keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Syyskuun mukavimmat.



Että neljänä arkiaamuna saan laittaa kellon soimaan vasta 7.15, minkä jälkeen ehdimme vielä syödä yhdessä aamupalaa koko perhe sekä selailla läpi sanomalehden.
Kampaajalla käynti, sekä minun että pojan.
Oma joogahetki sitten, kun ulkona on jo pimeää.
Way Outin Room Escape -peli.


Uudet ihmiset, joihin olen saanut tutustua sekä nelivuotiaan uudet päiväkotikaverit.
 Se, että mies soittaa sanoakseen, että "älä sitten pese sitä vessaa, kun minä haluan tehdä sen!".
Ulkona syöminen (edelleen liian usein).
 Syyslomareissun fiilistely jo etukäteen.
Uusi syystakki.
Perjantaifiilis sitten, kun viikon työt on tehty.


IKEAn kuvaston selailu kahvia siemaillessa.
Se, että näin aikuisena voi päättää ihan yhtäkkiä, ettei jaksakaan tällä viikolla odottaa lauantaihin ja pitääkin karkkipäivän jo torstaina.
Itse tehty kesäkurpitsa-vuohenjuustolasagne.
Pikkusisaruksen ensimmäiset potkut.
Viesti serkulta, josta ei ole kuullut aikoihin.


Se, kun tulee töistä kotiin ja rappukäytävässä tuoksuu naapurin tädin keittämä omenahillo (toki mukavinta olisi, jos tuoksu tulisi meiltä, mutta kaikkea ei voi saada...).
Puhtaat lakanat ja itse pestyt ikkunat.
Muang Thain lounas.
Teeleidi, ihan kokonaisuudessaan.
Teidän mahtavat kommenttinne - kiitos niistä!
Sumuiset aamut.
Se, että läpsystä vaihto -päivien lisäksi on myös päiviä, joina voimme kotimatkalla viettää puoli tuntia purkutyömaan tapahtumia seuraillen.


sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Syysretkellä.


Sunnuntaita vietettiin Nyrölän luontopolulla. Sen verran harvoin tulee lopulta käytyä retkeilemässä, että vasta laavulla muistettiin, mitä viimesyksyisen retken jälkeen päätettiin hankkia - nimittäin termari. Ensi kerralla sitten toivon mukaan paremmin varustautuneina: ulkoilun lomassa kun kummasti alkoi tehdä mieli kuumaa kaakaota.

perjantai 25. syyskuuta 2015

Tarina yhden kuvan takaa.



Ehkä kyse oli uudenlaisesta juomavedestä, uudesta ympäristöstä tai ihan vaan mahtavasta seikkaulusta, mutta Berliinistä lennämme kotiin ensimmäistä kertaa nelihenkisenä perheenä.

Jo sinä synkkänä lauantaina yksin Sachsenhausenin keskitysleirillä kierrellessäni tiedän, että matkaan oli tarttunut neljäs jäsen. Testin teemme kuitenkin vasta kotona. Aika nopeasti siihen ilmestyvät hartaasti toivotut, kauan odotetut kaksi viivaa.

Ensimmäinen oire on menettämisen pelko. Se kasvaa jokaisesta vatsan vihlaisusta, selkäsärystä ja jomotuksesta. Googlaan sanan keskenmeno, vaikka hyvin tiedän, etten saisi. Lopulta päädymme varaamaan yksityiseltä ajan alkuraskauden ultraan. Vastaanotolla löytyy yksi pieni sydän, joka sykkii vahvasti siellä, missä pitääkin, ja vastaa viikkoja 7+4.

Ja vaikka kuinka sanon, ettei sen niin väliä, käy mies kauppareissulla kolmessa eri marketissa löytääkseen lohta, jota ei ole pyydetty Itämerestä.

Vähän ennen ensimmäistä ultra-aikaa, seitsemännen viikon lopussa, alkaa pahoinvointi. Puistoilemme, syömme thaimaalaisessa ja tapaamme ystäviä niin kuin ennenkin, mutta kotona koomailen hapankorppua nakerrellen ja pönttöä halaillen. Lohduttaudun ajatuksella, että jos kaikki menee kuten edellisessä raskaudessa, on tämäkin ohi neljässä kuukaudessa. 

