sunnuntai 29. kesäkuuta 2014

Neljäs lomaviikko.

Neljännen lomaviikon puuhasteluja pähkinänkuoressa:


My first home made ciabatta. // Katutaidetta omalla pihalla. // DIY: liitutauluseinä keittiöön. // Alkuviikosta saatiin taas sisko kylään.


Tiistain lounaan jälkiruokakahvit juotiin Paahtimo Pavussa, jonka ihanan persoonallisessa miljöössä pavut jauhetaan ja paahdetaan itse. Ja kyllä, on lattea ja on lattea. // Siskosten tämän viikon kesäkynnet. // Parhaan ja ainoan alelöytöni tein Marimekolta. (Olenko ainoa, jota ei (kesä)vaatteiden hamstraaminen juuri nyt kiinnosta yhtään?) // Pikkukakkospaussi.


Keskiviikkolounaaksi pinaattilettuja ja pastasalaattia. // Keskiviikkoaamu, asteita (sentään plussaa) 11 ja päivän asuna takki, neule ja farkut. // Pyykkipäivä. // Kahvitauko. Tarpeeseen tullut sellainen.


Viikon aikana kasvanut parvekepuutarha. // Kesätaivas (välillä myös ilman sitä sadetta). // Torstai-ilta, asteita 13 ja päivän asuna neule ja farkut. // Perjantaikirppis, piknik ja lettukestit puistossa.


Joko sanoin, että suurin osa meidän läheisistä asuu joko kaukana tai vielä kauempana? Siispä viikonloppuna suuntasimme jälleen maalle, tällä kertaa tapaamaan miehen Ruotsista lomalle tullutta siskoa. Johan siitä onkin yksitoista kuukautta kun viimeksi nähtiin.


(Keskiviikkoisesta kirjastoreissusta ei löydy kuvaa, sillä sieltä jouduin poistumaan karjuva uhmaikäinen kainalossa. Muistijälki ääniefekteineen tosin pysyy mielessä ilmankin. Äitiyden huippuhetkiä.)

torstai 26. kesäkuuta 2014

Tove Jansson: Kesäkirja

"Onpa lystikästä, isoäiti sanoi. Se onkin sydän joka lyö eikä mikään silakkavene. Hän pohti kauan aikaa, menisikö takaisin makuulle vai jäisikö vielä - jospa sentään vielä jäisi vähäksi aikaa."

Tove Jansson: Kesäkirja (Sommarboken, 1973)
WSOY, 135 sivua.


Koska Rooman-matkalle lähdettäessä jouduin raivaamaan käsimatkatavaroista pois dekkarini ja tekemään tilaa värityskirjalle, puuväreille ja pikkuautolle, päädyin Helsinki-Vantaan lentoaseman kirjakauppaan valitsemaan itselleni matkalukemista. Pienen kiertelyn jälkeen mukaan tarttui Tove Janssonin Kesäkirja, ihan jo siitä syystä, että useampana menneenä kesänä se on kyllä ollut luettavien listalla, mutta jostain syystä silti aina jäänyt lainaamatta.

Kirjan keskiössä ovat veikeä ja tomera Sophia sekä hänen lämpimän viisas isoäitinsä, jotka viettävät kesiään pienellä saarella Suomenlahdella. Taustalla häärii myös Sophian isä, joka kuitenkin jää kirjassa pääasiassa sivuhenkilön rooliin. Kahden eri-ikäisen ihmisen välisen ystävyyden ohella Jansson kirjoittaa kesäisestä saaristosta ja sen kauneudesta, merestä, luonnosta, myrskystä, vanhuudesta, lapsuudesta, elämästä ja kuolemasta, iloista ja suruista, pienistä ja isoista asioista. Vaikka Kesäkirja onkin fiktiota, voi sen hahmoista kuitenkin tunnistaa niin Toven veljentytön Sophian, Toven veljen Larsin sekä Toven äidin Hamin - kuin myös Toven itsensäkin.

"Milloin sinä kuolet? lapsi kysyi.
Hän vastasi: Pian. Mutta sinuun se ei kuulu vähääkään."

Kesäkirja on yksi suosituimmista Tove Janssonin aikuisten kirjoista, ja monelle se tuntuu olevan myös kirja, joka on ihan pakko lukea joka kesä, vuodesta toiseen. Enpä ihmettele yhtään, miksi. Vaikka Kesäkirja onkin yhtenäinen tarina, voi sen luvut lukea myös omina kertomuksinaan, ja lähes poikkeuksetta jokaisen luvun jälkeen tuntui, että kappale pitäisi lukea heti uudestaan, jotta kaikki sen tasot, viisaudet ja pienet yksityiskohdat osaisi nähdä täysin oikein. Kesäkirjassa lumoaa sen haikea tunnelma, toisaalta lämpimän onnellinen mutta yhtä lailla kauniin melankolinen. Välillä tuntuu, että kun kuuntelee oikein tarkasti, tekstin alta kuulee kesäinen meren pauhun.

