lauantai 30. marraskuuta 2013

When I was a young boy. My father took me into the city. To see a marching band.

Marraskuun viimeisen viikon kohokohdat:


Rucola ja mustapippuri ruisleivällä maanantai-iltana.


Alexander Skarsgård maanantai-, tiistai-, keskiviikko- ja torstai-iltoina.


 Minimintistä keskiviikkona kotiutunut paketti lastenvaatteita. 


Aivan mahtava työ (joka arkipäivä ja tähän aikaan vuodesta muutamana iltanakin).


Firman pikkujoulut perjantaina eli korkkareilla tanssimisesta väsyneet jalat lauantaina.

Koko viikon vaivannut flunssa alkaa olla jo selätetty, ja perjantaina ääni kesti jopa intensiivisen karaokeputken. Tästä onkin hyvä lähteä seuraavaan viikkon, jonka osalta kalenteri onkin jo ihan täynnä.

torstai 28. marraskuuta 2013

You float like a feather. In a beautiful whirl.

 

Toissaviikolla kävimme Sokoksella tervehtimässä joulupukkia. Vaikka tapaamista oli suunniteltu jo kotona ja pohdittu, mitä sanotaan ja miten, iski h-hetkellä kuitenkin jännitys. Lopulta poika R päätyi pelkästään kuiskaamaan "pikajuna" ja joulupukin jo lähdettyä huutamaan vielä varmemmaksi vakuudeksi perään "PIKAJUNA!". Lahjatoive ainakin tuli selväksi.

Viime viikolla poika R vaihtoi yllättäen ykköslahjatoivettaan, ja Vain elämää -maratonin innoittamana ilmoitti haluavansa pukilta oikean kitaran, jotta "voisi laulaa Jukka Poika -lauluja".

Ensi viikolla meillä toivotaan palavasti varmasti jo jotain muuta.

Oikeasti meiltä löytyy jo vaatekaapin kätköistä muutama paketti, joita ollaan viime viikkoina hankittu. Tarkoitus on ostaa vain muutama lahja ja nimenomaan jatkoa niille samoille sarjoille, joita meiltä löytyy jo ennestään. Pukki tuokin kaksivuotiaalle uuden aseman Brion junarataan, uuden osan Pekka Töpöhäntä -kirjasarjaan sekä kasvatusta Dublo-kokoelmaan. Loput rahat säästämme tuleviin jouluihin, jolloin poika R jo osaa vertailla lahjasaalistaan kavereidensa kanssa. Onneksi vielä ollaan vasta kaksivuotiaita!

Viimeviikkoinen kitaraidea jäi kuitenkin siinä määrin pyörimään mieleen, että päädyin kuin päädyinkin hakemaan lisäinfoa netistä. Kummankohan kärsivällisyys loppuisi ensimmäiseksi, soittamisesta vielä nyt innostuneen kaksivuotiaan vai musisointia kuuntelevan äidin?

keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Älskling jag har aldrig kunnat lära dig någonting. I bästa fall så kan jag bidra med en känsla.

"Det behövs inte mycket för att få honom att vilja följa med någon för alltid. Det behövs bara en blick som dröjer aningen för länge i hans.
       Så mycket längtar han. Som en feber i hans kropp. Han är som en tom plastpåse på gatan som vinden tar tag i lite hur som helst, kastar fram och tillbaka och gör med den lite hur den vill.
       Det kan vara vad det vill, bara han får kalla det kärlek."
  
Jonas Gardell: Torka aldrig tårar utan handskar 1.Kärleken (2012)
Nordstedts, 291 sivua.


Note to myself: Trilogiaa ei ikinä pidä aloittaa keskimmäisestä osasta. 

Mutta kun kirjaston varausjonon yhdistää äärimmäisen kärsimättömään kaikkimullehetinyt-luonteeseen, on ensimmäiseksi käsiin saatu Sjukdomen ihan pakko lukea ennen sarjan aloittavaa Kärlekeniä. Onneksi samalla tuli myös todistettua, että jos kyseessä on niinkin hyvä trilogia kuin Jonas Gardellin Tårka ardrig tårar utan handskar on, ei edes vähän väärä lukujärjestys juurikaan haittaa.

