keskiviikko 29. huhtikuuta 2015

Nosh-kutsuilla.


Onkohan totta vai tuntuuko vaan, mutta tänä keväänä blogeissa on kirjoitettu ehkä vähemmän Mini Rodineista ja PompdeLuxista ja vähän enemmän Nosh Organicsista? 

Niille, joille Nosh Organics on vielä ihan uusi tuttavuus, pitää ehdottomasti kertoa, että Nosh on suomalainen yritys, joka valmistaa ekologisia luomupuuvillavaatteita sekä -asusteita. Lastenvaatemalliston lisäksi Noshin valikoimaan kuuluu tänä vuonna jo kolmatta kertaa julkaistava naistenvaatemallisto, joka esimerkiksi Meandista poiketen on nimenomaan aikuisille naisille suunnattu itsenäinen mallisto, ei pelkkää samistelua lastenvaatteiden kanssa. Tämän kevään mallistossa on lapsille muun muassa minttua, riikinkukonsinistä, palloja, tiikereitä, raitaa ja sahramia ja naisille raitaa, keltaista, navya ja klassista mustaa - noin niin kuin muutamia mainitakseni. Vaatteet valmistetaan luomupuuvillasta, joten ne ovat varmasti mukavia ja pehmeitä myös herkempää ihoa vasten, ja mitoituksensa sekä esimerkiksi säädettävien hihojen ja lahkeiden ansioista vaatteiden olisi tarkoitus myös kestää käytössä pitkään. Aiemmin julkaistun lastenvaatemalliston täydennykseksi julkaistiin naistenvaatemallisto viime perjantaina, joten sunnuntai-iltana pääsinkin hypistelemään vaatteita heti tuoreeltaan ystävän olohuoneessa.

Kokonaisuudessaan Noshin mallisto oli minun makuuni ehkä vähän liian retro ja ihan liian värikäs, ja uudesta naistenmallistosta en olisi osannut kuvitella pukevani päälleni kuin muutaman vaatteen. Sen sijaan jo aiemmin julkaistusta lastenvaatemallistosta himoitsin poika R:lle harmaata tiikerikuosia, jota tilasinkin pojalle pitkähihaisena paitana, sekä supersuosittuja rockstar-housuja, jotka meille tulee lopulta sekä keltaisina että sinisinä. Erityisesti rockstarit vaikuttivat mukavan rennoilta mutta silti siisteiltä ja mikä tärkeintä: ne on helppo yhdistää Noshin omien vaatteiden lisäksi vaikka ketjuliikkeiden printtien kanssa.

Jostain syystä itse vaatteet on monesti kotikutsuilla ainakin minulle lähinnä sivuseikka ja ennemminkin mukava lisä - kaikista mukavinta on nähdä kerralla useampi ystävä ja kaveri ja istahtaa vaihtamaan kuulumisia kahvikupin ja leivonnaista ääreen. Eikä yhtään haitannut, että tällä kertaa pääsin myös paijailemaan yhtä ihan pikkuista herraa ja muistelemaan, miten sitä vyöhyketerapiaa oikein tehtiinkään...

maanantai 27. huhtikuuta 2015

Poni tuli taloon.


Lapsen kasvamisen näkee ehkä konkreettisimmin lyhyiksi jäävistä housunlahkeista ja paidanhihoista sekä siitä, että viime syksynä sopivana kaappiin laitettu välikausihaalari onkin keväällä kaapista otettaessa kummasti kutistunut. Nyt keväällä ostoslista oli meillä vähän tavallista pidempi. Jokakeväisen pojan vaatevaraston uusimisen lisäksi tänä vuonna hankintalistalla oli nimittäin myös uusi polkupyörä: viime vuonna ostettu potkupyörä kun alkoi olla auttamatta liian pieni.

Ponin sijaan poika R:n ensimmäisen oikean polkupyörän piti kuitenkin olla Jopo. Yhtä jo kävimme kaupassa koeajamassakin, mutta malliltaan se tuntui meille tuumakokoonsa nähden ihan liian isolta. Toki isoa oli myös hinta, joka tuntui erityisen suolaiselta etenkin, kun tulevan Berliinin-kesäkuun takia tämän kesän pyöräilyt jäävät oletettavasti aika vähälle.

Onneksi on kuitenkin nettikirppikset. Sattumalta nimittäin bongasin Facebookin kirpputorilta pyörän, jota ystäväni oli kysellyt pojalleen, mutta joka osoittautui heille liian pieneksi. Meidän nelivuotiaalle se oli kuitenkin juuri sopiva. Seuraavana päivänä tästä uudenveroinen Poni midi apupyörineen ja työntötankoineen kotiutui meille kahdeksalla kympillä.

