lauantai 30. toukokuuta 2015

Hakuna Matata.



Kulunut kevät on ollut aika raskas monestakin syystä. Yksi niistä on se, että taas kerran joudun vaihtamaan työpaikkaa. Siinä missä kollegat toukokuussa laskivat päiviä kesälomaan ja toisaalta suunnittelevat samalla tulevaa lukukautta ja uusia projekteja, tein minä omaa irtautumistyötäni: hyvästelin mahtavat oppilaat ja rakkaat työkaverit, laitoin takaisin rullalle Lontoosta tuomani kartan ja kuvat Ruotsin kuningasperheestä, mapitin paperit ja päivitin oman luokkani tilanteen tulevalle luokanvalvojalle. Erityisen raskaan prosessista teki se, että olin kolme vuotta oikeasti viihtynyt juuri tuolla, juuri tuossa työssä ja juuri noiden ihmisten kanssa. Kun tänään istuin bussissa Sannin Hakuna Matataa kuunnellen (ja toki myös Gyllene Tiderin Sommartideriä, olenhan ruotsinmaikka), tuntui uskomattomalta, että oikeasti kuljin tuota työmatkaa nyt viimeisen kerran.

Pätkätyön tekemisestä kirjoitin tammikuussa täällä. Siis miten oikeasti pidän siitä, mitä teen, ja yläkoulun ruotsinmaikkana - niin uskomattomalta kuin se ehkä kuulostaakin - olen unelmatyössäni. Mutta miten raskasta on, että joka vuosi työrupeama loppuu ihan konkreettisestikin Suvivirteen. Miten uupunut olen jokakeväiseen työnhakuun, kun kuitenkin tiedän olevani yhtä pätevä, innostunut ja motivoiva opettaja kuin kaikki virassa olevat ystäväni.


Sitten viime viikolla sain töitä. Toki taas ensi syksystä seuraavaan Suvivirteen, mutta kuitenkin koko lukuvuodeksi. Toki taas uudessa koulussa, mutta minulle mieluisassa sellaisessa ja mielenkiintoisten kirjojen ja ihmisten parissa. Kaupungin kahdesta auki olleesta paikasta minä sain sen toisen.

Silti jostain syystä huomasin, etten juuri hehkuttanut asiaa kenellekään, tuskin edes mainitsin - Facebookiin en olisi kuvitellutkaan päivittäväni. En myöskään aikonut kirjoittaa työpaikastani mitään blogiin. En, vaikka työn saaminen oli minulle kuukausia kestäneen stressin jälkeen ihan käsittämätön helpotus, josta soitin heti miehelle intoa hihkuen. Jostain syystä seitsemän opetusalavuoden jälkeen tuntui jotenkin nololta iloita julkisesti paikasta, joka oli kuitenkin "vain vuodeksi" eikä vieläkään "se virka". Kaikista viimeiseksi halusin iloita siitä somessa, joka on täynnä pelkästään aurinkoisia päiviä, unelmien raksaprojekteja, vauvantuoksuisia söpistelykuvia ja niitä keväisiä "tuntuupa jotenkin viralliselta...." -päivityksiä. Siitäkin huolimatta, että kaupungin kahdesta auki olleesta paikasta minä sain sen toisen.


Perjantai-iltana Wilmaan oli kuitenkin tullut viesti yhdeltä äidiltä. Hyvän kesän toivotusten lisäksi äiti kirjoitti, kuinka "ruotsi on ollut mieluisa aine opiskella mahtavan opettajan johdolla". Viime päivinä käytyyn Mitä opelle lahjaksi? -keskusteluun voisikin hyvin kommentoida, että juuri tuo. Ei se ehkä palkallista kesälomaa korvaa, mutta kertoo kuitenkin, että olen kuin olenkin oikealla alalla, jolla kannattaa kärvistellä pätkätöistä huolimatta.


