sunnuntai 29. maaliskuuta 2015

Mutta mitä tapahtuikaan makuuhuoneessa?


Joko sanoin, että haluan kaikenmullehetinyt ja kyllästyn yhtä nopeasti kuin innostun? Viime lokakuussa kirjoitin 58 neliötä-postaussarjaan makuuhuoneen sisustuksesta ja listasin samalla asioita, joista huoneessa pidän ja joista en. Ja kuinka ollakaan, aika moni niistä jutuista, joista vielä loppusyksystä pidin, oli alkanut kyllästyttää. Erityisesti ruskea tehosteseinä.

Ja siitä se ajatus sitten lähti.

Helmikuun lopussa sudittiin ruskeaan seinään purkillinen valkoista pohjamaalia. Tarkoitus oli tämän jälkeen maalata tehosteseinä uudestaan, tällä kertaa harmaaksi. Mutta pohjamaalin kuivuttua kokonaan valkoinen makuuhuone alkoikin tuntua siltä kaikkein omimmalta jutulta, etenkin kun lisääntynyt valoisuus sai huoneen neliömääränkin tuntumaan heti isommalta.


Mitä mieltä olette: harmaa tehosteseinä vai kokonaan valkoinen huone?
Verhojen kanssa vai ilman?

torstai 26. maaliskuuta 2015

Seitsemän asiaa minusta.



Ruut haastoi minut vastaamaan seitsemään kysymykseen. Jo useampi viikko sitten, itse asiassa. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan, vai miten se meni.


Millainen olet? Juuri sinä, persoonana?

Tätä pitäisi varmaan kysyä joltain muulta - ja toisaalta eri ihmiset näkevät minut varmasti aika eri tavoilla. Ennen kaikkea olen  kaikkimullenytheti-tyypin tunneihminen, joka innostuu sekunnissa ja saatuaan idean makuuhuoneremonttiin on jo puolen tunnin kuluttua maalaamassa seiniä. Olen tehokas, energinen, empaattinen, ystävällinen, sanavalmis ja sosiaalinen, mutta toisaalta myös todella melankolinen, herkkä, epävarma itsestäni ja syvällinen. Näistä jälkimmäisen puolen näytän vain niille kaikista läheisimmille ystävilleni, joihin todella luotan.


Mitä olet saanut/ tavoittanut bloggauksen myötä?

Alunperin aloitin bloggauksen, koska kaiken vaipanvaihdon ja vauvamuskarien välissä halusin myös epätoivoisesti pitää kiinni siitä aikuisten maailmasta, johon ennen äitiyslomalle jäämistäni kuuluin, ja jakaa ajatuksiani minulle itselleni rakkaista asioista kuten kirjoista. Bloggauksen avulla olen saanut käsitellä mielessä pyöriviä juttuja, saanut roppakaupalla vertaistukea, inspiroitunut ja saanut uusia tuttuja.

Mikä on syvin pelkosi?

Läheisten menettäminen.


Mikä bloggauksessa on sinulle haastavinta?

Raja sen välillä, mistä voi kirjoittaa ja mistä ei. Välillä tuntuu myös vaikealta kirjoittaa yhtään mistään ja julkaista vaikka postausta uudesta sisustuksesta, jos mielessä pyörii jotain ihan muuta. En halua jakaa netissä liian henkilökohtaisia juttuja tai suuria suruja ja ihan jo työni takia en esimerkiksi olisi voinut kuvitellakaan osallistuvani A Beautiful Body -haasteeseen. 


Millainen ystävä olet?

Tätäkin pitäisi kysyä joltain muulta! Toivon kuitenkin olevani luotettava ja läsnä oleva ystävä, joka seurassa voi olla oma itsensä ja jonka kanssa on hyvä olla. Sellainen, jolle voi laittaa viestin keskellä yötä, kun maailma potkii päähän tai kun on saanut ihan erityisen hyvän kirjan luettua loppuun, jonka kanssa voi jakaa ilot ja surut ja jonka kanssa ollaan takuulla ystäviä vielä vuosienkin päästä, vaikkei joka viikko pystytäkään näkemään.


Kuvaa kotiasi kolmella sanalla.

Pieni, kodikas, meidän näköinen.