Vaikka heti plussan jälkeen vauvauutinen tekisi mieli huutaa kaikille, tulee kertomisesta nopeasti vaikeampaa. Ensin päätämme odottaa alkuraskauden ultraan, sitten ensimmäiseen neuvolakäyntiin, sitten np-ultraan. Tuntuu, että koko onnenkupla on vaarassa särkyä, jos sinne päästää ketään muita. Heinäkuun lopun tyttöjen viikonlopussa pöydään kannetaan kannullinen mojitoa ja joudun sepittämään itselleni antibioottikuurin. Morkkis valehtelusta on kova monta päivää, mutta vielä emme voi kertoa edes niille kaikkein rakkaimmille. (Sori tytöt, se kiusallinen virtsatulehdus, josta en kauheasti halunnut puhua, oli siis pelkkää bullshittiä!)

Pahin oksentelujakso osuu luonnollisesti viikolle, jona myös aloitan uudessa työpaikassa. Samalla viikolla ilmaantuu myös uusi oire, herkistely. Kyynelehdin Haloo Helsingin Kuussa tuulee  -kappaleelle ja herkistyn nelivuotiasta päiväkodista hakiessani - yhden kerran jopa katsellessani Kauniita ja Rohkeita. Entisen työkaverin Facebookiin laittamalle kuvalle ekaluokkalaista koulusta odottavasta pehmokoirasta itken vielä seuraavanakin päivänä.

Aika ennen hyviä viikkoja matelee.

Vihdoin pääsemme ensimmäiseen kunnalliseen ultraan. Odotusaulassa katselemme miehen kanssa yhdessä, kuinka Antti Ruuskanen heittää MM-kisojen keihäskarsinnassa 82,20 m. Myöhemmin ruudulla vilkas pikkusisarus huitoo vimmatusti pienillä jaloillaan ja imee peukkuaan. Itku tulee välittömästi. Illalla kerromme vauvauutiset siskoille, vanhemmille sekä minun lapsuudenystävälleni. Onnen kuplaan mahtuu jo yli kymmenen ihmistä.

Kuudennentoista raskausviikon alussa tunnen ensimmäisen potkun.

Sinä hartaasti toivottu ja kauan odotettu. Sinä, jonka odottaminen teki keväästäni yhden raskaimmista ja kavereiden vauvojen kohtaamisesta välillä aivan ylitsepääsemätöntä. Sinä, jota odottaessani itkin vessassa liian usein enkä enää edes jaksanut kääntää huumoriksi kavereiden ja tuttujen hyväätarkoittavia, mutta silti niin ajattelemattomia No milloin te nyt teette sen toisen?, Ai vettäkö juot? Jaahas.... ja Kai nyt ajoitatte pikkukakkosen seuraavan työpätkän mukaan -kommentteja. Sinä, jonka vuoksi luovun mielelläni punaviinistä, sushista, erikoisjuustoista ja tekonahkahousuistani ja oksennan päivittäin vielä kahdeksannellatoista viikollakin. Vihdoinkin maaliskuussa teet meidän perheestä nelihenkisen.

tiistai 22. syyskuuta 2015

Mestaripiirros.



"Sinä päivänä, kun Luoja teki sinut, 
Hän ei muuta tehnytkään.
Heräs aikaisin, otti kynän käteen,
rupes siinä piirtämään.

Päivä kului, mut hetkeekään lepoo, piirtäjä ei kaivannut.
Aivan niin kuin olis hurmoksessa ollut,
Mestari valmisti sut.

Ja se kuva oli kaunis, oli ihme suorastaan.
Muodon jumalaisen sai.
Kuvan viereen
Hän merkkas ettei suhun päde kuolevaisten lait.

Niille jotka yhä epäilevät Luojaa,
sanon vastaukseksi vaan,
että jos ne edes kerran näkis sinut,
kaikki rupeis uskomaan."


Egotrippi: Mestaripiirros

lauantai 19. syyskuuta 2015

Meidän perheen lastenkirjasuosikit.