"Joka kerta yöt pimenevät aivan huomaamatta. Jonain iltana elokuussa sitä menee ulos asialle ja yhtäkkiä kaikki on sysipimeää, iso lämmin musta hiljaisuus talon ympärillä. Jatkuvasti on kesä, mutta se ei enää elää, se on seisahtunut kuihtumatta eikä syksy ole vielä valmis tulemaan. Tähtiä ei vielä ole, vain pimeää. Silloin haetaan paloöljykanisteri kellarista, se saa seistä porstuassa, ja taskulamppu ripustetaan paikalleen ovinaulaan."

Kesäkirja on kirja, johon tulee tarttua sellaisena heinäkuun lopun iltana, kun vielä on lämmintä, mutta ilmassa tuntee jo syksyn tuoksun.

keskiviikko 25. kesäkuuta 2014

Kreikkalainen pastasalaatti.


Jos arkenakin pähkäilen usein vielä automarketin hyllyjen välissä ja yksi kärsimätön kolmevuotias autokärryissä, mitä ihmettä laittaisin ruuaksi, niin kesälomalla saankin pohtia senkin edestä, koska kotona ollaan kuitenkin myös päivisin. Usein ollaankin päädytty lounasaikaan ruokaisaan salaattiin, koska se on helppoa, nopeaa ja hyvää ja, no, sen voi usein valmistaa niistä aineista, mitä kulloinkin jo jääkaapista sattuu löytymään. Viime viikolla kokeiltiin kuitenkin vaihteeksi ihan oikeaa ohjetta, ja tämä kreikkalainen pastasalaatti syntyi Kotiliedestä nappaamaani reseptiä tuunaamalla.


KREIKKALAINEN PASTASALAATTI

fusillia
kurkkua
kirsikkatomaatteja
lehtisalaattia
vihreitä oliiveja
keltaista paprikaa
marnoituja salaattijuustokuutioita
sekä salaattijuuston masteöljyä
oliiviöljyä
hienonnettua basilikaa
mustapippuria

maanantai 23. kesäkuuta 2014

Postikortteja maalta.


Vaikka ollaankin viime vuosina tavattu lähteä juhannukseksi maalle, on hiljaisessa kaupungissakin oma viehätyksensä. Torstaina kyyditettiin meillä alkuviikon kyläillyt pikkusisko bussille ja ihmeteltiin samalla tyhjenevää kaupunkia ja täpötäyttä Matkakeskusta. Alkuillasta alkoikin olla jo autiota. Vaikkei ihan ydinkeskustassa asutakaan, niin liikenteen katoamisen ja ihmisten vähentymisen kyllä huomasi. Melua tuntui pitävän ainoastaan kolmevuotias vesirokkopotilas, joka sekin meni kahdeksalta yöunille. Sen jälkeen ohjemassa oli enää viltti, villasukat, kynttilät (ah tätä Suomen kesää) sekä romanttisen illan kruunannut jalkapallomaraton.

Perjantaina vesirokkopotilaan kunto onneksi salli jo matkustamisen, joten otettiin auton nokka kohti mummolaa. Loppujuhannuksen ohjelmaan lisättiinkin sitten noiden edellä mainittujen viltin, villasukkien sekä jalkapallon lisäksi vielä grilliruoka, navettatyöt, traktoriajelut, mato-onkiminen, puusauna ja anopin sisustuslehdet. Meitä taisi jopa säät suosia, sillä ainoastaan perjantaina satoi, ja silloinkin ehdittiin sadekuurojen välissä sekä grillata että polttaa kokko. Molemmissa varusteena oli kuitenkin pipo ja toppis.

sunnuntai 22. kesäkuuta 2014

Anna Gavalda: Lempi ei ole leikin asia

"He tekevät työtä niska limassa, ruokkivat itsensä, sitovat haavansa, dokaavat ja selviävät krapuloista, raivoavat, jättävät toisensa, kyllästyvät toisiinsa, hemmottelevat, kiusaavat ja vihaavat toisiaan, irtaantuvat, palaavat alkuasetelmiin, pettyvät toisiinsa, jumaloivat toisiaan, löytävät taas toisensa ja tukevat toisiaan pitkin matkaa, ja ennen kaikkea oppivat yhdessä pitämään pään pystyssä.
    He elävät.
    Ihan itse."

Anna Gavalda: Lempi ei ole leikin asia (Billie, 2013)
Gummerus, 216 sivua.