Millainen on unelmiesi aamu/ herätys?

Jo se olisi aika mahtavaa, ettei kukaan herättäisi ennen seitsemää (tai ettei herätyskello soisi kello 5:50). Toki unelmien aamuun kuuluisi myös kesä, kiireettömyys, aurinko ja aamiainen sänkyyn.

tiistai 24. maaliskuuta 2015

Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon

" - Mutta on hyviäkin avioliittoja. Olen kuullut niistä, kustantaja jatkaa.
  - Jos olisikin vain hyviä ja huonoja, Lilian huokaisee ja katselee ikkunasta alas Helsingin räntäiselle kadulle, jossa ihmiset kantavat joulupaketteja, liukastelevat kivetyksillä ja uppoavat pimeyteen, joka peittää koko pohjoisen pallonpuoliskon."

Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon (2000)
Otava, 198 sivua.


Joskus luin teoriasta, jonka mukaan kirja ei tule kolahtamaan missään vaiheessa, jos se ei ole kolahtanut kolmenkymmenen ensimmäisen sivun aikana. Jos olisin kuunnellut tätä teoriaa, Joel Haahtelan Naiset katsovat vastavaloon olisi kyllä jäänyt kesken.

Vastavihitty nuoripari Lilian ja Klaus elävät unelmaansa: takana häämatka Firenzessä, edessä muutto uuteen, suureen taloon meren rannalla, jonka valoisa keittiön on kuin luotu illoille, joiden aikana kokataan ystäväpariskunnalle ja ehkä juodaan muutama lasi liikaa viiniä, sitä punaista, josta kaikki pitävät enemmän. Pariskunnan valmiiksi suunnitellun elämän käsikirjoitusta järkyttää kuitenkin naapuriin muuttavat Emma ja Jimi, joissa molemmissa on jotain salaperäistä, vaarallistakin.

"Hiljaisuus.
Varjelkaa toisianne.
Vaalikaa haurautta.
Tukekaa voimaa.
Suojelkaa liittoanne.
Lilian ei aluksi ymmärtänyt.
Vasta muutamaa kuukautta myöhemmin Lilianin katsellessa ulos kuistin ikkunasta yli pihamaan hän ymmärtää, että se on ulkopuolinen maailma, joka hitaasti työntyy heidän avioliittoonsa."

Pikainen selailu kirjablogien arvioista paljasti selvästi: Haahtelan kirjasta on tykätty varauksetta, jopa hehkutettu vaikuttuneina. Osa tuntuu olevan Haahtelan edessä lähes polvillaan. Minun kohdallani kolmenkymmenensivun teoria piti kuitenkin lopulta paikkansa: vaikka kirja tulikin luettuna melko nopeasti, ei se missään vaiheessa iskenyt niin täysin, kuin olin odottanut.

Haahtelan kirjan omin on sen haikean tiheässä tunnelmassa, joka rakentuu hidaseleisesti pienistä huomioista ja pakottaa lukijan tulkitsemaan tekstiä sanojen takaa. Toisaalta tämä on myös kirjan heikkous: ihan viimeisille sivuille asti odotin jotain alkavaksi - ja lopulta vähän petyin. Oli toki tunteja isossa talossa, sanoja, joiden merkitys selvisi vasta myöhemmin sekä katseita, joista saattoi lukea myös sen, mitä ei sanottu. Silti olisin kaivannut jotain muutakin kuin vain unenomaisen tunnelman, jotain mistä olisi saanut konkreettisesti kiinni ja jonka luettuaan olisi voinut sanoa: Juuri tämän Haahtela halusi sanoa.

"Hän sammuttaa valot, menee kuistille ja katselee taivasta, jonka yli jyrisee hopeanhohtoinen lentokone. Lilian ei halua olla seestynyt. Hän haluaa olla seikkailijatar. Mutta vastapestyn pyykin tuoksu on silti vastustamaton."
Kun toissa viikolla meillä iltateellä piipahtanut kaveri kysyi, olisiko minulla suositella jotain erityisen hyvää kirjaa, jonka olisin viime aikoina lukenut, tajusin, etten oikeasti ollut lukenut yhtään kriteerit täyttävää tekstiä. Olen kyllä lukenut perusdekkareita sekä ihankivoja kirjoja; muutaman vähän paremman ja sitten muutaman sellainen, joita en ilman blogia takuulla muistaisi enää kuukauden kuluttua, kuten Joel Haahtelan Naiset katsovat vastavaloon.