No, hermohan siinä meni.

Nimittäin yhdeltä melkein nelivuotiaalta, joka olisi halunnut osata ajaa uudella pyörällä heti ihan täydellisesti ja ensimmäisen kerran kaaduttuaan oli sitä mieltä, että jatkossa "isi ajaa, ja hän istuu kyydissä".

Alun perin päädyttiin hankkimaan poika R:n ensipyöräksi potkupyörä nimenomaan siitä syystä, että potkupyöräilyn pitäisi parantaa lapsen tasapainoa ja koordinaatiokykyä ja helpottaa siten myös varsinaisen pyöräilyn oppimista. Siksipä mietimmekin nyt, ovatko apupyörät ja työntötanko vaan askel taaksepäin ja pitäisikö potkupyörästä kuitenkin siirtyä suoraan tavalliseen polkupyörään.


Miten muilla tavalliseen polkupyörään siirtyminen on onnistunut parhaiten?

sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

Mummolaviikonloppu.


Mummolaviikonloppu

eli kaksi päivää kumppareissa, puusauna, anopin leipoma pizza, iso kasa naistenlehtiä ja salmiakkia sekä päiväunet mummolan sohvalla.

torstai 23. huhtikuuta 2015

Meidän perheen nuukailuvinkit, olkaa hyvä.


Viime viikolla vietetyn Nuukuusviikon kunniaksi Kolmistaan-blogissa on tällä viikolla jaettu säästövinkkejä.


 Meidän perheen parhaat nuukailuvinkit


1. Lounassalaatti töihin edellisen illan pastasta, jääkaapista löytyvistä kasviksista ja siemenistä. Vähentää ruokahävikkiä ja säästää rahaa, kun töihin ei tarvitse ostaa kaupan valmisateriaa (minä) tai rahoja ei tarvitse kuluttaa työpaikkaruokalassa (mies).

2. Vain yksi auto perheessä (tätä tosin edesauttaa huomattavasti se, että perheessä vain yhdellä edes on ajokortti...). Kun työ- ja päiväkotimatkat voi kulkea joko kävellen, pyörällä tai julkisilla, ovat auton käyttö- ja bensakulut meillä aivan minimissä.

3. Think before you buy. Yön yli nukkuminen vähentää huonoja ostoksia huomattavasti (ajatus, jota en vielä muutama vuosi sitten ollut tajunnut...)

4. Budjettiviikko keittiössä, jolloin kokkaillaan halpoja perusruokia kuten makaronilaatikkoa, risottoa tai lihapullakastiketta tai yritetään loihtia jotain jääkaapin ja pakastimen jämistä. (Yleensä kuukauden loppupuolella.)

5. Tori.fi, jonne laitan myyntiin pojan pieneksi jääneet merkkivaatteet sekä vanhat kodin sisustustavarat. Kätevä erityisesti jälkimmäisten myynnissä, vaikka tavaroiden kuvaaminen ja ostajien kanssa aikatauluista vääntäminen välillä työlästä onkin.

6. Lidl niinä viikkoina, kun jaksamme käydä kahdessa ruokakaupassa. Ruokakassin hinta selvästi perusmarketteja edullisempi ja heräteostosten määrä nolla.

7. Kirpputoripöytä vanhoille vaatteille ja tavaroille. Olen äärimmäisen huono tekemään kirppislöytöjä, mutta myyjänä onneksi parempi.

8. Teemme ruokaa pakkaseen, siis ihan tarkoituksella. Aikoinaan ruksiessani Aikuiset ystävät -kirjan aikuisuustestistä tämän kohdan, tunsin itseni jo ihan ikälopuksi, mutta nykyään on pakko myöntää, että säästää sekä aikaa että rahaa tehdä lihapullia kerralla kahden ruuan verran vaikken samaa ruokaa jaksakaan syödä kahtena päivänä peräkkäin.

9. Lastenvaatehulluuden minimointi. Äitiyden alkuaikojen lastenvaatehurahduksen jälkeen olen omaksunut ideologian, jossa ostan kolmevuotiaan peruskäyttövaatteet ketjumyymälöistä ja piristän asukokonaisuuksia hankkimalla ketjuvaatteiden seuraksi omat suosikkini eri merkkimallistoista. Jos merkkiuskolliset hehkuttavat vaatteiden jälleenmyyntiarvoa, niin sama koskee kyllä ihan ketjuliikkeiden vaatteitakin; Hennesiltä ostetusta seitsemän euron paidasta olen vuoden käytön jälkeenkin saanut vielä kaksi euroa kirpputorilta.