Luettuani Anna Gavaldan uutuuden Lempi ei ole leikin asia olin aluksi aika tavalla huuli pyöreänä. Onneksi silmiin sattui kuitenkin yksi kirjasta kirjoitettu arvostelu, joka totesi osuvasti: "Jos innostuit aikoinaan Anna Gavaldan novellikokoelmasta Kunpa joku odottaisi minua jossakin ja rakastuit hänen kirjalliseen maailmaansa viimeistään teoksen Viiniä keittiössä myötä, saatat hämmentyä hänen Lempi ei ole leikin asia -romaanistaan". No kidding.

Lempi ei ole leikin asia on tarina elämän ja lähiympäristönsä runtelemista Billiestä ja Franckista, jotka varsin erilaisista taustoistaan huolimatta ja ihan sattumalta, koulun teatteriesityksessä, löytävät toisensa sekä yhteisen sävelen ja kietoutuvat toisiinsa loppuelämäkseen. Samalla se on tarina ystävyydestä ja rakkaudesta, niiden välillä häilyvästä rajasta, jota ei aina edes tunnu olevankaan, ihmissuhteiden monimutkaisista koukeroista ylipäätään.

Anna Gavalda on aina ollut minulle yhtä kuin ranskalainen nykykirjallisuus. Eikä pelkästään nykykirjallisuus, vaan ranskalainen kirjallisuus ylipäätään. Alun perin ihastuin Anna Gavaldan kirjoissa nimenomaan niiden kieleen, joka oli kuin Pariisi itse: leikittelevä, höyhenenkevyt, romanttinen mutta samalla rosoinen, raikas ja moderni ja omalaatuinen, yhtä aikaa kuplivaa skumppaa, popcornia ja graffiteja kapeilla kaduilla. Samat elementit löytyvät kyllä uutuudestakin, periaatteessa, mutta tällä kertaa Anna Gavalda menee kokeilevassa kieli-ilottelussaan vielä pidemmälle, ja mikä edellisissä kirjoissa oli kaunista kuvailua, onkin nyt liian usein sanalla sanoen tekotaiteellista sanahelinää. Pitkien korulauseiden ja polveilevan ajatuksenvirran - puhumattakaan korviin särähtävästä puhekielestä -  alle hukkuu usein myös juoni - joka sentään lopussa saa enemmän elintilaa. Vaikka kirja loppua kohden paranikin, johtuen varmaan osittain alkushokin hälvenemisestä, ei vanha kunnon Gavalda päässyt välähtelemään rivien välissä kuin silloin tällöin. Ja tätä kirjaa minä odotin kuin kuuta nousevaa!

Aikoinani tosiaan innostuin novellikokoelmasta Kunpa joku odottaisi minua jossain, ja sitä seurannut Viiniä keittiössä on yhä, useiden lukukertojenkin jälkeen, yksi parhaista koskaan lukemistani kirjoista. Myös Kimpassa täytti vielä edeltäjien asettamat odotukset, mutta sitä seuraavista kirjoista on selkeästi aina jäänyt puuttumaan se jokin. Lempi ei ole leikin asia on loppunsa ansiosta ihan kiva kirja, mutta silti mielestäni ehdottomasti kirjailijan heikoin teos.

torstai 19. kesäkuuta 2014

Helsingissä.


Kun loman alkajaisiksi otimme junan kohti Helsinkiä, huomasimme jo Matkakeskuksessa, että samaan junaan oli tulossa yksi pieni vesirokkopotilas. Ilmeisesti oli sitten ihan pakko päästä Jyväskylästä Helsinkiin, oli lapsen kunto mikä tahansa. Kahden viikon päästä tästä ilmestyivät poika R:n ensimmäiset näppylät.

Koska tämä viikko on mennyt pienen ja kiukkuisen vesirokkopotilaan kanssa pääasiassa neljän seinän sisällä, kotihousuissa ja noutoruokaa syöden, on kiva fiilistellä viime viikon tunnelmia. Alkukuun blogihiljaisuus selittyy nimittäin sillä, että Rooman-matkan jälkeen jatkoimme lomailua Euroopan pääkaupungit -hengessä ja jäimme vielä samaan syssyyn kolmeksi yöksi pääkaupunkiseudulle. Tällä kertaa ohjelmassa oli vähän shoppailua, odottamani Tove Jansson -näyttely Ateneumissa (en voi kuin suositella!), iltapäivän kolmevuotiaan perässä juoksentelua Linnanmäellä, pakolliset turistivisiitit Tuomiokirkolle ja Kauppatorille, yhdet kaveritreffit kahden ystävän kanssa Lasipalatsin terassilla sekä kana-vuohenjuustosalaattilounas Kiilassa samalla keskustan vilinää katsellen.

Tämänviikkoisten kesäkelien jälkeen viime viikon reissukuvia katsellessa tulee melkein lämmin: välillä nimittäin tarkeni jopa ottaa takin pois.

tiistai 17. kesäkuuta 2014

Saako toisten lapsia komentaa?


