiselta. Taide toimii myös kirjan henkilöiden pakokeinona, auttaa heitä käsittelemään niitä tunteita, joista ei voi puhua. Kirjan loppupuolella taide saa taas uudet kasvot, kun sen rajoja venytetään kohti mauttomuutta, julmuutta ja lopulta pahuutta.

Hustvedtin kirja on samalla sekä perinteistä proosaa että dekkaria - sekä taidehistoriallinen tutkielma. Niin, ja voipa kirjan nähdä myös eräänlaisena "uuden ajan Frankesteinina", niin kuin eräs arvostelu luonnehti. Kaikki mitä rakastin on ennen kaikea surumielinen muistelma maailmasta, joka kerran oli ja tapahtumista, jotka tekivät siitä nykyisenlaisen. Sokeutuva Leo muisteleekin kahden perheen elämää takautumana tietoisena siitä, että kaikki, mitä hän rakasti, on jossain vaiheessa kadonnut, muuttunut muistoiksi.

Kesä ilman miehiä ei saanut ainakaan minua hurraamaan Siri Hustvedtille, mutta Kaikki mitä rakastin nosti kirjailijan osakkeita huomattavasti. Toki tämä kirja vaatii lukijaltaan jo hieman pureskelua.