Siispä hei, suosittele minulle lempikirjaasi, sitä joka ravisteli, puhutteli, itketti tai nauratti 
ja joka oli pakko lukea yhdeltä istumalta.

perjantai 20. maaliskuuta 2015

Viimeisen kahden viikon aikana.



Viimeisen kahden viikon aikana olen...


...ruokkinut lihakarjaa...
..innostunut kookosöljystä ihonhoitotuotteena...
...syönyt sushilounaan thaimaalaisessa...
...kantanut neljä kassillista tavaraa kirpputorille...
...jättänyt kesken sekä Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin sekä Barbara Demickin Suljetun maan, koska ne eivät ensimmäisen parinkymmenen sivun aikana iskeneet...
...istunut iltaa ystävän kanssa...
...kriiseillyt....
...huomannut, että ulkona syöminen kirkastaa kummasti ihan tavallisen tiistai-illankin...
...koukuttunut ihan täysin Temptation Island Suomeen...
...uupunut...
...tajunnut taas, että nuorena naispätkätyöläisenä tämä elämä on välillä aika hankalaa...
...saanut päivän piristyksen huomatessani, että blogiini on eksytty hakusanalla "henkselit naisella, valokuvia"...
...leiponut suklaahimooni popcorn-suolapähkinäkuorrutteisia brownieita...
...ollut välillä niin kiireinen ja alakuloinen, että muiden hehkuttaessa upeita ilmoja olen tajunnut, etten edes ole huomannut aurinkoa päiväkausiin...
...hakenut taas yhtenä perjantaina päiväkodista kaksi poikaa, kattanut pöytään yhden ylimääräisen lautasen makaronilaatikolle ja ollut kiitollinen, koska ystävät.


Onko kenelläkään muulla jo kevätväsymystä?

tiistai 17. maaliskuuta 2015

Bed it.




Älä osta mitään -kuukauden yhdeksäntenä päivänä meidän kynnyksen yli kannettiin kuin kannettiinkin taas uusi ostos. Siltikin ostolakko on pitänyt: Beditin zipit-päiväpeiton kun tilasin jo helmikuun loppupuolella.

Itse asiassa Zipit-päiväpeitto on kuulunut minun listallani samaan kategoriaan Bobo Chosesin-lastenvaatteiden ja Elodie details-sisustustuotteiden kanssa: asioita joita pojalleni himoitsen, mutta joita en raaski ostaa, vaikka tienaisinkin enemmän. Zipit-peittoa olin käynyt jo mallaamassakin firman nettisivuilla ja pohtinut meille sopivimpia värivaihtoehtoja kankaalle ja vetoketjulle. Silti aina ennen päiväpeiton ostoskoriin klikkaamista päätin, että kyllähän tässä vielä tuolla vanhallakin peitolla pärjätään.

Lopulta meidän ostospäätöksemme ratkaisi luontoäiti: talouden viimeisin norovirusepidemia kun vaati uhrikseen nimenomaan tuon kolmevuotiaan vanhan päiväpeiton, joka sattui olemaan väärään aikaan väärässä paikassa. Ja kun samoihin aikoihin Lapsellista-blogissa kerättiin porukkaa Zipit-kimppatilaukseen, tuli minunkin vihdoin painettua sitä tilaa-nappulaa. 

Värivaihtoehtoina pohdin mustaa päiväpeittoa joko valkoisella tai turkoosilla vetoketjulla tai valkoista päiväpeittoa mustalla vetoketjulla. Lopulta päädyin vähän uskaliaasti valkoiseen. Testataan siis samalla Beditin lupaus: konepesu 30 astetta.

sunnuntai 15. maaliskuuta 2015

Operaatio: kirpputori.