Ja hei: ensi vuonna tankkaamme taas teinien kanssa sivulauseen sanajärjestystä. Aika mahtavaa sekin.

perjantai 29. toukokuuta 2015

Victoria Hislop: Saari

"Epämääräisen muotoisista naruilla sidotuista nyyteistä koostuva lasti teki pienestä purresta kiikkerän, ja se keikkui ja tempoili vedessä. Vanha mies laskeutui hitaasti veneeseen, yritti toisella kädellä pitää sitä aloillaan ja ojensi toisen tyttärelleen. Kun tytär istui turvallisesti tuhdolla, isä kietoi huovan hänen suojakseen. Vain pitkät ja tummat tuulessa hulmuavat hiussuortuvat erottivat nuoren naisen lastin seasta. Isä irrotti varovasti kiinnitysköyden - kaikki oli jo sanottu ja tehty - ja vene irtosi laiturista. Siitä ei alkanut lyhyt tavarantoimituskäynti vaan yksisuuntainen matka uuteen elämään. Elämään spitaalisten siirtokunnassa. Elämään Spinalongan saarella. "


Victoria Hislop: Saari (The Island, 2005)
Bazar, 474 sivua. 


Oikeastaan huonojakin kirjoja pahempia ovat ihan kivat kirjat. Huonot kirjat voi aina jättää kesken kuten Lorna Byrnen Enkeleitä hiuksissani tai ne - kuten Mikko Rimmisen Nenäpäivä - voi lukea loppuun ja teilata sitten myöhemmin kärkkäässä arviossa. Ihan kivat kirjat taas ovat niitä, joita lukee viisisataa sivua odottaen turhaan, että se kollegan tai toisen bloggaajan kehuma jokin kohta alkaisi, ja jotka lojuvat lukemisen jälkeen yöpöydällä viikkotolkulla, koska kirjasta ei oikeastaan osaa sanoa mitään muuta kuin ihan kiva tai ehkä kolmen tähden kirja. Tällainen kirja oli Victoria Hislopin Saari.

Parikymppinen englantilaistyttö Alexis on ajautunut elämässään pisteeseen, jossa kaikki on periaatteessa niin kuin pitääkin - mutta silti jokin puuttuu. Niinpä Alexis matkustaa Kreetalle etsimään itseään sekä perheensä historiaa, josta hänen äitinsä on tähän saakka vaiennut. Pala palalta alkaa selvitä, että suvun tarinaan liittyy vahvasti samalla sekä pelottava että taianomainen Spinalongan saari, elävien kuolleiden valtakunta, jonne kaikki Kreetan spitaaliset vuosia sitten eristettiin.

"Miten on mahdollista, että olen kaksikymmentäviisivuotiaana näin mahdottoman epävarma tulevaisuudesta? Alexis oli miettinyt pakatessaan laukkuaan matkaa varten. Tässä minä olen, asunnossa jota en omista, lähdössä lomalle työstä josta en pidä, matkaseuranani mies, josta en välitä. Mikä minua vaivaa?"

Saari on kasvutarina, selviytymistarina ja ja rakkaustarina ja tavallaan tarina myös Kreikan lähihistoriasta. Lisäksi se on kolmen polven sukutarina - ja perinpohjainen sellainen. Tästä syystä tarina myös etenee varsin verkkaisesti, ja juoni on paikoin jopa niin hidastempoinen, että sivuja tekisi mieli selailla reilusti eteenpäin.

Joko sanoin, että Saari oli ihan hyvä kirja? Sitä se nimittäin tosiaan oli: juoni oli mielenkiintoinen, teksti hyvin kirjoitettu -  mutta silti kirjasta puuttui se jokin. Harmi vaan, että sen huomasi vasta neljänsadanseitsemänkymmenen sivun kohdalla.

tiistai 26. toukokuuta 2015

Kesäloman Bucket List.



Lauantaina se alkaa: kesäloma. 