Viime viikolla teimme ystävän ja nelipäisen poikalaumamme kanssa lounastreffit keskustaan. Ja ei, itse lounastaminen kahden yksivuotiaan, yhden kolmevuotiaan ja yhden nelivuotiaan kanssa sujui ongelmitta siihen saakka, kunnes päädyimme viereisen tavaratalon leikkipaikalle junaradan ääreen.

Leikki lähti alusta alkaen menemään mönkään. 

Junaradan ympärillä oli jo ennestään meille tuntemattomat veljekset, joista vanhempi oli kuusivuotias, nuorempi viisi, ja meidän kolmevuotias meni reippaasti mukaan leikkiin. Sillä tottahan se on: yleiset leikkipaikat on tarkoitettu ihan kaikille, myös näille kolmivuotiaille. Siitäkin huolimatta pojista nuorempi nappaili jatkuvasti poika R:n junanvaunuja, töni nuorempaansa kauemmas eikä tuntunut muutenkaan juuri piittaavan yhtään mistään yhteispelin säännöistä. Koska poikien lähistöllä vaaterekkejä kolunnut äiti näytti olevan käytöstavoista yhtä kiinnostanut kuin poikansa, jouduin heti leikin alkajaisiksi puhuttamaan napakasti kaikki kolme poikaa, omani ja tuntemattomat, siitä, miten yhdessä yhteisillä tavaroilla oikein leikitäänkään.

Viisivuotias riiviö vähät välitti. Ja jos jostain näen punaista, niin siitä, kun toista, omaa tai vierasta lasta, tuupitaan, tönitään, vähätellään tai jätetään leikin ulkopuolelle. Seurasin hetken tenavan simputtamista, mutta kun poika jälleen kerran törmäsi tahallaan poika R:n junaan, repi junan kolmevuotiaan kädestä ja lopulta heitti sen junaradalle, pääsi sisäinen tiikeriäitini valloilleen: yhdellä harppauksella oli pojan luona ja viisivuotias sai kuulla tiukan puhuttelun siitä, miten yhdessä oikein leikitäänkään ja miten toisia kohdellaan. Saman olisin tehnyt, jos kyseessä olisi minun poikani, joka kohtelisi toista lasta yhtä huonosti.

Kiitos kuuluvan ääneni myös poikien äiti saapui tässä vaiheessa paikalle, ja sovimme asian yhdessä - siitäkin huolimatta, että selitys pojat nyt ovat poikia ei mielestäni missään määrin oikeuta huonoa käytöstä. Yhtään keneltäkään.

Mutta sitten tuli lähdön aika. Takin pukemisen jälkeen poika R huikkasi pojille heipat kuten pyysin, mutta vastaukseksi tähän pojista nuorempi, se viisivuotias, huusi luultavasti yhtälailla minulle kuin poika R:llekin Hyvästi! Toivottavasti ei nähdä enää ikinä, tyhmä!. Tästäkin huolimatta perheestä käsittämättömimmin käyttäytyi äiti, jonka kommentti pojalleen oli hys, hys. Siis hys, hys. Oikeasti. Eli periaatteessa kenen tahansa perään voi huudella ihan mitä tahansa, kunhan sen vaan sanoo tarpeeksi hiljaa selän takana.

Koska olimme joka tapauksessa jo menossa (ja koska tunsin jo valmiiksi itseni todelliseksi natsimutsiksi), en nähnyt enää siinä tilanteessa järkeväksi kääntyä takaisin ja vaatia anteeksipyyntöä, koska pojan äitikään ei sitä vaatinut. Ehkä olisi kuitenkin pitänyt - siitäkin huolimatta, että oman luonteeni ja sillä hetkellä silmissä näkyneen punaisen tietäen siitä keskustelusta olisi varmasti tullut kaikkea muuta kuin hillitty. Vaikken tähänkään asti ole missään määrin arkaillut vieraiden lasten komentamista - sillä lets face it: sitähän minä teen työksenikin - en ole ennen joutunut tilanteeseen, jossa pitäisi lasten lisäksi puhutella myös vanhempi.


Olenko tosiaan vaan ihan liian tiukka?
Entä miten toisten kasvatukseen saa puuttua vai saako mitenkään?

sunnuntai 15. kesäkuuta 2014

Loma Roomassa, part II.



Mitä opin neljän Rooman-päiväni aikana (luettelomuodossa, sillä tällä hetkellä lomalaisen aivot eivät tuota muunlaista tekstiä):


Poika R:n viides ja kuudes lentomatka sujuivat ilman itkupotkuraivareita, Angry Birds -maratoneja, käsinukke-esityksiä tai kanssamatkustajista ah-niin-ihanaa käytävällä ramppaamista. Kolmevuotiaan nokkaunien aikana ehdin jopa lukea Finnairin Blue Wings -lehtisestä Alexander Stubbin kolumnin How world trade became sexy again.