10. Halvat harrastukset eli minulla bloggaus (ilmaista), lukeminen (kustantaa kirjaston varausmaksut), lenkkeily (ilmaista) sekä ystävien tapaaminen (kustantaa kahvin ja kakunpalan silloin tällöin) ja miehellä työsuhdekuntosali, lenkkeily (ilmaista) sekä elokuvat (kustantaa leffalipun silloin tällöin). Oikeastaan maksamme ainoastaan perheen kolmevuotiaan urheiluharrastuksesta.

11. Ruokaostosten kuukausibudjetti. Toimii erityisen hyvin silloin, kun koko summa nostetaan käteiseksi, jolloin rahan kulumisen näkee ihan konkeettisesti.


Kun jostain nuukailee, voi panostaa johonkin muuhun. Meillä niitä asioita ovat ulkona syöminen, kahvittelu sekä matkustaminen.

Mistä muilla säästetään ja mistä taas ei?

maanantai 20. huhtikuuta 2015

Voiko kolmekymppinen ope pukeutua tekonahkahousuihin sekä muuta eksistentiaalista pohdintaa.


Uusille kymmenluvuille siirryttyäni podin syksyllä pienoista ikäkriisiä. Peilistä tuijotti jo selvästi vanhemman ja harmaamman näköinen naama ja silmäkulmissa oli selkeästi ensimmäiset huolirypyt, vaikken edelleenkään ollut saavuttanut niitä ennen kolmikymppisyyteen liittämiäni peruselementtejä, kuten omakotitalon kauempana keskustasta (tai edes omakotitalohaaveita), vakiviran tai koiran ja kaksi lasta. Ulospäin kriisi ei ilmeisesti kuitenkaan näkynyt: kun valvontaluokkani ryhmäytyspäivään vedin päälleni hupparin ja päähäni pipon, luultiin minuakin yhdeksi tukioppilaista.

Siis minua, kolmekymppistä.

Sen jälkeen olenkin ikäkriisin ohella kriiseillyt tasaisin väliajoin sitä, pukeudunko loppujen lopuksi niin kuin kolmekymppisen pitää. Tai yläkoulun maikan. (Tätä tapahtuu etenkin niinä päivinä, joina huomaan koulun käytävällä, että jollain tytöistä on samanlainen nahkatakki kuin minulla.)

Kun Oi mutsi mutsi -blogin Elsa kirjoitti kolmekymppisen tyylistä viime viikolla, olisi teksti hyvin voinut olla minunkin kynästäni. Myös itse pohdin monesti, pukeudunko tarpeeksi sovinnaisesti, aikuismaisesti tai muuten oikein, voinko yhdistää bändipaidan jakkuun tai lähteä töihin tekonahkafarkuissa. Toisaalta en osaa kuvitella päälleni myöskään perinteiseen opeimagoon kuuluvaa maripaitaa huovutettuine koruineen tai kaulaani sileää ja siistiä merkkihuivia - saati kuvitella tuntevani oloani niissä kotoisaksi - ja työkirjani kannan edelleen nahkaisen merkkilaukun sijaan Beyondin kangaskassissa. Poikkeuksetta jokaisessa työpaikassa minua on kuitenkin jossain vaiheessa luultu joko vastavalmistuneeksi ohjaajaharjoittelijaksi tai vielä opintojaan viimeisteleväksi sijaiseksi ja vähintään kerran-pari olen saanut vastata kysymykseen, olenko jo saanut graduni valmiiksi (joo, kahdeksan vuotta sitten.). Ja ne kerrat, joina olen elämäni aikana saanut ostettua itselleni viinipullon ilman papereiden vilautusta, voi helposti laskea yhden käden sormilla.

Koska itselleni shoppailen lopulta aika harvoin, koostuu vaatekaappinikin pitkälti perusvarmoista ikisuosikeista kuten mustasta bleiseristä, korkkareista, kauluspaidoista, pillifarkuista, printtipaidoista sekä perustopeista, jotka ovat melko ajattomia ja joita voi helposti yhdistellä toisiinsa. Toki päivätyö luokan edessä asettaa tietyt odotukset, ja työaamuina kaapista valikoituu usein astetta siistimpi asu kuin peruslauantain kaupunkireissulle eikä niinä pahimpinakaan hiuspäivinä voi töihin mennä pipo päässä, vaikka kuinka haluaisi.