Siispä kesäloman Bucket List eli kesällä aion:


...käydä mato-ongella mummolassa.
...saunoa puusaunassa.
...grillata ystävien kanssa mahdollisimman usein.
...syödä brunssia perheen kanssa jossain pienessä berliiniläiskahvilassa.
...kävellä vähintään kerran kotiin paljain jaloin ja korkkareita kantaen silloin, kun aurinko nousee.
...myydä vanhoja vaatteita puistokirppiksellä ja saada samalla aurinkoa.
...laittaa kuluneen vuoden valokuvat albumiin.
...käydä treffeillä mieheni kanssa.
...hankkia rusketusraidat.
...maalata taas Oikokatua heinäkuun alussa.
..ajella ympäri Suomea tapaamassa ystäviä.
...juoda torikahvit Jyväskylässä jonain aamuna.
...kuulla iltasoiton ikkunasta.
...järjestää piknikin perhepuistoon.
...uida meressä.
...hankkia itselleni palan Berliinin muuria.
...viettää tyttöjen viikonloppua Tampereella.
...olla lomafiiliksellä.
...sanoa pojalleni useammin "joo, mennään" kuin "odota, ihan kohta".


Mitä teidän lomalistalle tulisi?

lauantai 23. toukokuuta 2015

Vaahtokarkkeja, pastasalaattia, pillimehuja ja seitsemän pakettia makkaraa.


Onni on ehdottomasti ystävät: kun viime sunnuntaina saimme idean kokoontua vielä kerran grillaamaan isolla porukalla ennen meidän perheen Saksan-matkaa, kerääntyi meitä tästä viiden päivän kuluttua yhteen taas yhteensä kaksikymmentäviisi henkilöä mukanaan keksejä, pillimehuja, suklaata, patonkeja sekä poppareita. Syömisen ohessa grillattiin, juostiin vuorotellen lasten perässä ja vaihdettiin viimeisimmät kuulumiset.

Jos meillä jotain tulee Jyväskylästä ikävä, niin ehdottomasti hyviä ystäviä.

torstai 21. toukokuuta 2015

Porkkanakakku.


Viime viikolla meillä juhlittiin nelivuotissyntymäpäiviä. Tarjottavia pohdittaessa päivänsankari esitti kaksi toivetta: porkkanakakku ja  Ryhmä Hau -kakku. Jälkimmäisen ulkoistin suosiolla itseäni taitavammalle kondiittorille, mutta ensimmäistä meillä leivottiin tällä ohjeella, jolla valehtelematta tulee mehevin porkkanakakku, jota itse olen syönyt.



PORKKANAKAKKU

8 dl porkkanaraastetta
2 dl mantelirouhetta
4 ½ dl vehnäjauhoja
3 ½ dl sokeria
3 tl kanelia
2 tl leivinjauhetta
1 tl soodaa
2 dl öljyä
4 munaa
purkillinen ananasmurskaa
Kuorrute: 400g maustamatonta tuorejuustoa
2 rkl pehmeää voita
2 dl tomusokeria

Sekoita öljy ja munat keskenään ja lisää seokseen vähitellen kuivat aineet. Raasta porkkanat ohueksi raasteeksi ja lisää taikinaan ananasmurskan kanssa. Levitä valmis seos uunipellille leivinpaperin päälle ja paista 175 asteessa noin puoli tuntia. Kun kakku on jäähtynyt, sekoita kuorruteaineet keskenään ja levitä seos tasaisesti kakun päälle. Koristele mantelirouheella ja nauti kahvin kanssa.

keskiviikko 20. toukokuuta 2015

Anna Gavalda: Parempaa elämää

"Uskoitteko siihen? Oikeasti? Mitä te oikein toivoitte? Että Mathilde ilmestyisi hotelliin seuraavana aamuna hypellen, että hän käskisi hakea pojan, ja poika, tsabadabaduu ja simsalabim, ilmestyisi usvakehässä, juoksisi hidastettuna tyttöä kohti, pulut lehahtaisivat lentoon ja kamera kiertäisi heitä?
   Kuulkaas nyt, mokomat hempeilijät, niin tapahtuu elokuvissa. Tai sellaisissa kirjoissa, joita Mathilden eksä inhosi. Nyt valitettavasti elettiin todellisuudessa, ja haavellinen sankarittaremme jäi nuolemaan näppejään: läpikulku kiellettyä, ovet kiinni ja kameroita vain valvontatarkoituksessa."