Kuka sanoikaan, ettei lasta kannata ottaa mukaan kaupunkilomalle? Ainakin Vatikaanin museoon kannatti, sillä lastenrattaiden ansiosta meidät johdatettiin avuliaasti koko valehtelematta yli kilometrin mittaisen jonon ohi. (Sama olisi tosin onnistunut myös ennakkolipulla.)

Skoottereilla huristelivat niin turistit kuin paikalliset pukumiehetkin.

Caffe Vaticanossa ostin elämäni kalleimman puolen litran vesipullon neljällä eurolla, ja kolmevuotias joi siitä alle puolet.

Kun joka kadunkulmassa oli joku nähtävyys tai kuvauksellinen yksityiskohta, jäi yhden esteetikon ja yhden historiantutkijan perheessä shoppailu pakostikin minimiin. Samoin kävi suunnittelemallemme päivälle merellä: emme vain ehtineet.

Rooman metrolinja oli yllättävän suppea ja tunkeminen matkarattaiden kanssa täpötäyteen vaunuun oli kokemus sinänsä. Siispä kävelimme, paljon.

Pizza, pasta ja jäätelö. Juuri muuta ei taidettu syödäkään. (Ja kyllä, Rosson pasta arrabiata ei maistu alkuperäisen jälkeen enää miltään.) 

I have to say your son is so well-behaved tuli eräs jenkkirouva toteamaan meille erään ravintolareissun päätteeksi. Ja totta: kaikkien niiden välillä äänekkäidenkin ravintolareissujen jälkeen oli virkistävää huomata, että koko matkan ajan saimme syödä tilaamamme ruuat rauhassa pöydässä istuen. (Tiedoksi myös kummitädille, totta se on!)

Vatikaanissa näimme nunnia, munkkeja ja pappeja, ja niin, itse paavinkin - livenä. (Vain poika R ei ollut vakuuttunut.) Kadulla bongattiin myös jäätävä asuyhdistelmä fransiskaanikaapu - vaaleansininen Adidas-lippis. Mahdollista vain Roomassa.

Miten ihmeessä ihmiset jaksavat vielä kaupunkilomalla lähteä juhlimaa? Koko päivän nähtävyyksiä kierrettyämme kilpailimme poika R:n kanssa siitä, kumpi nukahtaa hotellihuoneessa nopeammin.

Piazza Navona, lasillinen punaviiniä, aito italialainen pizza, mekon selkämystä lämmittävä aurinko sekä katusoittaja laulamassa Beatlesin Let it betä. Loma.

perjantai 13. kesäkuuta 2014

Kirjanselkäruno.

Toukokuun viimeisellä viikolla sain ystävältä superhauskan haasteen ja kirjoitin sen seurauksena elämäni ensimmäisen kirjanselkärunon.



Kyseessä on siis Kuopion kaupunginkirjaston järjestämä kesäkilpailu, jossa tarkoituksena on katsoa omaa - tai vaikka kirjastonkin - kirjahyllyä uusin silmin ja päästää luovuus valloilleen. Idea on yksinkertainen: kirjahyllystä etsitään kirjoja, joiden nimet muodostavat yhdessä, joko päällekkäin tai peräkkäin asetettuina, tarinan tai runon. Kilpailuun voi osallistua kesä- ja heinäkuun ajan, ja mukaan pääsee lähettämällä kuvan runostaan joko Facebookin, Twitterin tai sähköpostin (kuokir@gmail.com) kautta. Jo valmistuneita, toinen toistaan mielikuvituksellisempia runoja pääsee ihailemaan tästä ja tästä. Kirjanselkärunoilijaksi ryhtymällä pääsee mahdollisesti kartuttamaan omaa kirjahyllyään, sillä kaikkien osallistujien kesken arvotaan kirjapalkinto.

Oma kirjanselkärunoni syntyi lopulta ihan parissa minuutissa, kun silmiin osui ylähyllyltä Arno Kotron runokokoelma Sanovat sitä rakkaudeksi. Kotro sai luvan sanoa runon viimeiset sanat, ja sen jälkeen sitä edeltävät säkeet löytyivät helposti siitä vierestä, draamahyllyltä.

Kirjanselkärunoilu toimii muuten todistetusti parhaiten, jos kirjahyllystä löytyy erityisesti draamaa: miehen lähinnä dekkareista, fantasiasta ja politiikasta koostuva minikirjasto kun ei taipunut runoksi sitten millään.


Miltä teidän kirjanselkärunot näyttäisivät?

torstai 12. kesäkuuta 2014

Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön.

"Hänen oli muistettava, että näille kahdelle pienelle jokainen päivä oli pitkä ja tärkeä ja että tytöt näkisivät maailman omalta korkeudeltaan, maailma kasvaisi sitä mukaan kuin he näkisivät pidemmälle, ja he saattaisivat omalla tapaansa muistaa tämän kaiken."


Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön (2014)
WSOY, 269 sivua.


Parhaat kirjat löytyvät usein sattumalta. Kuten silloin, kun kirja valikoituu mukaan pelkän kauniin nimen perusteella. Tai silloin, kun kirja päätyy luettavien kasaan yöpöydälle ainoastaan siitä syystä, että sattuu muistamaan kirjailijan nimen väärin. Niinpä varasin kirjastosta Ikkunat yöhön, odotin ja odotin, tekstiviestin saatuani kipitin kiireesti hakemaan kirjaa ja vasta kotona tajusin sekoittaneeni nimet Laura Honkasalo ja Laura Lähteenmäki. Hups. 

No, Laura kuin Laura, sillä kirja oli aivan loistava.

Ikkunat yöhön on sukupolvidraama kolmen sukupolven naisista, heidän haavoistaan sekä vuosien takaisesta vaietusta salaisuudesta. Tarinan keskeisin hahmo ja alkupiste on isoäiti Elsi, jonka synnytyksen jälkeinen masennus ajaa äärirajoille sodanjälkeisessä Suomessa, jossa sairaudelle ei vielä ollut edes nimeä. Muutamassa vuodessa syntyneiden kolmen lapsen mukana elämästä on pikku hiljaa kadonnut ilo, värit, äänet, ja jo yöpuvun vaihtaminen tai hiuksien harjaaminen tuntuvat välillä ylivoimaiselta.

Toisessa polvessa on tytär Asta, hyytävä matriarkka, jonka yksinäisen elämän sukutilalla täyttävät raatamiseen piilotettu suru, silmitön katkeruus ja käsittämätön viha. Omia haavojaan kipuilevat myös poissaolevan äidin kasvattamat tyttäret Hanna ja Riikka, jotka purkavat patoumiaan toinen elämänsä suorittamiseen, toinen synkkiin runoihin. Kaikki kirjan tapahtumat ja kohtalot liittyvät jollain tavalla sukutilaan Niittyyn, taloon, joka oli sekä vankila nuorelle perheenäidille että lapsuuden heinäntuoksuisten kesien näyttämö tyttärentyttärille.

"Hänen itsensäkin olisi pitänyt kyykistyä keittiön lattialle ja katsoa niitä, jotka siinä touhusivat, katsoa niiden silmiin tarkasti. Kunpa hän olisi ihmetellyt auringonläikkää niiden kanssa ja puusohvalla nukkuvaa kissaa. Toistanut perässä vaikka sen tuhat kertaa, kun lapsi sanoi kisu, kisu, kisu... Mutta hän vain kopisti ohi, kiskoi hanskoja käsiinsä ja odotti, että kaikki loppuisi.
   Että ennen kuin se oli edes alkanut, se olisi jo loppu.
   Ja sittenhän se oli. Toive toteutui silmänräpäyksessä, eikä sekään ollut hyvä."

Tarinan edetessä ääneen pääsevät Elsin, Astan, Riikan ja Hannan lisäksi kaksi suvun ulkopuolista, Jukka ja Teresa. Moniäänisyys toimii tekstissä hyvin, ja ennemminkin tihentää kuin laimentaa kirjan tunnelmaa. Koska kaikilla on kannettavinaan omat taakkansa, katkeruutensa, kateutensa ja kaunansa ei kirjasta voi missään kohtaa puhua minään hyvänmielenkirjana. Vaikuttava se on siitä huolimatta ja juuri siksi. Yksi kirjan koukuttavimmista elementeistä onkin koko ajan läsnä oleva tunne lähestyvästä katastrofista, siitä, ettei kaikki voi mitenkään päättyä onnellisesti.

"Kuka laittoi eväät, kun hän lähti kouluretkelle? Kuka taitteli reppuun villapaidan? Kuka keksi ottaa mukaan uimapuvun ja sille muovipussin, jos se olisi paluumatkalla märkä?
   Äiti se ei ollut, tuskin isäkään. Heidän perheessään vain Hanna kykeni sellaiseen: Niklaksella oli asianmukaiset vaatteet, terveelliset eväät ja sileät kontaktimuovit kirjoissaan, jopa vihkoissa. Mutta vaikka Hanna olisi kelmuttanut koko elämänsä, nukkunutkin huolellinen meikki naamallaan, Hanna pelkäsi samaa mitä Riikka.
    Sitä kun ensin keinahtavat huoneet."

Ikkunat yöhön on puhutteleva kirja, jonka muistaa vielä pitkään lukemansa jälkeen. Samalla se on kirja, jonka haluaisi lukea heti uudestaan, tällä kerta vielä tarkemmin, jokaista sanaa toistamiseen maistellen. Kirjan keskeisimpiä teemoja ovat äitiys, hylätyksi tuleminen sekä tunne siitä, että on vääränlainen, sopeutumaton. Vuosien saatossa paljon on jätetty sanomatta, paljon on peitelty ja paljon on haudattu valheellisten muistojen alle. Miten monen elämän vuosien takainen virhe voi tuhota?