Eletään vuotta 1982 Tukholmassa, jossa homous vielä kolme vuotta aikaisemmin luokiteltiin sairaudeksi. Yhä moni on tottunut lymyilemään piilossa, istumaan aina nurkkapöytään ja pelkästään - korkeintaan - haaveilemaan rakkaudesta. Pelko olla olemassa mutta myös halu olla lähellä ajaa miehet epämääräisiin yleisövessoihin sekä sivukujien anonyymeihin suhteisiin, joissa velloo uhka, josta vasta valtameren takana kuiskitaan. Uhasta tulee totta, kun elokuussa 1983 ensimmäinen ruotsalaismies kuolee aidsiin.

Kuten kakkososassakin myös Kärlekenin keskiössä ovat tukholmalainen Jehovan todistaja Benjamin sekä yksinäisyydessä aikuiseksi kasvanut Rasmus, jotka itseään etsiessään löytävät toisensa.

"I samma sekund Benjamin blir varse den nytillkomne hejdar han sig i steget, är för ett ögonblick alldeles stilla, och han vet att det är hit, till detta ögonblick, till detta möte, till denne man, som hela hans rörelse har syftat.
    Det är hit han hela tiden har gått.
    Kanske hade han verkligen trott att han knackade dörr för att vittna om Jehova. I själva verket hade han bara letat efter denne man."

Vaikka varsinainen tarina alkaakin kahdeksankymmentäluvun alusta, paljastaa kertoja tekstin edetessä lukijalle paloja niin Benjaminin ja Rasmuksen lapsuudesta kuin tulevastakin. Mutta jo ilman pätkiä valkoisessa eristyshuoneessa voi päätellä, ettei kirjan rakkaustarina mitenkään voi päättyä onnellisesti. Ehkä kaikista pysäyttävintä kirjassa on kuitenkin sen jokaisesta sanasta ja rivien välistä huokuva yksinäisyys, kaipuu ja niin suuri alakulo, että se menee luihin ja ytimiin asti. Jokaista askelta, jokaista metromatkaa ja jokaista aamukahvia leimaa sama toive: että elämänsä aikana saisi rakastaa jotakuta, joka myös rakastaisi takaisin.

Ensimmäistä osaa voi suositella myös niille, joilla peruskouluruotsi on jo päässyt ruostumaan: Rakkaus ilmestyi suomeksi alkukesästä ja sai täälläkin paljon ylistäviä arvioita. Trilogian jälkimmäisten osien suomennoksia saa kuitenkin odottaa ensi vuoteen.

sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Pidä niistä listaa, jotka joulukortin lähettää.


Yhdet väliin jääneet pikkujoulut, mutta toisaalta myös yksi yllätysvieras Helsingistä (kiitos, ihana Outi!). Kaksi yskittyä yötä, mutta toisaalta myös kaksi aamua, jolloin ollaan loikoiltu sängyssä vielä kahdeksan jälkeenkin (seriously!). Yksi noutoruoka kiinalaisesta. Kahdet väliin jätetyt päiväunet, joten myös vain kaksi jakso True Bloodia. Monta kupillista kuumaa juomaa ja yksi pussillinen merkkareita. Joulukorttiaskarteluja (koska myönsimme vihdoin, ettemme saa tänä vuonna poikaamme poseeraamaan tonttulakissa). Yksi loppuun luettu romaani ja aikamoinen kasa lastenkirjoja. Kaksi kipeää kurkkua.

Eli näitä sairaspäiviä neljän seinän sisällä.

perjantai 22. marraskuuta 2013

So this is Christmas.

Sain Sandellalta haasteen kertoa omasta suosikkijoulukoristeestani. Valinta oli lopulta aika helppo. En ole jotenkin ikinä osannut innostua välkkyvistä ja jenkkityylisistä bling-bling-koristeita ja toisaalta nykytrendien mukainen Meidän joulu on mustavalkoisen graafinen -ideologia ei sekään tunnu oikein omalta. Koska edelliset joulut olemme viettäneet maakuntaa kiertäen, ei meillä edes löydy kotoa laatikoittain koristeita. Tämän talon löysin kuitenkin viime vuonna Toivolan joulupihalta, ja nyt marraskuun lopulla se on taas kaivettu esille. Jo yhdellä tuikulla saa kotiin kivasti valoa, ja tällaista koristetta jaksaa katsella myös jo nyt jouluähkyn kanssa painiva allekirjoittanut, joka ryntää kaupasta pois heti kuullessaan Santa Claus is coming to town -renkutuksen.