Anna Gavalda: Parempaa elämää (La Vie en mieux, 2014)
Gummerus, 265 sivua.


Jos viimeksi pohdin minun ja Mary Higgins Clarken vaikeaa suhdetta, voisi tekstin Anna Gavaldasta aloittaa ihan samoin. Sillä niin, myös uuden Anna Gavaldan ilmestyminen on aina pienen ilonkiljahduksen paikka - ja siltikin uutukaiseen tarttuu aina vähän varoen. Sillä siinä missä (lukio)aikoinani ahmin Gavaldan vanhimmat kirjat, kuten ikisuosikit Kunpa joku odottaisi minun jossain ja Viiniä keittiössä, useammankin kerran, ovat uudemmat kirjat olleet aina vähän jotain liikaa; vähän liikaa sanahelinää, vähän liikaa (teko)taiteellisuutta, ehdottomasti liikaa sivulauseen sivulauseen sivulauseita ja usein myös liikaa kaoottista menoa. Ja kuten myös Mary Higgins Clarken kanssa: uudesta annagavaldasta haluaisi aina kovasti pitää, mutta...

(Apua, elänköhän vähän liikaa menneisyydessä, kun kirjat eivät enää tunnu yhtä hyviltä, kun lukioaikoina?)

Mathilden tyhjänpäiväinen elämä saa uuden suunnan päivänä, jona hän unohtaa kahvilaan käsilaukkunsa - ja sen sisällä olevan kymppitonnin. Epätoivon keskelle liihottaa kuitenkin pelastavaksi enkeliksi epämiellyttävän näköinen kokki Jean-Baptiste, joka ei tunnu saavan sanaa suustaan, joka kantaa mukanaan salkullista erilaisia veitsiä - mutta joka palauttaa Mathildelle käsilaukun rahoineen päivineen.

Myös Yannin elämä on sanalla sanoen, no, tyhjänpäiväistä ja onttoa, ja mikä pahinta, hän ei itse edes tunnu tajuavan koko asiaa. Sitten eräänä iltana tyttöystävän ollessa poissa Yann törmää rappukäytävässä onnelliseen elämään ja päätyy naapurissa asuvan pariskunnan keittiöön juomaan viiniä (mahdollista vain Pariisissa! toim.huom.) ja parantamaan maailmaa - ja päättää illan aikana olla itsekin lopulta onnellinen.

Annan Gavaldan uutuus on kirja valinnoista, unelmiin tarttumisesta sekä siitä, kuinka on parempi tehdä välillä vaikka vähän tyhmiäkin ratkaisuja - erehtyä, kaatua nenälleen ja luikkia lopulta kotiin häntä koipien välissä - kuin tyytyä vähempään kuin mitä ansaitsee. Samalla se kuin Pariisi minikoossa: öisiä katuja, poukkoilevaa ajatustenjuoksua ja helmeilevän kauniita sanoja, pieniä ja nuhjuisia kerrostaloasuntoja Montmartressa, viiniä ja lasien kilinää ravintolan pöydissä sekä tavallisia keskiviikkoiltoja, jotka lopulta muuttavat koko elämän. Silti tämänkin kirjan jälkeen jäin edelleen kaipaamaan sitä alkuaikojen Anna Gavaldaa, joka ei yrittänyt olla tätä kaikkea yhdessä virkkeessä vaan ajatteli ennemminkin, että less is more. Parempaa elämää edeltäneeseen Lempi ei ole leikin asia -kirjaan verrattuna ollaan kuitenkin taas vähän lähempänä sitä entistä Anna Gavaldaa, mutta silti vielä vähän liian kaukana siitä Anna Gavaldasta, joka Viiniä keittiössä -kirjallaan kirjoitti koko elämän yhteen pieneen kertomukseen.

sunnuntai 17. toukokuuta 2015

Kaksi pellillistä pitsaa, kaksi kiloa karkkia, kolme pussia popcornia ja yksi Ryhmä Hau -kakku.