Kolmekymppisyyttä tai ei, viimeisten kuukausien aikana olen pyrkinyt miettimään yhä vähemmän, miltä minun lopulta kuuluisi pukea päälleni ja valinnut useimmin jakun alle sen bändipaidan. Ja jos aiemmin olin sitä mieltä, etten minä ole ope, joka menee töihin tekonahkahousuissa, niin viimeisen kuukauden aikana olen huomannut, että olenpa kuitenkin. Sen elokuisen ryhmäytyspäivän jälkeen olen kuitenkin jättänyt hupparit ja tennarit kotiasuiksi, ihan vaan varmuuden vuoksi. 

perjantai 17. huhtikuuta 2015

Kesäkoti Berliinistä? Meille, kiitos!



Pakko myöntää, että kun vuodenvaihteessa alettiin pohtia miehen mahdollista ulkomaantyörupeamaa, ajatus kesästä Berliinissä ei aluksi tuntunut ollenkaan niin houkuttelevalta, kuin mitä olisi voinut luulla. En ole koskaan oikein tutustunut Saksaan maana saati sen kulttuuriin, ja tähän mennessä ainoan Saksan-matkani tein Hampuriin ja Bielefeldiin moikatakseni siellä vaihdossa ollutta siskoa, en niinkään tutustuakseni maahan. Kun yläasteella pohdin kielivalintaani, ei mieleen edes tullut valita saksaa, kun vaihtoehtona oli trendikäs ja ah-niin-fiininkuuloinen ranska. Yliopistossa aloitin minäkin vielä Serranon perheen innoittamana espanjan - johan olin oppinut tervehdysten ja kiitoksen lisäksi ne kolme saksankielistä lausettani, joilla varmasti selviäisin jatkossakin. Eihän Berliini muutenkaan tuntunut yhtään niin houkuttelevalta matkakohteelta kuin vaikka ikisuosikit Rooma, Pariisi tai Lontoo.

Lisäksi oli minun sekava työtilanteeni, joka hillitsi matkakuumetta kummasti. Ja tulisihan meidän myös ikävä ystäviä ja perhettä, omaa sänkyä, perhepuistoa, tuttua lähikauppaa ja jopa suomalaista juhannusta.


Mutta silti: meillä on kesäkoti Berliinistä kesäkuuksi, lentoliput koko perheelle ja miehelle reilusti töitä koko ajaksi. 


Kevään mittaan pieni maisemanvaihdos alkoi nimittäin tuntuakin aina vaan paremmalta idealta - sitä kun kuitenkin puolivakavissamme pohdimme tasaisin väliajoin. Juuri nyt kaikesta uudesta innostuva poika R on ihan mahtavassa matkustusiässä: ei enää niin pieni, että mukaan pitäisi pakata jättimäistä kasaa vaippoja tai koneessa tarvitsisi stressata naama punaisena huutavaa taaperoa (been there, done that), ei vielä niin iso, että eskari tai koulu kavereineen estäisi pidemmät matkat, juuri sopivanikäinen, jotta voimme ajaa yhdessä ratikalla museoon tai katsella ihmisvilinää puistossa jäätelöitä syöden. Ystäviä ja lähipuistoa tulee edelleen kuukaudessa ikävä, mutta ainakin saksanopettajasisko pitäisi olla houkuteltavissa kylään. Ja mitä tulee siihen sekavaan työkuvioon, niin jos se korjaantuisi kotona murehtimalla, olisin ollut vakivirassa ja pitkään.

Ja muutamaan matkaoppaaseen tutustuttuani alkoi Berliini kaupunkinakin kiinnostaa ihan uudella tavalla: olisi eläintarhaa, kahviloita, katutaidetta, museoita, puistoja keskellä kaupunkia ja pieniä underground-myymälöitä, joissa on ihan oma tunnelmansa. Ei yhtä chic kuin Pariisi, ei yhtä cool kuin Lontoo tai klassinen kuin Rooma vaan rosoinen sekoitus vanhaa ja uutta, vähän boheemi, takuulla rento ja varmasti kotoisa - ihan niin kuin mekin.

Ja onhan se kolme lausettakin kuitenkin enemmän kuin ei mitään.

Siispä: Ich liebe dich. Ich weiss nicht. Ich bin ein Berliner.

Kesän alusta alkaen meidän perheen osoite on siis Mitte, Berliini.



Hei taas te paremmin tietävät: Mitä Berliinissä pitää ehdottomasti nähdä?

Kuva: Pinterest

torstai 16. huhtikuuta 2015

Kuukauden deitti.




Kuukauden deitti.