Kiitos, Sandella! Haaste lähtee tällä kertaa eteenpäin seuraaville blogeille, jotka molemmat kannattaa käydä kurkkaamassa:


Muistakaa linkittää postauksenne myös Karkkipurkki-blogin alkuperäiseen haastepostaukseen!


Erilaista joulutunnelmaa etsiville muuten tiedoksi, että Toivolan joulupiha avataan täällä Jyväskylässä taas ensi viikon lopulla.

keskiviikko 20. marraskuuta 2013

Olen kahlannut rantaveteen. Soutanut soutuveneellä sumuisena aamuna.

Viimeisimpänä kikkana kaamosväsymyksen karkoitukseen kokeiltiin suklaamuffineja. Käyttämäni Keskisuomalaisesta napattu ohje oli Susu-palamuffineihin, mutta itse päätin kokeilla täytteenä Susu-palojen sijaan Tupla-suklaata. Syy tai seuraus, mutta Tuplat sattuivat vielä olemaan lähikaupassa kadun toisella puolella tarjouksessa. Helpolla ja nopealla ohjeella tekee muffinit nopeasti, ja suklaaksi voi valita mieleisensä.


TUPLA-MUFFINIT

4 dl vehnäjauhoja
2 dl sokeria
2 tl leivinjauhetta
2 tl vaniljasokeria
1 dl vahvaa kahvia
1 dl maitoa
1 dl juoksevaa margariinia
2 kananmunaa
3 rkl kaakaojauhetta
4 Maxi Tuplaa

Pilko suklaat, sekoita kuivat aineet keskenään ja lisää muut aineet sekoittaen. Jaa taikina vuokiin ja paista 200-asteisessa uunissa noin 20 minuuttia.

maanantai 18. marraskuuta 2013

Only know you've been high when you're feeling low.


Koska meille on tällä viikolla kutsuttu vanha ystäväporukka jälkikasvuineen maistelemaan glögiä ja istumaan iltaa sekä seuraavaksi illaksi vielä kaveripariskunta viettämään rääppiäisiä, aloitettiin projekti Kadonneen joulufiiliksen metsästys lauantaina leipomalla pipareita.

En tiedä, onko syynä jatkuva sade, järkyttävä pimeys vai ihan joku muu, mutta tänä vuonna en ole yhtään jaksanut innostua jouluvalmisteluista. Oikeastaan olen salaa toivonut, ettei joulu tulisikaan. Joululoma kylläkin, mutta joulun voisin hyvin jättää kokonaan väliin. Jo lokakuusta asti kauppojen hyllyillä välkkyneet joulupukkivalot lähinnä ahdistavat enkä millään jaksaisi kierrellä viikkotolkulla putiikista toiseen etsien sitä täydellisen sopivaa joululahjaa tai muistella, kenelle ostinkaan saunasetin viime vuonna ja pitäisikö tänä vuonna siinä tapauksessa päätyä lahjapakkaukseen. Myös ajatus taas yhdestä joulusta kiertäen maakuntaa kymmenen eri laukun kanssa tuntuu tänä vuonna erityisen uuvuttavalta. Aika monena jouluna ollaankin palattu kotiin, purettu laukut, pesty pyykit, lysähdetty viimein omalle sohvalle - ja huomattu, että siinähän se yhteinen loma sitten menikin. (Ja ettei missään nimessä ehditä levähtää tänäkään vuonna, on meille - tiedoksi vaan miehellekin muuten - suunnitteilla joululomaksi pientä keittiöuudistusta.)


Meillä ei siis ole vielä jouluvaloja tai joulukoristeita, eikä blogissakaan nähdä joulukalenteria koristeluvinkkeineen. Lisäksi olen sen verran huono äiti, ettei minua nähdä kokoamassa lapselleni omatekemää joulukalenteria pienine yllätyksineen, tänäkään vuonna. Vaikken mikään maailman hartain ihminen ole itsekään, tulee välillä ihan pakosti mieleen, tarvitseeko jouluksi tosiaan sen täydellisen sävyisen kattauksen, oikeanlaiset paperipillit ja joka vuodeksi uudet koristeet. Muistaakseni kyse oli jostain ihan muusta.