Kun viiteenkymmeneenkahdeksaan neliöön saapuu samaan aikaan kolmekymmentä vierasta, joista neljätoista alle kuusivuotiaita, ja kun pahimpaan kokeidenkorjaus- ja arviointiruuhkaan löytää itsensä kuitenkin kuorruttamasta suklaakakkua tai leikkelemästä Ryhmä Hau -koristeita, voisi luulla, että päällimmäinen tunne olisi stressi. Mutta ei, se on kiitollisuus. Sen lisäksi, että meillä on maailman paras nelivuotias, on meillä myös aika ihanan iso joukko mahtavia ystäviä.


Paljon kehuja ja ihastusta herättäneestä kakusta kiitos Nonnalle, jonka blogista 
löytyy kakun ohje sitä kyselleille.

torstai 14. toukokuuta 2015

Prinssi Kaspianin matka maailman ääriin ja muut kieltenopemutsin pakkopullat.



Jos lapsen kasvamisessa jokin on erityisen ihanaa, niin se, että pojan kanssa voi koko ajan tehdä enemmän uusia asioita, joihin ei aiemmin ole riittänyt kärsivällisyys, into tai kehitysaste. Meillä yksi tällainen juttu on pidempien, (melkein) kuvattomien kirjojen lukeminen perinteisempien pekkatöpöhäntien ja miinajamanujen ohella.

Aloitimme kuitenkin ihan väärin, sillä marraskuun kunniaksi halusin lukea pojalleni Muumilaakson marraskuun. Ja joo, sehän ei tutuista muumihahmoistaan huolimatta oikeastaan ole lastenkirja tai satu alkuunkaan vaan oikeastaan kaikkea muuta, joten voitte arvata, että vilkkaalla kolmevuotiaalla oli vaikeuksia keskittyä hidastempoiseen tarinaan.

Muumilaakson marraskuuta seurannut Uppo-Nalle sen sijaan iski kultasuoneen: Laulavan Lintukoiran lorut kun löysivät heti tiensä kielletyille vessajutuille mielellään hihittelevän kuulijan sydämeen. Yksi luku illassa -periaatteella luettiin nopeasti neljä Uppo-Nallea.

Uppo-Nallejen välissä olemme avanneet myös oven Narniaan. Vaikka kolmevuotiaalle luettaessa muutamat taistelukohtaukset vaativat vielä sensurointia ja lukijan nopeaa improvisointia, on ollut mahtavaa huomata, kuinka poikani innostuu fauneista, velhosta, kentaureista ja puhuvasta leijonasta ihan yhtä paljon kuin minäkin lapsena ja jaksaa keskittyä pidempienkin tarinoiden seuraamiseen.

Meillä ehkä syödään paljon myös puolieineksiä eikä juuri koskaan luomua, katsotaan telkkaria enemmän kuin urheillaan eikä urheilla ikinä tavoitteellisesti sekä pidetään silloin tällöin ylimääräinen karkkipäivä ilman tunnontuskia. Lukemisen suhteen olen kuitenkin natsimutsi. Kun olen töissäni tavannut kuusitoistavuotiaita, jotka eivät tiedä, mihin kohtaan postikorttia vastaanottajan osoitetiedot kirjoitetaan, koska ovat aina lähettäneet syntymäpäiväonnittelut whatsappissa, sekä jutellut viisitoistavuotiaiden kanssa, jotka eivät omien sanojensa mukaan koskaan ole lukeneet kirjasta muuta kuin takakansitekstit, olen päättänyt, että meidän poikamme kyllä oppii tarttumaan kirjaan - ja vielä ihan mielellään. Lukemisen rajoittumisen pelkästään someen näkee nimittäin muuallakin kuin kielten tunneilla. Kuuntelemalla kirjaa, erityisesti sellaista kuvatonta, poikani oppii rauhoittumaan hetkeksi ympäröivän somemaailman jatkuvalta hälinältä, keskittymään hetkeksi pelkästään yhteen asiaan - puhumattakaan sanavaraston ja mielikuvituksen kehityksestä.