Jos jossain asiassa aika on kullannut muistot, niin ainakin Operaatio: kirpputorissa: mielikuvien puhdistava kevätsiivous ja terapeuttinen, jopa rentouttava tavaroiden läpikäynti kun paljastuikin koko viikonlopun projektiksi, jonka aikana välillä kirosin ääneen kolmihenkiselle perheelle käsittämätöntä tavaramäärää ja välillä nyyhkin nostalgian vallassa pienelle Marimekon apinapaidalle, jota meillä vielä viime kesänä käytettiin. Jos meidän makuuhuoneeseen olisi kurkannut lauantaiaamuna, olisi voinut luulla, että olemme mukana Himohamstraajien seuraavalla tuotantokaudella.

Joka tapauksessa, siellä ne nyt ovat; vielä siisteinä ja näteissä pinoissa hinnoiteltuina ja valmiina lähtemään uusin koteihinsa. 


Siispä jyväskyläläiset huomio: 
jos etsit naistenvaatteita koossa XS-S, lastenvaatteita koossa 80-104, kirjoja, leluja, sisustustavaroita tai astioita, niin suuntaapa ensi viikolla penkomaan 
Kirpparilla.fi:n pöytää numero 177.

perjantai 13. maaliskuuta 2015

Camilla Läckberg: Lejontämjaren

"Att bli mor hade inte alls blivit som hon tänkt sig. Den bild hon målat upp, de känslor hon trott att hon skulle känna när barnet låg i hennes famn - inget av det stämde överens med verkligheten. Hon anande att det berodde på barnet, men hon var flickans mor. Och en mors uppgift var att skdda sitt barn vad som än hände."


Camilla Läckberg: Lejontämjaren (2014)
Forum, 351 sivua.


Fjällbackan pikkukylässä kuohuu jälleen, kun neljä kuukautta sitten kadonneeksi ilmoitettu hevostyttö Victoria ilmestyy yhtäkkiä kuin tyhjästä keskelle tietä ja kuolee auton alle. Tarkempi tutkimus paljastaa tytön joutuneen käsittämättömän raakuuden kohteeksi: joku on leikannut häneltä kielen, irroittanut silmät ja puhkonut korvat. 

Pian selviää, ettei Victoria ole ainoa uhri, vaan parin viime vuoden aikana lähialueilta on kadonnut jäljettömiin muitakin tyttöjä. Tapausta tutkiessaan poliisin jäljet johtavat kerran toisensa jälkeen fjällbackalaiselle ratsastuskoululle, jonka arvostetun ulkokuoren alla tuntuu piilevän jotain hyvin synkkää.

Samaan aikaan poliisi Patrik Hedströmin vaimolla, kirjailija Erica Falckilla on työn alla neljänkymmenen vuoden takainen tapaus, jossa miehensä murhasta tuomitun naisen kotoa löytyi perheen tytär julmasti kellariin kytkettynä. Kuinka ollakaan, menneisyydestä löytyy jälleen peri-läckbergiläiseen tapaan avaimet rikosten selvittämiseen.

Camilla Läckberg kirjoittaa tasalaatuisia takuudekkareita: uuteen kirjaan tarttuessaan tietää aina saavansa luettavakseen viihdyttävän ja mukaansatempaavan tarinan. Ratkaistavan rikoksen lisäksi ratkotaan aina myös pikkukylän ihmissuhdekiemuroita, joissa niissäkin tuntuu olevan kummasti selvitettävää. Varhaistuotannon pahimmat chick lit -piirteet ja kömpelöt dialogit on tuoreessa kirjassa saatu melko hyvin häivytettyä, mutta vaikka Lejontämjaren onkin selvästi raaempi kuin aiemmat kahdeksan Läckbergiä, on se - toisin kuin vaikka Lars Kepnerin tai Erik Axel Sundin kirjat - selkeästi kirjoitettu naisille. Läckbergeissä painitaan raakojen rikosten lisäksi aina myös päivähoito-ongelmien, aviokriisien ja yhden höppänän pomon kanssa.

Nobelin kirjallisuuspalkintoa Camilla Läckberg tuskin koskaan elämäntyöstään saa, mutta Lejontämjaren on silti toimiva dekkari, jonka olisi mielellään lukenut yhdeltä istumalta. Lopussa tekstin hohto kuitenkin karisi hieman melkoisen ennalta-arvattavuuden takia, joten parin edellisen kirjan tasolle Lejontämjaren ei nouse. Pientä kritiikkiä pitää jakaa myös siovujuonena seurattavasta Annan ja Danin aviokriisistä, jonka ratkaisu tuntuu kaikessa naiiviudessaan ja epäuskottavuudessaan (nais)lukijan aliarvioinnilta. Seriously, Camilla!