Minulle joulussa tärkeintä on rauhoittuminen. Se, että kerrankin voi vaan olla. Kaikkein parasta on, kun voi vain olla niiden tärkeimpien ihmisten kanssa, omassa rauhassa, suklaata syöden, kirjoja lueskellen ja elokuvia katsellen. Ja tietenkin kynttilöiden valossa, lämpimän viltin alla ja villasukat jaloissa.

(Vaikka oikeasti voisin tänä vuonna jättää tuonkin väliin, nostaa tililtä veronpalautukset, unohtaa koko joulun perinneruokineen ja lentää jonnekin lämpimään.)


Pipariterapia muuten toimi ainakin jossain määrin: vaikka sade ropisi leipoessa ikkunaan, toi piparintuoksu hetkittäin ihan oikean joulufiiliksen. Sunnuntaina uskaltauduimme jopa jouluostoksille.

lauantai 16. marraskuuta 2013

But you see, it's not me, it's not my family.

Kuukausi takaisin työelämässä on opettanut, että...



Vuorokauteen tarvittaisiin vähintään muutama tunti lisää, jotta ehtii töiden lisäksi toteuttaa itseään, viettää laatuaikaa perheen kanssa, liikkua, hoitaa parisuhdetta ja välillä levätäkin.

Ehdimme lähipuistoon nykyään pelkästään pimeällä (ja jostain kumman syystä olemme siellä ihan keskenämme).

Salitreeni väsyneenä työpäivän jälkeen ja salitreeni virkeänä aamupäivästä lapsen ollessa hoidossa eroavat toisistaan kuin yö ja päivä. Rasti seinään, kuntoilu on pitänyt. Itsensä haastamisesta salilla sen sijaan ei enää voi puhua.

Sanon taas liian usein "Tulepa nyt reippaasti sieltä". Tosin sillä lauseella poika R:n päiväkotipäivät on edelleen saatu pidettyä kuusituntisina.

Paluu työelämään näkyy tilillä erityisesti siitä syystä, etten enää käy keskustassa muuta kuin vaihtamassa bussia. Myöskään nettishoppailulle ei jaksa uhrata aikaa.

Työn tylsyydestä tai yksitoikkoisuudesta ei voi valittaa. Viimeisen neljän viikon aikana olen palaveerannut, kokoustanut, korjannut kokeita, suunnitellut,  suuttunut, leikellyt muistipelikortteja, nauranut, tehnyt töitä tietokoneella ja esiintynyt kissaksi pukeutuneena Flash Mobissa. Puhumattakaan siitä, että työpäivän aikana puhun kolmea kieltä.

Marraskuu + pimeä + kiire + väsymys = ei hyvä.

Kuluneen neljän viikon perusteella voin taas rehellisesti sanoa, että huolimatta jatkuvasta pätkätyöahdistuksesta olen ehdottomasti unelma-ammatissani.

torstai 14. marraskuuta 2013

On his face is a map of the world.


Minua vaivaa krooninen matkakuume. Sen pahin kausi on syksyisin. Siis silloin, kun Suomessa on kaikista pimeintä. Eli juuri nyt. Silloin meillä aletaan haaveilla ensi vuoden matkoista. Siksipä Melinan blogin matkakartta-haaste tuli ihan oikeaan aikaan: jos ei tällä hetkellä ole mahdollisuutta matkustaa mihinkään, on matkakuvien selaaminen toiseksi paras vaihtoehto.

Haasteen idea menee lyhykäisyydessään näin:


1. Näytä matkakartan (Travbuddy tai vastaava) avulla missä maissa olet käynyt ja paljonko se on prosentteina.

2. Kerro, mielellään perusteluineen, mikä tai mitkä vierailemistasi maista ovat olleet suosikkejasi.

3. Paljasta vielä se maa (tai kaupunki), johon et ole vielä päässyt matkustamaan, mutta johon pääsystä haaveilet.

4. Kiitä sitä bloggaajaa, jolta olet haasteen saanut ja vinkkaa myös Casa Volmariin omasta matkakartasta, jotta voin käydä siihen tutustumassa.