Natsimutseilusta huolimatta meillä lukeminen on mukavaa kaikille. Minulle ja kolmevuotiaalle se tarkoittaa päivän parasta hetkeä, jona iltapala on syöty ja päälle vaihdettu yökkäri ja voimme vilahtaa peittojen alle jatkamaan edellisenä iltana kesken jäänyttä Prinssi Kaspianin matkaa maailman ääriin. Joskus torkahdamme molemmat, ihan vaan siksi, että hektisen päivän jälkeen tuntuu niin hyvältä pysähtyä rauhoittumaan. Jos poikani kymmenen vuoden kuluttua väittää opettajalleen, ettei ikinä elämässään ole lukenut yhtään kirjaa, toivon hänen valehtelevan. Kuten Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa tänään todetaan, kirjojen arvostus syntyy kotona.

tiistai 12. toukokuuta 2015

Matkasuunnitelmia.


Helpoin tapa varmistaa, ettei meille ole tällä(kään) kerralla luvassa stressitöntä matkallelähtöä, on varata lento 40 tunnin päähän siitä, kun olen jakanut kevättodistukset ja laulanut Suvivirren, ja noin 30 tunnin päähän siitä, kun olen hyvästellyt työkaverit, joiden kanssa olen juuri juhlistanut alkavaa kesää. Kun yhtälöön lisää vielä kahden viikon kokeidenkorjaus- ja arviointirumban, kaksi flunssaa neljän viikon sisällä, yhdet nelivuotissynttärit ja yhdet sukujuhlat Helsingissä, voi olla melko varma, ettei meillä ole matkaoppaiden lainaamisen ohella ehditty juuri matkavalmisteluja tehdäkään.

Silti kolmen viikon päästä olemmekin jo Berliinissä.

Asunnon sentään löysimme jo huhtikuussa Airbnb:ltä. Tarkoitus oli löytää kesäkoti, joka olisi sekä lähellä miehen työpaikkaa että ratikkamatkan päässä minua ja poika R:ää kiinnostavista kohteista. Muutaman vesiperän ja aika monen läppärillä vietetyn illan jälkeen meille löytyi lopulta kalustettu kaksio Mittestä, josta kävelee sekä Museosaarelle ette Brandenburgin torille. Asunnon oikean omistajan reppumatkaillessa Etelä-Amerikassa katselemme me kuukauden ajan isoista ikkunoista alas sisäpihalle ja kävelemme lähimpään ravintolaan muutamassa minuutissa.

Varsinaisen matkaan orientoitumisen sijaan ollaan hoidettu niitä käytännön järjestelyjä, joita pidempää reissua varten pitää tehdä: selvitetty laskutusasioita sähköyhtiön kanssa, katkaistu lehtitilaus kesäksi, tarkastettu vakuutukset, siirretty paperilaskuja verkkoon ja pohdittu kukkien ja yrttipurkkien kohtaloa. Ja lainattu ne matkaoppaat.

Silti kiitos vuoden kiireisimmän työjakson, itse Berliini on edelleen meille ihan tuntematon. Emme ole valinneet lähistöltä yhtään kiinnostavaa kahvilaa tai ravintolaa, johon on ihan pakko päästä, emme ole selvittäneet, missä päin kaupunkia värikästä muuria vielä on jäljellä tai googlailleet - eläintarhaa lukuun ottamatta - paikkoja, joihin lapsen kanssa kannattaa ja ei kannata mennä. Toisaalta ei ehkä tarvitsekaan: kun matka kestää kauemmin kuin pidennetyn viikonlopun verran, ei jokaista kävelyreittiä tarvitse suunnitella jo valmiiksi Suomessa ja nähtävyyksiä kiertää tukkaputkella. Museoissa ja pikkuisissa kahviloissa vietettyjen päivien lisäksi meidän Berliinin-kesäkuuhumme sisältyy nimittäin varmasti myös niitä sadepäiviä, joina emme juuri jaksa raahautua lähikauppaa kauemmaksi - koska ei ole mikään pakko.


Siispä jos jollain on mielessä hyviä Berliini-vinkkejä, otamme niitä mielellämme vastaan.


sunnuntai 10. toukokuuta 2015

Äitiyden rakkaimmat ja raskaimmat.