Omat Läckberg -suosikkini:
Merenneito (2008)
Majakanvartija (2009)
Perillinen (2007)

keskiviikko 11. maaliskuuta 2015

Miten kävi päiväkotikauhutarinoille?


Kun poika R vuoden ja kolmen kuukauden iässä aloitti päiväkodissa, saimme kuulla tutuilta, kavereilta, sukulaisilta ja ystäviltä varmasti ihan jokaisen koskaan kuullun päiväkotikauhutarinan. Siis tiedättehän? Jonkun tutun tutun lapsi sai sieltä täitä ja lapamadon ja korvatulehduskierteen, toinen itki päivät pitkät märässä vaipassaan, kolmatta istutettiin ties kuinka kauan ruokapöydässä, jossa muuten maidon sai vasta ruuan jo syötyään, sillä aiemmin hoitajilla ei ollut aikaa sitä antaa. Sitten oli vielä se pakkosyöttötapaus, josta kuulimme monesti, sekä kommentit, että Jokainen perhe toki tietää, mikä heille sopii parhaiten, MUTTA me ei kyllä NOIN tehtäisi. Vahvimmat kommentit tulivat poikkeksetta niiltä, joiden lapset vasta opettelivat kääntymistä selältä mahalleen, sekä niiltä, joiden lapset olivat varhaiskasvatuksen piirissä silloin, kun televisiosta vielä katsottiin Gladiaattoreita ja Napakymppiä.

Voitte uskoa, että kaiken syyllistämisen ja pelottelun jälkeen päiväkodin ja uuden työn sai aloittaa kaikkea muuta kuin rauhallisin mielin.

No sairastelu kyllä toteutui: erityisesti ensimmäisenä päiväkotivuotena meille kulkeutui kaupungin jokainen kulkutauti korvatulehduksista keuhkoputkentulehduksen kautta oksennustautiin. Vaikka luultavasti olisimmekin sairastelleet vähemmän perhepäivähoitajan pienemmässä ryhmässä, ei sairastelua meillä aiheuttanut niinkään päiväkoti vaan päiväkotikaverit, joista moni tuntui palaavan hoitoon, kauppareissuille ja sisäleikkipuistojen pallomereen puolikuntoisena, nenä edelleen vuotaen ja kavereiden päälle yskien. (Puhumattakaan vesirokosta, jonka saimme, kun viime kesänä osuimme samaan junanvaunuun yltä päältä vesikellojen peitossa olleen lapsen kanssa.) Sen sijaan muut kauhuskenaariot osoittautuivat ainakin meidän kohdallamme pelkiksi urbaanilegendoiksi: poika on saanut syödä sen verran kuin maistuu ja nukkua jos nukuttaa - yleensä ei -, oppia draaman avulla ystävyyssuhteista ja riitojen ratkaisemisesta sekä opetella lastentarhanopettajan kanssa vaikeita äänteitä kuten l ja s. Myös henkilökunta ei meidän onneksi ole juuri vaihtunut, ja isossakin ryhmässä on aina lähellä turvallinen syli, vapaa käsipari ja tuttu aikuinen, jolla on aikaa myös jutella meidän vanhempien kanssa päivän kulusta. Ruokajuomaakin on tarjottu ihan jo sen ruuan kanssa, ei vasta jälkeenpäin.

Erityisesti tänä vuonna isomman lapsen kanssa olen tajunnut kerran jos toisenkin, että minä oikeasti tarvitsen varhaiskasvattajia opettamaan pojalleni taitoja, joita itse en tajua - tai osaakaan - opettaa.