5. Haasta mukaan 3-5 bloggaajaa.







Oma lukuni on hävettävän pieni, sillä lapsuudessa minulla ei ikinä ollut mahdollisuutta matkustaa. Ensimmäisen kerran olinkin lentokoneessa vasta 21-vuotiaana, jolloin suuntasin koko kesäksi Göteborgiin töihin. Göteborgin kesään kuului hotellihuoneiden siivoamisen lisäksi paljon juhlimista tyttöporukalla, loikoilua meren rannalla Ruotsin saaristossa, päivämatka Osloon, kimppakämppä kahden muun suomalaistytön kanssa Viktor Rydbergs gatanilla ja aivan ihanan avulias naapuri Mats, joka opasti meitä pesukoneen käytössä, sekä monta maailmanparannushetkeä kahvin ja kakkupalan ääressä Café Dalissa. Aamuisin heräsin lokkien kirkumiseen ja syksyllä palasin Suomeen montaa uutta ja ihanaa ystävää rikkaampana.


Koska rakastan suurkaupunkeja, ovat mieleenpainuvimmat matkakohteet olleet ehdottomasti Lontoo ja Pariisi. Lontoossa reissasimme herra T:n kanssa ensimmäistä kertaa joulun 2009 jälkeen, jolloin myös vastaanotimme uuden vuoden ja vaihdoimme kihlasormukset Big Benin juurella ihmisten laulaessa Auld Lang Syneä. Koska työ vie herra T:n Lontooseen vähintään kerran-kaksi vuodessa, lomailimme Lontoossa viime syksynä myös koko perhe. Pariisiin teimme siskon kanssa lyhyen kaupunkiloman opiskeluaikoina, mutta kolmessa päivässä jäi näkemättä niin paljon, että kaupunkiin pitäisi ehdottomasti päästä vielä uudelleen.



Parasta matkustamisessa on se, että ne sillä hetkellä tukalatkin tilanteet muuttuvat myöhemmin hauskoiksi muistoiksi. Kuten se, kun siskon kanssa saavuimme vihdoin myöhästyneellä lennolla puolikuolleina ja painavia reppuja raahaten öiseen Pariisiin ja muutaman kerran pimeillä pikkukaduilla eksyttyämme saimme kuulla pelkkää ranskaa puhuvalta vastaanottovirkailijalta, että meidän hotellihuoneemme oli jo ehditty antaa eteenpäin. Tai se kun juoksimme Hampurissa niin kiireellä junaan, että vasta junan jo liikkuessa huomasimme siskon korkokengän koron jääneen jonnekin asemalle. Puhumattakaan siitä, kun istuimme oluilla aurinkoisessa Amsterdamissa tyytyväisinä ja väsyneinä ja siskolla jaloissa lähimmästä kojusta hiertävien korkkareiden tilalle ostetut maailman mukavimmat ja maailman rumimmat terveyssandaalit.

Tällä hetkellä meillä haaveillaan New Yorkin -matkasta, mutta pari kertaa taaperon kanssa lentäneinä ja niistä kerroista viisastuneina lomailemme luultavasti tulevinakin vuosina lähinnä Euroopassa. Toinen iso haave on myös päästä jossain vaiheessa ulkomaille pidemmäksi aikaa, jolloin oikea elämäntilanne ja sopiva tutkimusapuraha tarkoittaisi meidän ja herra T:n työn tapauksessa todennäköisesti nimenomaan Lontoota. Lähitulevaisuudessa riittäisi kyllä myös pikainen pyrähdys Tukholmaan ja vierailu uudessa ABBA-museossa.


Haaste lähtee eteenpäin kahdelle blogille:


Kuvat Kreetalta, Kyprokselta, Lontoosta, Tukholmasta ja Tallinnasta.

tiistai 12. marraskuuta 2013

You ain't ever gonna burn my heart out.

"Muistoja, vailla sen kummempaa järjestystä:
    - kiiltävä ranteen sisäpuoli;
    - hyörypilvi tiskialtaan yllä, kun kuuma paistinpannu pudotetaan sinne naurun säestyksellä; ---
    - toinen, leveä ja harmaa joki, jonka virtauksen suunnan sen pinnassa karehtiva navakka tuuli kätkee;
    - aikaa jäähtynyt kylpyvesi lukitun oven takana.
   Tätä viimeistä minä en kyllä itse nähnyt, mutta se mitä päätyy muistamaan ei välttämättä ole sama kuin se mitä on todistanut."


Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi (The Sense of an Ending, 2011)
WSOY, 157 sivua.