"Kaikista naisista ei ollut äideiksi, jotkut toivoivat elämältä muuta."

tiistai 10. kesäkuuta 2014

Loma Roomassa, part I.

Matkan jälkeen on aina positiivisen ongelman (mutta ihan jumalattoman urakan) edessä: kamerassa on 449 kuvaa, jotka pitäisi siirtää koneelle, käydä läpi ja osittain myös käsitellä. Tässäpä siis vasta sneak peak siihen, miltä meidän neljä päivää Roomassa näytti.


Rooman matka alkoi lupaavasti: kun lähtöpäivän aamuna ehdin ensimmäistä kertaa kunnolla lähteä selailemaan lainaamaani matkaopasta, olivat käytännössä ensimmäiset silmiini osuneet lauseet "Varsinaisia lapsille tarkoitettuja paikkoja kaupungissa ei kuitenkaan juuri ole" ja sitä seurannut "Helteen, tungoksen ja siistien julkisten käymälöiden puutteen takia Rooma ei ehkä ole sopivin mahdollinen lomakohde perheelle, jossa on alle seitsemänvuotiaita lapsia". Että kiitos vaan kannustuksesta, Kaupunkikirjat Rooma!

Siksi olikin erityisen kiva päästä näyttämään kyseiselle oppaalle kuvainnollista pitkää nenää, sillä mikään ei mennyt pieleen. Meitä ei ryöstetty pahamaineisella Terminin asemalla, vaikka siitä moni varoittelikin. Emme myöskään paahtuneet helteiselle Pietarin aukiolle, vaan lämmintä oli joka päivä sopivasti. Välillä kyllä jonottelimme japanilaisturistien seassa, mutta toisaalta saimme myös Vatikaanin museossa kuunnella ilmaista opastusta lyöttäytymällä oikeaan aikaan brittituristien perään. Ja ei, Colosseum ei ollut todellisuudessa kuviteltua vaatimattomampi vaan kerta kaikkiaan uskomaton kokemus. (Tosin myönnän: en ole nähnyt Gladiaattori-elokuvaa, jossa kaikki on totuutta suurempaa.)

Loman ehdottomia huppukohtia oli kaksi. Ensimmäisessä niissä istuimme helteisellä Piazza Navonalla syömässä pizzaa ja pastaa sekä juomassa punaviiniä (tai kolmivuotiaan tapauksessa vettä) ja ravintolan edessä katumuusikko soitti Let it betä. Toisessa ihastelimme Pantheonin käsittämätöntä kokoa ja taustalla soi sähkökitaraversio Starway to Heavenista. Loma. (Ja katumuusikot oikeassa paikassa oikeaan aikaan.)

Ja itse asiassa: menomatkalla junassa päädyin juttelemaan viereisellä penkkirivillä istuneen äidin kanssa ja yllättäen kävi ilmi, että hekin ovat lähdössä lomalle Roomaan viikon päästä. Siis kahdestaan. Yksivuotiaan kanssa. Emme siis tosiaan ole ainoa (rohkea) kaupunkilomaileva taaperoperhe tässä maassa!


Lisää kuvia ja tunnelmia luvassa sitten, kun olen kunnolla päässyt heittäytymään kuvien kimppuun - niin ja saanut pestyä ne pyykit!

perjantai 6. kesäkuuta 2014

10 kuvaa kesään.


Mäki-Matti kesäkuun ensimmäisenä päivän.

10 kuvaa kesään -haaste päättyy minun osaltani kesäloman ensimmäisenä päivänä otettuun kuvaan. Viiden päivän varaslähtö selittyy sillä, että tänään ihailen näiden maisemien sijaan Colosseumia.


Kaikki haasteen kuvat näet tästä.

keskiviikko 4. kesäkuuta 2014

Tuula-Liina Varis: Että tuntisin eläväni.

"Kaikki oli ohi. Mitään ei ollut tehtävissä. Mistään näitä ihmisiä koskevasta ei enää koskaan tarvinnut olla huolissaan. Kukaan heistä ei jäänyt suremaan ketään heistä, ei kantamaan eloon jäämisen taakkaa, menetyksen kipua, surua, joka ei haihtuisi, syyllisyyttä, joka ei hellittäisi otettaan.
   Se kaikki lankeaisi meidän muiden kuormaksi. Minun."

Tuula-Liina Varis: Että tuntisin eläväni (2013)
WSOY, 179 sivua.