Äitiyden raskaimmat tällä hetkellä:

...itkupotkuraivarit lähikaupan karkkihyllyllä juuri silloin, kun et ole muistanut ottaa koria ja sylissä on jo parin päivän ruokatarvikkeet.
...korvatulehduskierre.
..se tunne, kun näet poikasi leikkivän päiväkodin pihalla yksin.
...huoneen lattialla olevien kahdeksan lelun keräämiseen menee puoli tuntia (ja äidin hermot).
...lapsen öinen yskä.
...jatkuva huoli, riittämättömyydentunne ja paskaäiti-fiilis.
...se, kun keittiöstä huomaat, että poika on pinonnut lelulaatikon päälle legolaatikon ja kiipeä juuri kirjahyllyyn ylettääkseen vesiväripalettiin.
...takin riisumisesta alkaa kolmas maailmansota.
...lapselle huutamista seuraava järkyttävä morkkis.
...se, etten ole pystynyt tarjoamaan pojalleni isoa perhettä, arjessa läsnä olevaa sukua tai sisaruksia.



Äitiyden rakkaimmat tällä hetkellä:

...ääni, joka syntyy, kun kolmevuotias hipsuttelee yöllä paljain varpain omasta huoneestaan meidän huoneeseemme ja kiipeää viereen nukkumaan.
...päiväkodista lähdettäessä pikkuinen tyttö huutaa poikani perään, että "Heippa, rakas!"
...yhdessä Laulavan Lintukoiran loruille nauraminen.
...avoin kyynelehtiminen, kun poikani laulaa ja soittaa triangelia päiväkodin juhlassa sammakoksi pukeutuneena.
...kolmevuotiaan ilo jäätelöstä, uudesta lelusta, metsäretkestä, ystävän näkemisestä, Ville Viikingistä tai siitä, että päätettiinkin mennä kaupunkiin bussilla.
...käsi kädessä käveleminen.
se tunne, kun näet, miten poika pyytää puistossa leikkiin mukaan myös tuntemattoman pikkutytön.
...huomata, että poika on oppinut kirjoittamaan nimensä tai piirtämään traktorin.
...kolmevuotiaan kanssa väitteleminen.
...iltavilliöverit.
...poika nukahtaa peiton alla kainaloon, kun luemme iltasaduksi Velhoa ja leijonaa.
..."Äiti, rakastan sinua ainakin kymmenen!"

torstai 7. toukokuuta 2015

Never say never eli kuinka söin sanani Mini Rodinin suhteen.



Minusta ei koskaan pitänyt tulla opettajaa, ei ainakaan yläkouluun. Minun ei pitänyt koskaan tarvita saksaa missään, sillä pärjäisin varmasti englannilla, ruotsilla ja ranskalla. Minun ei koskaan pitänyt pukeutua jakkuun, ostaa itselleni pillifarkkuja tai sisustaan lastenhuonetta mustavalkoisella. 


Eikä minun koskaan, ikimaailmassa, pitänyt ostaa meille yhden yhtä ylihintaista Mini Rodinia, ihan vaan siksi, että niin monet muut tuntuvat hypettävän niitä ihan ärsyttävyyteen asti.


No kuinkas sitten kävikään: kesäksi meille kotiutui kuitenkin musta krokotiililippis, josta maksoin palkkaani nähden ihan liikaa ja jonka oikeaa kokoa sain etsiä eri nettikaupoista hyvän tovin. Minkäs teet, on se vaan niin söpö.

lauantai 2. toukokuuta 2015

Mary Higgins Clark: I've got you under my skin

"'I loathed her,' she said. 'Especially after I read that note. She was mean. Make that cruel. There wasn't a decent bone in her body, and when I looked down on her dead face, I had to force myself not to spit on it.'"


Mary Higgins Clark: I've got you under my skin (Katse menneisyydestä, 2014)
Simon & Schuster, 303 sivua.