Kuin jokin päättyisi alkaa teokseni minäkertojan Tonyn nuoruudesta. Kuusikymmentäluvun nuorten päivät täyttyvät koulusta, tytöistä, tulevaisuuden suunnitelmista, itsensä etsimisestä sekä hauskanpidosta. Sitten tiiviiseen kolmen pojan porukkaan liittyy uusi jäsen Adrian, joka on ystäviään älykkäämpi, syvällisempi mutta samalla myös haavoittuvampi. Poikanelikon yhteyden päättää kuitenkin omalaatuinen tyttö Veronica, jonka tapaaminen suistaa raiteiltaan lopulta sekä Tonyn että Adrianin elämät.

Nykyhetkessä eläkeikään ehtinyt Tony saa käsiinsä arvoituksen. Nainen vuosikymmenten takaa testamenttaa hänelle 500 puntaa ja salaperäisen kirjeen. Yllättävä perintö tuo Tonyn elämään vuosia sitten kadonneita ihmisiä, heidän mukanaan Adrianin, ja pakottaa hänet kokoamaan uudestaan koko menneisyytensä. Samalla Tony joutuu sovittamaan yhteen kaksi eri ihmistä: miehen, joka hän luuli olevansa sekä pojan, joka hän oli. Barnesin keskeisimpiä teemoja ovat muisti ja muistot sekä niiden, erityisesti niiden valheellisimpien, kyky muuttaa koko ihmisen elämän.

Kuin jokin päättyisi päätyi minun kirjapinooni alun perin ystävän suosituksesta: kun kuulee jonkun hehkuttavan törmänneensä kirjaan, joka "tempaisee mukaansa niin, että kaikki muu ympäriltä katoaa", on itsekin pakko naputella sama nide kirjastosta varaukseen. Koko sadanviidenkymmenenseitsemän sivun ajan odotin, että minulle kävisi samoin, että tarina nappaisi mukaansa. Niin ei kuitenkaan koskaan käynyt - ja sitten kirja olikin jo loppu.

Pikainen selailu kirjablogeissa paljasti, että Julian Barnesin tuotos on saanut osakseen huutelua niin puolesta kuin vastaankin. Moni rakastui ensi sivulta erityisesti kirjan alakuloiseen sävyyn ja kauniiseen kieleen ja löysi kirjasta sen jonkin. Yhtä moni minun tavoin halusi pitää kirjasta, joka kuitenkin tarjosi paljon ajateltavaa ja yllätti lopussa - muttei kuitenkaan pystynyt. Huonoksi Barnesin kirjaa ei kuitenkaan voi luokitella, sillä ihan viimeisille sivuille asti oikeasti tuntui, että rivien välissä tosiaan oli jokin se jokin, mikä tekee ihan kivasta kirjasta aivan loistavan kirjan. Minä en sitä vain löytänyt.

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Papa don't preach.

Isänpäivän kunniaksi kaksivuotias oli sanellut päiväkodin tädeille päällimmäisiä ajatuksiaan isistä. 


Aamuisessa kortissa luki:
"Isi on töissä yliopistossa. Isi leikkii konehommia. Isi tiskaa. Isi syö kakkua. Isi käy Kalapuistossa (= Mäki-Matin perhepuisto)."

Edes isänpäivänä isi ei saanut armoa: herätys koko perheellä oli kello seitsemän. Isänpäivänä lämpimän peiton alta sai kuitenkin siirtyä valmiiseen aamupalapöytään ja jo ennen kahdeksaa vatsa oli täynnä Daim-juustokakkua. Poika R:n piirrosten ja kortin lisäksi isi palkittiin halauksilla, laululla, suukoilla ja Dan Brownin uusimmalla dekkarilla. Meidän kotona asuu maailman paras isi.

lauantai 9. marraskuuta 2013

Kylmästä lämpimään.


Joka sanoo, että naistenlehdissä on pelkkää hömppää, on ehdottomasti väärässä. Kaupasta mukaan nappaamastani uusimmasta Oliviasta kun löytyi Riina-Maria Metson aivan loistava artikkeli Kuohahtiko sinullakin taas?, jossa kotiraivottareksi tunnustautuva Metso päättää ottaa selvää temperamenttityypistään ja siitä, miten pahimman kiukunpuuskan pystyy pitämään aisoissa. Niin, kolmikymppisenä.

Myös meillä asuu liian usein kotiraivotar.