Tuula-Liina Varisen Että tuntisin eläväni on tyylipuhdas prototyyppi kategoriasta Kirjoja, jotka olen valinnut luettavakseni vain ja ainoastaan nimen perusteella.

Että tuntisin eläväni on periaatteessa kahdeksasta erillisestä tekstistä koostuva novellikokoelma. Samalla yksittäiset kertomukset muodostavat jatkumon ja rakentavat kokonaisen romaanin, yhden suvun tarinan. Kahdeksan novellin keskiössä ovat saman suvun naiset kaksikymmentäluvulta nykypäivään, äidit, tyttäret, vaimot ja miniät sekä heidän elämänsä. Vaikka jokaisen tekstin päähenkilö onkin aina uusi, viitataan edellisiin tarinoihin sekä suoraan että epäsuorasti.

"Miten kauan kaikesta on, ja miten lähelle kaikki tulee.
  Humala humisi päässäni.
  Sanoin:  Vanhan kertaaminen on vanhuuden iloja. Niin kauan kun päässä vielä huljuu muutakin kuin ahvenvitaa ja hukkuneen hiuksia."

Että tuntisin eläväni alkaa 1920-luvulta ja Esteristä, jonka suuri rakkaus muuttuu nopeasti taisteluksi kuolemaa vastaan. Ja siitäkin huolimatta on jotain, mikä voittaa vaikeimmankin taudin. Suvun tarina päättyy nykyaikaan ja kirjan ainoaan mieskertojaan, nuoruutensa rakkautta odottavaan Ilariin, Esterin veljenpoikaan. Näiden väliin mahtuu kuusi muuta ei tavoilla vahvaa tarinaa, joista oma suosikki oli ehdottomasti äärimmäisen ravisteleva Lempilapsi.

Vaikka tarinoita yhdistävät kuolema, käsin kosketeltava suru, menetykset ja yksinäisyys, on kirjan teema silti rakkaus. Sellainen rakkaus, joka kannattelee vaikeinakin aikoina, silmä mustana ja käsivarret ruhjeilla, saa antamaan anteeksi kerta toisensa jälkeen, kannattelee miestä, jonka mielen sota on rikkonut, käy auttamassa dementoitunutta äitiä kolmesti päivässä ja kuuntelee joka kerta haukut siitä, kun ei ole taaskaan käynyt viikkokausiin. Sellainen, joka kestää kaiken ja kärsii kaiken. Sellainen rakkaus, että tuntisin eläväni.
"Kokoan palasista. Teen ehjäksi. Rakkaus voittaa kaikki esteet, mutta sitä pitää olla paljon. Ja minulla on."

Niin että kannatti. Nimittäin napata kirja mukaan ihan vain pelkästään kauniin nimen perusteella ja ilman mitään hienoa Nämä klassikot sinun tulee lukea -listaa. Että tuntuisin eläväni oli nimittäin yksi vahvimpia, koskettavimpia ja  - myös - kaunempia tänä vuonna lukemiani kirjoja.

sunnuntai 1. kesäkuuta 2014

Oi ihana toukokuu.



Toukokuussa meillä juhlittiin kolmevuotissynttäreitä ja äitienpäivää. Reissasin viikonloppumatkalle Seinäjoelle tapaamaan opiskelukavereita, vietin yhtä lauantaita ystävän kanssa terasseja kierrellen ja juhlin toukokuun viimeistä ja kesäloman ensimmäistä päivää työporukalla. Jaoin todistukset kahdellekymmenelleneljälle mahtavalle teinille, tarjosin työkavereille syntymäpäiväni kunniaksi yhtenä maanantaina täytekakkuja ja poppareita (potien samalla salaa ikäkriisiä) sekä kirjoitin uuden työsopimuksen ensi vuodeksi. Luin yhteensä kolme kirjaa ja tarkastin kolminumeroisen summan kokeita. Lupauduin tukioppilasohjaajaksi. Kyynelehdin kolmevuotiaan viimeisenä päivähoitopäivänä pienten ryhmässä, mutta päiväkodin kevätjuhlan eläinnäytelmää onnistuin seuraamaan kuivin silmin. Käytin sekä pipoa että sandaaleja. Tuomaroin poikien pesäpallopeliä osittain onnistuneesti. Grillasin ensimmäistä kerta ulkona tänä vuonna ja söin ravintolapäivänä sushia Lounaispuistossa. Herkuttelin liikaa ja lenkkeilin liian vähän (ja muistin taas, että edellisestä kuntosalireissusta on kohta puoli vuotta). Koukutuin uudestaan Solsidaniin ja True Bloodiin (koska lapsiperheessähän nimenomaan on aikaa katsoa paljon tv-sarjoja). Kävin tivolissa.

Lisäksi tein kesälomasuunnitelmia. Sillä vaikka isin uusi työsuhde alkoi tänään, niin poika R ja minä siirrymme kesälomalle N-Y-T- nyt.