Tänä vuonna poikani on käynyt harjoitusjäähallissa opettelemassa luistelua ja päässyt myös hiihtolenkille useamman kerran - näistä ainakin jälkimmäinen olisi äidin yläkoululiikuntatraumojen takia varmasti jäänyt väliin. Poika on oppinut kirjoittamaan oman nimensä ja muitakin tärkeitä nimiä kuten mummu ja Riina - taito, jota en todellakaan olisi tajunnut vielä kolmevuotiaalle opettaa. Päiväkodista poika on oppinut kasan lastenlauluja leikkeineen, oppinut leikkaamaan suoraan saksilla ja maistellut tyytyväisenä lanttua, siinä missä minä itse olen osannut opettaa kolmevuotiaan ainoastaan laulamaan Scandinavian music groupia, käyttämään telaa makuuhuoneremontissa ja kertomaa, että rakkaus tarkoittaa sitä, että tykkää toisesta. Tärkeitä taitoja toki nuokin.

Silti hienointa on ollut, että perheen nuorimmainen on saanut ystäviä, siis niitä itse hankittuja ja ihan omia, joiden kanssa ystävyys perustuu siihen, että ollaan samalla aaltopituudella - ei pelkästään siihen, että molempien äidit opiskelivat aikoinaan samassa tiedekunnassa. Viime viikolla meillä kyläilikin jo toinen uusi päiväkotikaveri, kun työpäivän jälkeen nappasinkin hoitopaikasta mukaani yhden pojan sijasta kaksi.


Olisipa ollut kiva, jos joku olisi silloin kaksi ja puoli vuotta sitten sanonut, että päiväkotikin voi olla ihan hyvä paikka, jossa lapset eivät ole pelkästään säilössä, ja että ihmiset, joiden käsiin lapsemme jätämme, ovat todennäköisesti hyviä työssään ja varmasti ihan ammattilaisia. Että Jokainen perhe toki tietää, mikä heille sopii parhaiten ja tekin olette varmasti tehneet ihan oikean valinnan.

sunnuntai 8. maaliskuuta 2015

#jokakolmasonliikaa


Jo aamusta se alkoi: Facebook täyttyi onnitteluista meille ihanille, ihmeellisille naisille. Oli motivaatiopuheita, ruusukuvia ja hienoja ajatuksia. Ja sitten oli vielä Fiidin lista siitä, kuinka elämä naisena on mukavaa: vaatekaupoissa kun on enemmän valinnanvaraa ja täpärässä tilanteessa voi aina heittää paidan pois. Kivoja, hauskoja ja tärkeitä juttuja, tottakai - ja kukapa meistä ei tykkäisi kukista, suklaasta, erityishuomiosta tai siitä, että mies on tänään luvannut kokata.

Silti. Harva nimittäin muistaa tai tietääkään, että naistenpäivän ajatus oli alun perin aivan toinen: päivän tarkoitus oli edistää tasa-arvoa sekä naisten yhteiskunnallista asemaa sekä korostaa sellaisia meille itsestään selviä asioita kuten naisten mahdollisuutta käydä töissä, hankkia itselleen haluamansa koulutus tai ylipäätään oppia lukemaan tai vaikka kävellä kaupasta kotiin yksin pelkäämättä tulevansa raiskatuksi. Meille päivä on ruusupuskia ja toistemme kehumista, koska meillä kaikki on hyvin.

Tokihan kukatkin ovat kivoja: itsekin sain oman kimppuni jo perjantaina, kun perheen miehet kotiutuivat päiväkodista kukkakaupan kautta. Kukkarahat voi kuitenkin käyttää myös toisella tavalla.

YK:n naisjärjestö UN Women ei juhli tänä vuonna kansainvälistä naistenpäivää ollenkaan. Miksi pitäisikään, kun joka kolmas maailman naisista joutuu yhä väkivallan kohteeksi. Ulkomaanuutissivujen pakkoavioliittojen tai joukkoraiskausten ohella naisiin kohdistuva väkivalta on myös sitä, että oma aviomies murentaa vuosien saatossa halveksuvilla kommenteillaan ja mitätöinnillään vaimonsa itsetunnon ja itsekunnioituksen tai että taas kerran tuli perjantaina kaaduttua eteisen portaissa. Sitä ei juuri auta, että tykkää maaliskuun kahdeksantena päivänä Facebookissa leviävästä kuvasta poliisista tulppaanikimppu sylissään.