Temperamenttityypin testaus käy käden käänteessä: Tony Dunderfeltin Tunnista temperamentit -kirjan testi kun löytyy myös netistä. Temperamenttitestin avulla voi selvittää oman neljään eri väriin jaetun temperamenttityyppinsä. Väreistä ja persoonista räiskyvämpiä ovat punainen ja keltainen, hillitympiä taas sininen ja vihreä.

Kahdentoista kysymyksen perusteella testin tulos on selvä. Minä olen punainen persoona.

"Kun temperamenttityylisi on punainen, olet yleensä energinen, suoraviivainen ja voimakastahtoinen. Ilmaisutyyliltäsi olet jämäkkä, tavoitteellinen, reipas ja äänekäs. Ryhmässä olet usein itsevarma puheenjohtaja ja taistelija. Heikkouksiasi saattaa olla hallitsevuus ja kärsimättömyys sekä se, ettet näe omia heikkouksiasi."

Koska temperamenttityyppi on on synnynnäinen, määrää se jo lapsen tapaa suhtautua asioihin ja ilmaista tunteitaan. Terveisiä siis äidille - ja anteeksi. Jo kahdeksankymmentäluvun lopulla tapasin heittäytyä Oscarin arvoisesti leluosastolla, kun selvisi, että kaupasta ostettava Prinsessa Barbie tulikin minun sijastani synttäreitään viettävälle pikkusiskolle. Muutamaa vuotta aiemmin uusien luistimien kokeilu johti ensimmäiseen kaatumiseen, dramaattiseen heittäytymiseen ja varmasti koko kaupungin kuulemiin En enää ikinä luistele -huutoihin. Vaikka kiukunhallinta on reilussa parissakymmenessä vuodessa helpottunut, tulee välillä eteen tilanteita, joissa kieltämättä tekisi mieli heittäytyä lattialle raivoamaan. Kuten Riina-Maria Metso, myös minä tunnen usein syyllisyyttä kiukustumisestani sekä reagointitavoistani, etenkin silloin kun lähietäisyydellä pyörii herra kaksivuotias. Onneksi osaan myös pyytää anteeksi ja onneksi kolikolla on kaksi puolta: punaiset temperamenttityypit sekä raivoavat että rakastavat voimakkaasti. Itse huomaan myös innostuvani uusista ideoista sekunnin murto-osassa (ja toisaalta myös kyllästyväni aivan yhtä nopeasti, jos projekti ei etenekään ihan kaikkimulleheti-vauhdilla).

Omena ei ole pudonnut kauas puusta. Vaikka kaksivuotiaan raivoamisen voi hyvin laittaa uhman piikkiin, näen minä poika R:n käytöksessä usein itseni, niin hyvässä kuin pahassakin. Meillä lentävät seinään Brion junaraiteet ja lähikaupan karkkihyllyn edessä on jo heittäydytty useampaan kertaan, mutta toisaalta poika myös näyttää voimakkaasti ilon ja riemun.

Mikään yllätys ei ollut myöskään, että isi paljastui testin mukaan selkeästi siniseksi tyypiksi. Voi raukkaa. Toisaalta kaksi punaista tyyppiä ja yksi kaksivuotias voisi olla jo liian räiskähtelevä yhtälö.


Löytyykö ruudun takaa muita punaisia tai keltaisia temperamenttityyppejä?

torstai 7. marraskuuta 2013

Blocked one way. I found another.


Yhtenä päivänä jutustelin erään tomeran neiti kolmeveen kanssa. Puheen kääntyessä lempiväreihin tyttö totesi päättäväisesti: "Mun lempiväri on tietenkin pinkki, mutta nykyään myös sininen, sillä Tuhkimollakin on sininen mekko". Kieltämättä loogista.


Tällä viikolla meillä on valittu vaatteita päiväkodin valokuvaukseen. Äiti olisi halunnut ikuistettaviksi curryväriset farkut, mutta kaksivuotias sanoi ei. Sininen farkkupaita sentään kelpasi. Alaosaksi poika R sai valita punaiset suosikkifarkkunsa sekä turkoosit suosikkitennarinsa. Muutaman muun kolmi- ja kaksivuotiaan sekä vanhempien kanssa käytyjen keskustelujen perusteella meidän kaksivuotiaamme ei tosin tunnu olevan ainoa, jolla on vaatteista, kuoseista ja väreistä selkeät mielipiteet. Meillä ehdoton lempiväri on punainen, ja alkusyksystä ostamani Pompin currynväriset farkut saavat siis edelleen ihastuttaa lähinnä vaatekaapissa.