Minun ja Mary Higgins Clarken suhde on lukioaikaisen alkuhuuman jälkeen muuttunut, no, vähän vaikeaksi. Olen kyllä ahminut Higgins Clarken jokaisen dekkarin kannesta kanteen, monen niistä jopa useampaan kertaan, mutta vuosien kuluessa rakkaus higginsclarkeihin on laskenut samaa tahtia kirjojen tason kanssa. Uusimmat kirjat ovat olleet jopa naisille suunnatuiksi perusdekkareiksi aika heppoisia, jopa siinä määrin, että vuosittain ilmestyvään uutukaiseen suhtautuu aina pienellä varauksella. Kuten nytkin: Higgins Clarken uutuus I've got you under my skin ehti odotella yöpöytäni luettavien-pinossa viikkotolkulla ennen, kun sain aikaiseksi tarttua kirjaan - ihan vaan koska niin kovasti haluaisin aina tykätä uusimmasta Mary Higgins Clarkesta, mutta harvoin lopulta tykkään.

Tällä kertaa se oli kuitenkin taas rakkautta ensi sivulta, ihan kuin vanhoina hyvin aikoina.

"As her curly black hair became straight and sleek around her face, she thought, This is my chance to convince everyone that I wasn't the one who killed that rotten slut."

Kun Claire ja tämän kolme parasta ystävää valmistuvat lukiosta, järjestää Clairen äiti Betsy Powell koko nelikolle valmistujaisgaalan, jollaista ei ennen ole nähty: satoja vieraita, pulloittain samppanjaa, kaviaaria ja koko Salem Ridgen seurapiirien kerma. Sensaatiomaisen juhlasta tekee kuitenkin seuraava aamu, jona Betsy Powell löytyy sängystään tukehdutettuna.

Kahdenkymmenen vuoden kuluttua kaikki neljä tyttöä palaavat takaisin kartanoon ottaakseen osaa Under Suspicion -nimiseen tosi-tv-ohjelmaan - ja selvittääkseen, kuka valmistujaisyönä talossa olleista lopulta murhasi Betsy Powellin. Jokaisen huolellisesti kiillotettu ulkokuori ja taidolla puettu hymy kätkee kuitenkin alleen syvää katkeruutta, vihaa, kateutta ja syyn tappaa.

Samalla, kun ratkaisemattomien rikosten ympärille rakentuva tv-sarja alkaa päästä liian lähelle totuutta, kiristyy verkko ohjelman tuottajan Laurie Moranin ympärillä myös toisesta suunnasta: Powellien kartanoa katselee koko ajan myös silmäpari, jonka omistaja aikoinaan surmasi kylmäverisesti Laurien miehen - ja on nyt tullut tappamaan loput jäljelle jääneestä perheestä.

"Before I kill you, she added silently. And then wondered again what else she hadn't remembered about the night Betsy Powell was suffocated."

Muihin tuoreempiin higginsclarkeihin verrattuna I've got you under my skin on harvinaisen taidokkaasti rakennettu dekkari, jossa jokainen luku loppuu ihanan ärsyttävästi cliffhangeriin ja juoni koukuttaa mukaansa heti alussa. Tässäkin kirjassaan Higgins Clark luottaa perinteiseen arvoitusdekkari-malliin ja tällä kerralla onnistuu sen kanssa erityisen hyvin: vielä ihan viimeisiin lukuihin asti oli epäselvää, kuka Betsy Powellin lopulta murhasi.

Uusimmat Mary Higgins Clarken kirjoista olen lukenut suosiolla alkuperäiskielellä englanniksi. Tällöin kirjan pääsee lukemaan yleensä melko tuoreeltaan - ja lisäksi kepeä dekkarikieli toimii paremmin, kun sitä ei tarvitse kääntää suomeksi. I've got you under my skinin tosin pääsee jo lukemaan myös suomeksi nimellä Katse menneisyydestä.


Yksi pyyntö kuitenkin, rakas Mary Higgins Clarke: kirjoita edes yksi kirja, jossa kirjan päähenkilö, tyrmäävän kaunis, todella fiksu ja urallaan menestynyt kolmekymppinen sinkkunainen ei rikoksen selvittämisen ohessa löydäkään Sitä Oikeaa.