Ruusurahat, 10 euroa, naisiin kohdistuvan väkivallan vastaiseen työhön voi lahjoittaa esimerkiksi sivuilla www.unwomen.fi tai lähettämättä tekstiviestin UNW numeroon 16499.




torstai 5. maaliskuuta 2015

TBT: Yhdeksän päivää hiihtolomaa...

...ja tältä se näytti...


...kun ohjelmassa oli...

yksi Helsinki-päivä, yksi Tukholma-päivä, yksi kolmevuotiaan parturireissu, kahdet kaveritreffit lähipuistossa ja yhden kaveritreffit ihan muuten vaan, yksi ilta intialaisessa ravintolassa, yksi makaronilaatikkopäivä ja yhdet kotitekoiset sushit, monta hyvää kirjaa, kaksi leffailtaa omalla sohvalla, yhdet prinsessasynttärit - ja niin, yksi ex tempore -remontti.


Kummasti sitä ehtii viikossa.

keskiviikko 4. maaliskuuta 2015

Erik Axl Sund: Varistyttö

"Kärpäsen siivet ovat juuttuneet toivottomasti purukumiin. Ei ole mitään hyötyä siitä että räpyttelet, Varistyttö ajatteli. Sinä et lennä enää milloinkaan. Huomenna aurinko paistaa tavalliseen tapaan, mutta se ei paista sinulle."


Erik Axl Sund: Varistyttö (Kråkflickan, 2014)
Otava, 415 sivua.


Ensimmäinen ruumis löytyy jätesäkistä metroasemalta. Pieni poika on pahoinpidelty niin sadistisesti ja lopulta pumpattu täyteen myrkkyjä, ettei kyseessä mitenkään voi olla satunnainen yksittäistapaus. Niin kuin ei olekaan: pian löytyy seuraava ruumis. Molemmat uhreista ovat nuoria poikia, molemmat tunnistamattomia eikä kumpaakaan tunnu kukaan kaipaavan.

Päästäkseen raa'an tappajan jäljille rikosetsivä Jeanette Kihlberg yhdistää voimansa psykoterapeutti Sofia Zetterlundin kanssa. Myös Sofialla on työn alla erityisen vaikea tapaus, jossa hän vähitellen purkaa isänsä julmasti hyväksikäyttämän häiriintyneen naisen, Victoria Bergmanin, kammottavia, mutta jollain tavalla karmean hypnoottisia lapsuusmuistoja. Samalla Sofia työstää myös omaa menneisyyttään ja arpia, joita sai Sierra Leonessa muutamia vuosia aiemmin.

Tapausten edetessä lukija pakotetaan katsomaan silmästä silmään kauheinta mahdollista pahuutta.

"Tie

joka kiemurteli Svartsjölandetin poikki oli pitkän matkaa autio, mutta viimein hän löysi pojan.
   Yksinään joenpenkalla rikkinäisine polkupyörineen.
   Tarvitsi kyytiä.
    Luotti kaikkiin.
    Ei ollut ehtinyt oppia tunnistamaan niitä jotka oli petetty."


Varistyttö on Erik Axl Sundin - jonka takaa muuten löytyvät kaverukset Jerker Eriksson ja Håkan Axlander Sundqvist - ylistetyn ja paljon puhutun Varistyttö-trilogian ensimmäinen osa. Samalla se on myös synkin, tummasävyisin ja tavallaan myös iljettävin ja vastenmielisin kirja, jonka olen vähään aikaan lukenut. Vaikka koko järkäle oli pakko ahmaista muutamassa illassa, kesti lopulta viikkoja kirjoittaa kirjasta mitään - enkä vieläkään oikein edes osaa sanoa, pidinkö kirjasta vai en. Ainakaan sitä ei voi suositella kenellekään. Ja toisaalta sitä pitäisi suositella kaikille. Samalla kamala ja kiehtova, koukuttava ja oksettava ja kaikkine hirveyksineenkin toimiva dekkari muttei missään mielessä miellyttävä lukukokemus. Ei pidäkään.