Johtuen suosikkihousuista tai ei, kuvaus sujui lopulta aika jännittyneissä tunnelmissa. Tuntematon kuvaaja, outo aikataulu sekä nopea kuvausaikataulu yhdistettynä kaksivuotiaaseen, joka vaan nykyään ei suostu poseeraamaan, tietää aina lopputulokseksi hankaluuksia. Onneksi muutama näkemäni otos oli sentään onnistunut.


Päiväkotikuvauksen sijaan päiväkotielämä on vihdoin alkanut sujua entiseen malliin. Perään naama punaisena itkevän lapsen sijaan päiväkodin ovella näkyy enää vain leikkeihin ryntäävän pojan katoava selkä, ja iltapäivällä kotiin saa hakea lapsen, joka laulaa tyytyväisenä kuinka "Tulin voittamaan, en anna minkään seisoo tiellä" (tämä tosin opittu päiväkodin sijaan kotoa isiltä). Puhuvan päiväkotilaisen hyviä puolia on myös se, että lapsi haettaessa osaa jo sanoa "on ollut kiva päivä".

keskiviikko 6. marraskuuta 2013

10 kuvaa kesään.


Marraskuun kuudes Mäki-Matissa. Osuttiin puistoon oikeaan aikaan ja saatiin ikuistaa viimeisen parin viikon ensimmäiset auringonsäteet. 

Vielä kuukausi sitten täällä näytti tältä.

sunnuntai 3. marraskuuta 2013

And it's hard to hold a candle In the cold November rain.










Marraskuun ensimmäinen viikonloppu. 

Yksi onnistuneesti aloitettu Movember-projekti (koskee siis perheen isiä, toim.huom.), yhdet sunnuntai-iltapäivän kakkukahvit Wilhemiinassa, LiikuntaPeuhula ja ihanat ystävät, True Blood season three, kahdet päiväunet (koskee sekä äitiä että poikaa), yksi siivouspäivä, liikaa herkkuja ja epätoivoinen yritys kompensoida sitä sunnuntai-iltana salaatilla sekä mahdollisimman paljon oleilua akselilla sohva-sänky.

Joko muistin muuten mainita vähintään kymmeneen kertaan, ettei ole mitään kurjempaa, kun tämä marraskuisen Suomen pimeys, joka alkaa jo ennen kuin iltaruoka on arkisin saatu syötyä ja ehditään edes ajatella ulos lähtöä? Eipä ihme, että ollaan siellä yleensä ihan keskenämme. Energiavajeeseen ja nuutuneeseen oloon eivät tunnu auttavan nettishoppailu, liikunta, herkuttelu, kynttilöiden polttaminen, matkatoimistojen nettisivujen selailu tai monivitamiinit, ja olisin jo valmis skippaamaan koko joulun ja talven ja kelaamaan pikakelauksella kevääseen asti. Sunnuntai-iltana ruokapöydän antimiin tyytymätön kaksivuotias totesi kylmänviileästi "En halua ollenkaan ruokaa, vaan otan pelkkää patonkia ja syön sen peiton alla." Kunpa voisikin.

perjantai 1. marraskuuta 2013

You only need the light when it's burning low.

Viikon pakollinen pasta (jonka ehtii myös kiireinen uraäiti tehdä siinä välissä, kun on ensin kiirehditty töistä bussiin, bussista päiväkodille, päiväkodilta haalarihärdellin kautta kotiin ja ruuan jälkeen pitäisi vielä jaksaa yhdessä jumppaan):




PINAATTINEN KANAPASTA
tagliatellea
250 g maustamattomia broilerin fileesuikaleita
yksi purjo
öljyä
suolaa
mustapippuria
1 pussi pakastepinaattia
3 dl ruokakermaa
fetajuustoa

Ruskista kanasuikaleet pannulla ja mausta suolalla ja pippurilla. Lisää joukkoon öljy ja purjo ja kuullota hetki. Sulata pannulla jäiset pinaatit ja lopulta ruokakerma. Kiehauta ja anna hautua muutama minuutti.

Keitä tagliatelle kypsäksi ohjeen mukaan ja lisää kastikkeen joukkoon. Ripottele pastan joukkoon fetajuustoa oman maun mukaan ja tarjoile. Vaihtelua ohjeeseen saat korvaamalla fetajuuston vuohenjuustolla.