Missä: Boho & Keittiössä.
Milloin: torstaina alkuillasta
Mitä: Yksi talon burgeri, yksi hodari chilimakkaralla, yksi aura-juustokakku 
ja yksi amerikkalainen vohveli. Pari tuntia ihan rauhassa.
Miten: Vaatii hyviä naapureita, jotka hakevat kolmevuotiaan päiväkodista illaksi leikkitreffeille. Kiitos siis siitä!

maanantai 13. huhtikuuta 2015

Susan Fletcher: Meriharakat

"Suruinen sydän surettuu entisestään suuren veden äärellä, tai sitten se lohduttuu - jomminkummin. Kai sekin riippuu siitä, miten sitä katsoo tai miten sen haluaa olevan, niin kuin useimmat asiat tässä elämässä. Olen kävellyt vuorovesipurojen poikki Blakeneyssä, nähnyt meren tummuuden ja rannan mudan ja terästaivaan ja tuntenut yksinäisyyttä; olen myös seissyt siellä kädet taskuissa ja nähnyt pikkuruisten versojen työntyvän mudasta ja valon välkehtivän maiseman yllä, ja se on ollut kaunista. Samat linnut, samat vuorovesipurot, eri minä vain. Eri sydän, kukaties. Se on itsestä kiinni - onni."


Susan Fletcher: Meriharakat (Oystercatchers, 2007)
Like, 384 sivua. 


Neljä vuotta sitten Amy putosi mereen kalliolta, joka repi hänen kätensä, murskasi luunsa ja viilsi lopulta päänahan auki. Jälkeenpäin sairaalassa lääkäri poimi Amyn pään sisältä kimmeltävän sinisimpukan.

Neljä vuotta Moira on istunut koomassa makaavan pikkusiskonsa sairaalasängyn vieressä. Laskenut neljä kurpitsaa, neljä lämmintä toukokuuta, yhden karkausvuoden, kymmenentuhatta vuorovettä. Lukenut postikortteja, kuorinut appelsiineja huoneen hajusteeksi. Ollut ensin toiveikas ja laskenut tunteja, ja sitten lohduton, kun kaksitoistavuotiaana loukkaantuneen elämäniloisen siskon tunnit muuttuvat vähitellen päiviksi, viikoiksi ja vuosiksi. Kertonut lopulta siskolleen tarinaansa niin kuin hän sen näki. 

"Jos meillä jokaisella on oma vuodenaikamme, niin se on minun. Talvi. Pitkissä öissä ja lyhyissä päivissä on jotain rakastettavaa – jotain mitä ihminen tarvitsee. Sinä et taatusti ole samaa mieltä. Sinä olit frisbeetyttö, päivänkakkaraseppeleineen."

Jos kuvasin Susan Fletcherin esikoista, lumoavaa Irlantilaista tyttöä, termillä pienisuuri kirja, voisi Meriharakoita arvioida ihan samoin. Susan Fletcherin vahvuus on lyyrisessä kielessä, jolla on kyky sitoa yhteen ainoaan virkkeeseen elämän suurimmat tunteet sekä sen, miltä merituuli kasvoilla tuntuu.


Meriharakoiden teemoja ovat epävarmuus ja sen seuraukset, syyllisyys, ulkopuolisuuden tunne, kateus ja kaiken alleen nielevä katkeruus sekä rakastamisen vaikeus. Lisäksi se on tarina sisaruussuhteesta, pienenä keskosena syntyneen esikoistytär Moiran ja niiden kolmen seuraavan, jotka menivät kesken, valuivat hiekkatielle tai kylpyammeeseen, sekä Moiran ja hartaasti odotetun, yksitoista vuotta nuoremman pikkusisko Amyn, jolle mahdollisuus annettiin vasta liian myöhään.


Vaikka kirjan keskeisin henkilö onkin Moira, on minun helpointa samaistua ihanan pulppuavaan Til-tätiin, joka hurauttaa spontaanisti vanhalla autollaan läpi maan ihan vain viedäkseen siskontyttönsä kahville eikä koskaan, niinä synkimpinä (melo)dramatiikan hetkinäänkään, menetä uskoaan rakkauteen.


"Me elämme elämäämme, ja me suremme ja toivomme ja elämme elämäämme, ja kerran Miriam nauroi lukiessaan romaania ja painoi käden suunsa eteen häpeissään, koska oli nauranut. Ja George pyörittelee ruuvimeisseleitä edelleen, kävelee edelleen rannoilla takki tiukasti napitettuna, ja olen kertonut hänelle hiukan tästä kaikesta mitä olen sinulle kertonut - paloportaista ja neiti Baileystä. Lentopostista. Olen pujottanut käteni hänen käsivarteensa. Til sanoi kerran: Yksinkertaiset asiat tekevät meidät onnellisiksi. Ja silloin isä silitti kättäni. Kävellessämme uudella Walesin rannalla, jossa sinua ei ollut, mutta jossa kuitenkin oli."

