tiistai 29. tammikuuta 2013

Look at all of the damage you have done in time.

"Minulla on oikeus muistaa. Oikeus velloa ja rypeä ja piehtaroida muistoissani, hukuttautua niihin jos niin päätän, ne ovat minun, teen niille mitä haluan."


Juha Itkonen: Hetken hohtava valo (2012)
Otava, 511 sivua.

Kauan himoitsemani Juha Itkosen uutuus löytyi kuin löytyikin joulupaketista - ja vielä omistuskirjoituksella varustettuna. Kirja kertoo yhden perheen tarinan monesta näkökulmasta. Yhtäällä on isä Esko, josta vuosien saatossa tuli menestynyt bisnesmies mutta myös epäonnistunut aviomies ja isä, toisaalla poika Esa, joka isänsä varjossa kasvaneena ei koskaan oikein saanut otettua oman elämänsä ohjia käsiinsä. Välillä ääneen pääsee myös Esan äiti Liisa, joka vasta vuosikymmeniä miehensä varjossa vietettyään kasvoi omaksi itsekseen.

Hetken hohtavassa valossa perheen tarina kerrotaan kahden sukupolven, isän ja pojan, kautta. Kolmas polvi, Esan tytär Miia, on kirjassa mukana lähinnä kuulijana.

"Sillä minä en ollut koskaan ajatellut, että niin voisi olla, että isä ikinä missään olosuhteissa olisi voinut tuntea epätoivoa. Että hän olisi tunnustanut sen edes itselleen saati sitten kenellekään muulle. Että epätoivo olisi ollut hänenkin seuralaisensa samalla tavalla kuin se on aina ollut minun, jotain jonka hän vain karisti harteiltaan paljon päättäväisemmin ja onnistuneemmin ja sitkeämmin kuin minä. Se oli ihmeellinen ajatus. Se ei mahtunut minun aivoihini. Se muutti kaiken, vähän niin kuin olisi elänyt koko elämänsä pimeässä ja joku olisi äkkiä varoittamatta sytyttänyt valot. Ne valot olivat kirkkaat hetken, minä uskoin häntä, kaikki oli selvää, mutta heti seuraavana päivänä, ehkä jo samana iltana kun Esko oli lähtenyt ajamaan yötä vasten kohti etelää kaikki alkoi taas hämärtyä."

Jostain syystä Hetken hohtava valo tuo jo ensi sivuiltaan mieleen Kjell Westön ja etenkin Leijat Helsingin yllä. Ja pakko myöntää, tuo Juha Itkonen goes Kjell Westö ei ihan täysin vakuuta. Teksti etenee ajasta ja ihmisestä toiseen rakentaen samalla tarinaa, mutta se suuri juju, jota lukija viimesivuille asti odottaa, jää tulematta - ainakin itse olisin kaivannut perhedraamaan vähän enemmän sitä draamaa. Tai enemmän itkosmaista kuvailua ja kieltä. Tai edes jonkun suuren oivalluksen. Tai pienenkin.

Hetken hohtavassa valossa on oikeasti potentiaalia. Siis oikeasti. Välillä kirja myös väläyttää niin, että melkein - melkein - huokaisin helpotuksesta, että tässähän se minun rakastamani Juha Itkonen taas on. Mutta sitten taas hämärtyi, eikä kirja ikinä noussut sinne tasolle, mihin sen olisi halunnut nostaa. Pitänee jälleen luovuttaa ja napata hyllystä Anna minun rakastaa enemmän. Hoh-hoijaa.

tiistai 15. tammikuuta 2013

Camilla Läckberg: Pahanilmanlintu

"Välillä hän oli muistavinaan sen toisen, sen joka ei ollut yhtä kaunis kuin äiti. Toisen, jonka ääni oli kylmä ja säälimätön. Kuin kova ja terävä lasi. Outoa kyllä hän kaipasi sitä joskus. Hän oli kysynyt siskolta, muistiko tämä sitä toista, mutta sisko vain pudisti päätään. Sitten sisko otti vilttinsä, pehmeän viltin jossa oli pieni vaaleanpunaisia nalleja, ja rutisti sitä lujasti. Ja hän näki, että siskokin muisti. Muisto oli piilossa jossain, ei pään sisällä vaan syvällä rinnassa."


Camilla Läckberg: Pahanilmanlintu (Olycksfågeln, 2006)
Schildts, 417 sivua.


Tuiki tavallisena työpäivänä Patrik Hedström saa tutkittavakseen yhden auton liikenneonnettomuuden. Kaikki tuntuu menevän oppikirjan mukaan, ja tapaus vaikuttaa selkeältä rattijuopumukselta. Lähemmissä tutkinnoissa kuitenkin selviää, ettei kuollut nainen suinkaan hankkinut verensä promilleja itse - tai edes ajanut autoa enää siinä tilassa - ja yhtäkkiä Patrikilla on selvitettävänään murha, johon hän ei tunnu millään löytävän johtolankoja - ja joka muistuttaa pelottavan paljon jostain vanhasta.

Samaan aikaan Fjällbackan pikkukylässä kuvataan uutta tosi-tv-sarjaa, Fucking Tanumia. Ohjelman toinen toistaan julkisuudenkipeämmät kilpailijat tuntuvat kaikki kantavan sisällään synkkiä salaisuuksia. Kun yksi kilpailijoista murhataan, saa iltapäivälehtitasoinen ohjelma yllättäen järkyttävän käänteen,

Kuinka ollakaan, tapaukset liittyvät kuin liittyvätkin toisiinsa.

Nykyhetken rinnalla seurataan jälleen kerran menneisyyttä, jonka tapahtumat selventävät motiivia pala palalta. Muihin Läckbergeihin verrattuna menneisyyden tarina on kuitenkin Pahanilmanlinnussa selvästi köykäisempi, eikä seuraava menneisyyslukua odota vesi kielellä kuten esimerkiksi Merenneidossa.

Pahanilmanlintu on jälleen kerran totuttua Läckbergiä eli perusvarma dekkari, joka viihdyttää ja jaksaa kiinnostaa loppuun asti. Toki kirjailijan tuotantoa enemmän lukeneena on pakko mainita, että dekkarien taso paranee tuotannossa uusimpiin siirryttäessä: siinä missä esimerkiksi Merenneito ja Änglamakerskan ovat molemmat loistavasti kirjoitettuja jännäreitä, on Läckbergin esikoinen Jääprinsessa paikoin kömpelö ja jopa harlekiinimainen. Pahanilmanlintu sijoittuu tässä mielessä jonnekin Merenneidon ja Jääprinsessan välimaastoon: dekkarina koukuttava ja mielenkiintoinen, mutta kuvauksissaan välillä aika mitäänsanomaton.

Toisaalta Pahanilmanlintua on turha moittia muutamasta ei-niin-korkekirjallisuutta-olevasta kohdasta. Dekkarien ystävällä tästäkin kirjasta kun löytyy kaikki tarvittava rikoksen selvittämisestä vanhoihin mysteereihin sekä monipuolisesta henkilökavalkadista vauhdikkaasti etenevään juoneen.


Omat Läckberg-suosikkini:
Merenneito
Änglamakerskan
Majakanvartija
Perillinen