Ennen joulua lukemani Kristina Olssonin Nukkekodin kohdalla kirjoitin, kuinka välillä on raskasta lukea kirjaa, jossa sadististen rikosten uhrit ovat pikkulapsia. Silloin en vielä ollut lukenut Varistyttöä, joka menee raakuudessaan ohi ja yli. Kumpikin kirja kysyy kuitenkin lopulta saman kysymyksen:

"Kuinka paljon kärsimystä ihminen voi tuottaa muille ennen kuin hän itse lakkaa olemasta ihminen ja muuttuu hirviöksi?"

sunnuntai 1. maaliskuuta 2015

#äläostamitään


Joka kevät se iskee: tavara-ahdistus. Ehkä se on lisääntyvä valo, joka pitkän talven jälkeen paljastaa kodin joka nurkan, tai ihan vaan se, ettei enää huvita pelkästään kääriytyä neuleeseen ja viltin alle kotoilemaan vaan ennemminkin raivata kaapit, tyhjentää pinnat ja lajitella iso osa vaatehuoneen sisällöstä kirppiskasseihin. Yleensä se iskee viimeistään helmikuussa: meillä on tosiaan ihan liikaa tavaraa.

Yhtenä tuollaisena vaatteidenlajittelupäivänä, juuri kun tuskailin tavaramäärää suhteessa neliömäärään, kännykkä piippasi tekstiviestin saapuneesta paketista, jota en edes sillä hetkellä muistanut tilanneeni.

Niinpä pakettia - muuten uusia kevätvaatteita perheen kolmevuotiaalle - hakiessani päätin, ettei meidän kynnyksen yli kanneta enää yhtään vaatetta tai tavaraa seuraavaan kuukauteen, vaan maaliskuu on minun osaltani Älä osta mitään -kuukausi.

Tämä siitäkin huolimatta, etten oikeastaan pidä shoppailua itselleni minään ongelmana. En ole koskaan sortunut shoppailuylilyönteihin ostamalla jotain, mihin minulla ei oikeasti ole rahaa, en ole koskaan joutunut piilottelemaan hankintojani keneltäkään tai kaunisteleman esimerkiksi ostamani laukun hintaa enkä yleensä osta mitään hetken mielijohteesta, pelkästään itseäni piristääkseni.  Itseeni tuhlaan harvoin: siinä missä ostan pojalleni kahdeksankympin talvitakin heti mieluisan löytyessä, saatan pohtia yli kuukauden, ostaako vai eikö ostaa itselleni sen kolmenkympin farkkupaidan, jota jo Lindexissä kahdesti sovittelin. (Lopulta kyllä ostin.) Poikani vaatteiden lisäksi tuhlaan rahani kodin sisustustuotteisiin, lastenhuoneen yksityiskohtiin tai hyvään kirjaan, aikakauslehteen tai ihoa elvyttävään seerumiin itselleni silloin tällöin. Vaikka meillä varmasti shoppaillaankin vähemmän kuin monessa muussa perheessä, tuntuu silti usein, että Visa voisi vinkua vähemmänkin: vaikka poikani tarvitseekin uuden talvitakin viimevuotisen jäätyä auttamatta pieneksi, olisi hän varmasti selvinnyt talvesta hengissä ilman sitä Makian pipoa, joka minun oli ihan pakko lopulta ostaa.
 
Älä osta mitään -kuukauden aikana en siis niinkään etsi parannusta shoppailuaddiktioon, vaan ennemminkin pesäeroa yleiseen kulutushysteriaan ja kertakäyttöelämäntapaan, joita en muutenkaan tunne yhtään omikseni. Ja tottahan on myös, että himohamstraajan kanssa kuudenkymmenen neliön kodissa asuessa edes toisen perheen aikuisista on silloin tällöin mietittävä kulutuskäyttäytymistään.

Siispä maaliskuussa meillä vietetään Älä osta mitään -kuukautta. Toki käymme edelleen ruokaostoksilla ja loppuneen shampoon tilalle hankin luonnollisesti uuden pullon. Sen sijaan yhtään uutta kevättakkia, pikkuautoa, koristetyynyä, tennariparia tai edes sitä herkullisenvärisessä purkissa houkuttelevaa Body Butteria ei seuraavan kuukauden aikana meidän kynnyksen yli kanneta.


Käsi ylös, kuka muu lähtee haasteeseen mukaan?


Vähempikin riittää -kuva lainattua Melinan blogista, josta alkaneeseen samannimiseen haasteeseen osallistuin viime vuonna.