Oikeastaan oli ihan hyvä, että alkuvuodesta olen lukenut useamman ihankivan ja keskinkertaisen kirjan. Erityisesti niiden jälkeen Fletcherin Meriharakat tuntuu niin erityiseltä lukukokemukselta.

torstai 9. huhtikuuta 2015

TBT: Tapahtui pääsiäisenä.


- Saimme heti kiirastorstaina pääsiäisvieraaksi pikkusiskon ja poika R:n kummitädin: hyvää ruokaa, kuulumisten päivitystä, ulkoilua, herkuttelua sekä ihan vaan oleilua.

- Maalasimme vihdoin makuuhuoneen seinän viimeisen kerran, valkoisella. Pohdimme edelleen verhojen ja verhottomuuden välillä.

- Nautittiin siitä, että neljän päivän aikana ehti nähdä ystäviä ja sekä juhlia että viettää ihan sitä tavallista kotiarkeakin. Aloimme tosiaan kaivata lomaa (ja olla sen tarpeessa!).

- Vietimme pitkänäperjantaina siskon kanssa tyttöjen iltaa ja kävimme katsastamassa ihan mahtavan energisen Egotripin Lutakossa. Loppuloman stereoissa soi ihan aiheesta non-stoppina Vuosi nolla.

- Päädyimme lankalauantaina taas lounaalle Muang Thaihin, koska, no, sieltä vaan löytyy kaupungin paras thairuoka sekä laajin sushivalikoima.

- Poika R:n Tampereen-kummisetä saapui yllättäen kaupunkiin lauantaina ja houkutteli miehen mukanaan Jypin jälkipeleihin. Lopulta myös kummisetä päätyi meille yöksi, ja pääsiäislounaalle saatiin taas kattaa kolmen lautasen sijasta neljä. Pisteet kummisedälle, joka edellisillan juhlinnasta huolimatta jaksoi juosta ympäri asuntoa kiljuva kolmevuotias olkapäillään.

- Ajoimme loppulomaksi mummolaan ja poika R maalasi pääsiäismunia mummun ja ukin kanssa.

- Söimme liikaa karkkia lukuun ottamatta poika R:ää, jolle pääsiäispupu toi suklaamunan sijaan tänä vuonna kaksi Ryhmä Hau -hahmoa.

keskiviikko 8. huhtikuuta 2015

Postikorttihaaste.


Maaliskuun viimeinen viikko oli tavallista raskaampi, ja yhtenä iltana vuodatin sydäntäni puhelimen välityksellä Vantaalla asuvalle siskolle. Kahden päivän päästä minua odotti työpäivän jälkeen eteisen matolla kortti, jossa toivotettiin Jaxuhaleja. Nauratti. Ja toki itkettikin, ihan pikkuisen.

Sillä tottahan se on: perinteiset postikortit, ne joiden eteen on nähty vaivaa, ne jotka on valittu ajatuksella ja lähetetty tarpeeseen, ovat ihan niitä kaikista parhaita. Ja siltikin niitä tulee nykyään lähetettyä ihan liian vähän, vaikka vielä reilut viisitoista vuotta sitten työllistin postilaitosta harva se päivä; oli paksuja hartaasti koristeltuja Helposti-kuoria täynnä swappia (hei, muistaako kukaan muu?), pitkiä kirjeitä kirjekavereille ympäri Suomen sekä tietenkin suurimpien salaisuuksien jakamiseen tarkoitetut kirjevihkot, joita kiikutettiin parhaiden kavereiden kanssa vuorotellen, huolimatta siitä, että kuitenkin nähtiin koulussa ihan päivittäin. Nykyään toki lähetän edelleen ison pinkan joulukortteja, yritän muistaa edes läheisimpien ystävieni syntymäpäiväkortit ja piristän myös silloin tällöin postilla ystävää, jonka tiedän juuri sillä hetkellä nukkuvan rikkonaisia öitä itkevän vauvan takia ja olevan kortin tai suklaalevyn tarpeessa. Silti usein on helpompi naputella puhelinta tai läppäriä kuin tarttua kynään - puhumattakaan siitä, että kotoa löytyisi tyhjä postikortti tai kukkarosta postimerkki. Vaikka kauempana asuvien ystävien elämässä pysyykin nykyään paremmin kärryillä kuin etanapostiaikoina, ei pelkkä lomakuvasta tykkääminen tai hauskan statuksen kommentointi ole ikinä sama kuin varta vasten tietylle henkilölle osoitettu kortti tai kirje.

Siitä se ajatus sitten lähti: minäkin tartuin Curiouser & Curiouser -blogin Nooran Postikorttihaasteeseen. Tällä viikolla siis lähetän ainakin yhden postikortin, ihan sen perinteisen, ja piristän toivottavasti yhden itselle tärkeän ihmisen päivää samalla tavalla kuin siskoni minun päivääni muutama viikko sitten. Eteisen matolta löytyneen postikortin jälkeen olo oli nimittäin heti ainakin hiukan kevyempi.

maanantai 6. huhtikuuta 2015

Nahkatakki.



Nahkatakki // Vero Moda
Farkut // Zara
Toppi // Cheap Monday


Se on tämä kevät: kuukauden farkkutakkikuumetta podettuani lähden ostoksille ja palaan kotiin tyytyväisenä nahkatakin omistajana.

Ja tämäkin on tämä kevät: hyppään uudessa takissani mukavuusalueen ulkopuolelle ja kameran eteen, vaikken yhtään tunne näissä tilanteissa oloani kotoisaksi saati luontevaksi.

Enää puuttuisi ne nahkatakkikelit, jotta takissa tarkenisi kävellä muuallekin kuin kadun toiselle puolelle lähikauppaan.

Jyväskyläläisille tiedoksi, että Vero Modan, Jack & Jonesin ja Name it:n yhteinen Pop Up -myymälä löytyy Forumista vielä muutaman viikon. Uuden nahkatakin sieltä kotiutti kahdellakympillä.

perjantai 3. huhtikuuta 2015

"You don't have a tv? What's all your furniture pointed at?"


Jos minun blogini ei päivity joka päivä tai edes joka toinen päivä, johtuu se ihan vaan siitä, että aika usein meillä suljetaan iltaisin some ja läppäri ja pidetään kotitreffit telkkarin ääressä.

Oikeastaan aloitettiin jo opiskeluaikoina; silloin termi sunnuntai piti nimittäin usein sisällään kahdestaan jaetun noutopizzan Yläkaupungilta, sohvan ja kaksi vilttiä sekä Frendit-maratonin. Sitten innostuttiin Lostista, joka tv-esityksen jälkeen piti katsoa vielä uudestaan, kausi kerrallaan ja mielellään yhteen putkeen - ihan vaan koska siitä se ajatus sitten lähti. Nostalgiakauden aikana meillä on tapitettu öisin Salaisten Kansioiden klassikkojaksoja ja katsottu uudelleen läpi Twin Peaks, ja kun True Blood toissavuonna liimasi minut sohvannurkkaan, päädyimme miehen kanssa lopulta katsomaan yhdessä kaikki seitsemän tuotantokautta.

Viikonloppuisin päädymme usein videovuokraamoon - ja nimenomaan perinteiseen videovuokraamoon, ihan jo kannatuksen vuoksi. Mutta jos sarjamaku meillä meneekin paljon yksiin, tulee elokuvavalinnoista kiisteltyä sitten senkin edestä. Siinä missä minä katson mieluiten elämää suurempaa draamaa, liputtaa mies fantasian tai toiminnan puolesta. Ja siinä missä minä jaksan katsoa samat ysärisuosikkini kerta toisensa jälkeen ja saan edelleen ihoni kananlihalla Kuolleiden runoilijoiden seuran loppukohtauksesta, haluaisi parempi puoliskoni katsastaa uutuushyllyn valikoiman ja löytää uusia suosikkeja. Useammin kuin kerran ollaan poistuttu videovuokraamosta pelkkien karkkien kanssa - ja niitäkin otetaan luonnollisesti omat, erilaiset pussimme.

Minun sarjasuosikkini
True Blood
True Detective
Frendit
The X-files
Twin Peaks
Solsidan 
Lost 
Sinkkuelämää


Miehen sarjasuosikit
Babylon 5
True Detective
Generation Kill
Rome
Game of Thrones
Deadwood
Taistelutoverit
Twin Peaks


Minun suosikkielokuvani
Forrest Gump
Veren vangit
Kuolleiden runoilijoiden seura
Hohto
Gilbert Grape
Hiljaiset sillat
Rita Hayworth - avain pakoon
Schindlerin lista


Miehen suosikkielokuvat
Taru sormusten herrasta -trilogia
Viimeinen mohikaani
Avatar 3D
Schindlerin lista
Pulp fiction
Indiana Jones - viimeinen ristiretki
Interstellar
Star Wars -trilogia (episodes IV-VI)




Löytyykö samoja lemppareita?
Entä mitä sarjaa suosittelisit meille seuraavaksi?

keskiviikko 1. huhtikuuta 2015

#äläostamitään-kuukausi ja mitä siitä opin.



 #äläostamitään-kuukausi ja mitä siitä opin

Olisi houkuttelevaa sanoa, että kuukauden ostolakko meni helposti. Sillä menihän se, periaatteessa: maaliskuussa meidän kynnyksen yli kannettiin ainoastaan kolmevuotiaan uusi päiväpeitto, joka sekin oli tilattu jo reippaasti helmikuun puolella. Se sijaan yhtään uutta vaatetta, kirjaa, lelua tai edes aikakauslehteä ei meille ilmestynyt ja kuun lopussa möin vielä meille tarpeettomia tavaroita Kirpparilla vajaan kolmensadan euron edestä.

Toki minullakin oli heikot hetkeni.

Yhtenä lauantaiaamuna päähän pälkähtää ajatus linssikeitosta, mutta siihen tarvittaisiin sauvasekoitinta, jota taas en - keittiönkaappien jo nyt ratkeillessa liitoksistaan - ole meille suostunut aiemmin ostamaan. Käyn jo selailemassa Sokoksen nettisivuja, mutta sauvasekoitin jää hankkimatta. Syömme siis täytettyjä paprikoita.

Myös farkkutakkikuume valtaa mielen. Kevätaurinko paistaa ja tekisi mieli hankkia samanlainen takki kuin silloin joskus lukioaikoina. Kiitos operaatio kirpputorin myös kaapeissa olisi taas tilaa, ja vaatehuoneen tyhjät henkarit näyttävät jopa vähän yksinäisiltä. Selailen taas nettikauppoja. Farkkutakki jää kuitenkin edelleen Hennesin sivuille.

Sitten keittiön kattolamppukin menee rikki ja poika R repii välikausihaalarinsa aidan reunaan. Onneksi kaapista löytyy neula ja lankaa (ei tosin auta ensimmäiseen ongelmaan).

(Sen verran repsahdan, että sanelen siskolleni IKEA-ostoslistaan meille uudet verhot makuuhuoneeseen sekä pari tyynyä. Minähän en niitä osta ja tavaratkin saan vasta huhtikuun puolella.)

Kuukauden ostolakon huomaa kieltämättä pankkitililtä: palkasta jää reilusti säästöön, kun rahaa kuluu pakollisten asumis-, ruoka-, päivähoito- ja puhelinlaskujen lisäksi ainoastaan pari kertaa ulkona syömiseen. Huomaan myös jotain muuta: minä, jos joku, olen todellinen TUNNESHOPPAILIJA.

Vaikkei rahaa kuukaudessa kulukaan kovin suurta summaa, vaikuttaa ostopäätöksiin aina senpäiväinen fiilis. Ankean työpäivän jälkeen automarketista tarttuisi helposti mukaan se ihana persikantuoksuinen vartalovoide tai kosteuttava naamio, ihan vaan illan piristykseksi. Ja perjantaiksi pitäisi saada aikakauslehti, onhan taas yksi viikko tehty pitkiä päiviä. Kokeiden korjausurakan jälkeen päädyn taas kerran etsimään sitä täydellistä farkkutakkia. Ja sinä yhtenä erityisen synkkänä päivänä tekisi mieliä vähintään uusia koko makuuhuoneen sisutus nytniinkuinheti.

Kun maaliskuussa ostoskoriin ei ole voinut heittää uutta kosmetiikkaa tai lehteä, on sinne päätynyt ehkä tavallista useammin suklaata.


Jos olisi helppoa sanoa, että kuukauden ostolakko meni kevyesti, voisi toisaalta yhtä hyvin sanoa myös, etten lopulta oppinut kuukaudessa yhtään mitään: heti huhtikuun ensimmäisenä päivänä klikkasin nimittäin ostoskoriin pitkään himoitsemani pellavalakanat. Kuukauden ostoslakon ansiosta hankintoja on tullut kuitenkin pohdittua paljon tarkemmin, ja esimerkiksi helmikuussa aloittamaani makuuhuoneremonttia on kerrankin suunniteltu ajan kanssa sen sijaan, että olisin idean saatuani rynnännyt ostamaan sen ensimmäisenä mieleen tulleen lampun. Ja kas, kaikkea ei olekaan pakko saada heti - kuukauden harkinnan jälkeen tulee kummasti tehtyä parempia ostoksia.