Viime perjantaina minua odotti iltapäivällä päiväkodissa lastentarhanopettaja, joka halusi kertoa päivän metsäretkestä. Kävi ilmi, että aamuisella metsäretkellä meidän nelivuotiaamme oli organisoinut koko porukalle tarinallisen leikin salakäytävineen ja luolineen sekä erilaisine hahmoineen. Erityisesti lastentarhanopettajaa ihmetyttivät tarinassa seikkailleet männiäiset ja maahiset sekä ylipäätään se, että kyseiset sanat ylipäätään kuuluvat nelivuotiaamme sanavarastoon. Oli pakko selventää: meillä luetaan tällä hetkellä iltasaduksi Ronja Ryövärintytärtä

(Toivottavasti päiväkodilla ollaan muuten yhtä ymmärtäväisiä Mauri Kunnaksen Aarresaarta kohtaan, sillä menneen viikon nelivuotias on hoilottanut kaduilla kirjasta oppimaansa merirosvolaulua "...viina ja piru oli ottanut muut, huh hah hei, ja rommia pullo...")

Heinäkuussa listasin teille lukuvinkkejä, mutta silloin keskityin pelkistään omiin suosikkeihini. Nyt ääneen pääsee myös poika R. Tässäpä siis muutamia lastenkirjasuosikkeja, joita meillä jaksetaan kuunnella ja lukea illasta toiseen.


1. Astrid Lindgren: Mio, poikani Mio
Iki-ihana klassikko, joka upposi sekä lukijaan että kuulijaan. Jännittävä tarina vei mennessään, mutta nelivuotias muisti kuitenkin useampaan kertaan varmistaa, että "Käyhän tässä äiti varmasti hyvin?". Vaati välillä lukijalta sensurointia, mutta sopii muuten tämänkin ikäisille.


2. Mauri Kunnas: Aarresaari sekä muut vanhoista klassikkokirjoista tehdyt uudet versiot
Vauhdikas tarina yhdistettynä hienoihin kuviin uppoaa sekä äitiin että poikaan. Mukava lisä kirjoissa on Herra Hakkaraisen etsiminen joka kuvasta - mikä ei muuten aina ole helppoa aikuisellekaan!


3. Elina Karjalainen: Uppo-Nalle-kirjat
Ehkä enemmän perheen nelivuotiaan suosikki lähinnä Laulavan Lintukoiran pissikakka-lorujen takia. Jaksaa naurattaa pitkään (edelleen sitä meistä nuorempaa).


4. Peltori: Miinat ja Manut
Kestosuosikkeja viimeisen kolmen vuoden ajalta. Tavuviivoin kirjoitetut versiot tosin välillä vähän raskaita lukea. Ja miksi Manu on muuten aina se, joka ei tiedä, osaa tai muuten vaan mokaa? kyselee yksi sukupuolirooleihin kyllästynyt pojan äiti.


5. C. S. Lewis: Velho ja Leijona
Vaikka olemme poika R:n kanssa edenneet Narnia-sarjassa jo neljänteen osaan, on Velho ja Leijona silti minun suosikkini koko sarjasta ja toimii myös itsenäisenä satukirjana, ilman sarjan muita osia. Hurjimmissa taistelukohtauksissa vaatii lukijalta improvisointia, mutta muuten hyvä myös nelivuotiaalle, joka jaksoi jännittää kirjan loppuun saakka.


6. Sven Nordqvist: Viiru ja Pesonen -kirjat
Vähän uudempia suosikkeja, joihin itsekin tutustuin vasta viime vuonna. Erityinen plussa kirjojen kuvista, joista löytyy joka kerta jotain uutta ja makeaa.


7. Astrid Lindgren: Ronja Ryövärintytär
Toinen meidän tämänhetkisistä Astrid Lidgren-suosikeista.


8. Disney: Autot
Selkeästi pelkästään nelivuotiaan suosikki, sillä tekstiltään nämä Disney-elokuvien kirjaversiot ovat todella heppoisia ja siksi aika puuduttavia lukea. Poika R:n tämänhetkinen suosikki Autot-sarjasta on Autojen maailma -tietokirja.


Löytyykö samoja suosikkeja? Entä onko muita, jotka lukevat lapsilleen omia lapsuuden lempikirjojaan?

keskiviikko 16. syyskuuta 2015

On siis syksy.


Jostain syystä tämä on ollut jollain tavalla erilainen syksy. Vaikka selailinkin tarkasti kansalaisopiston syysohjelmaa ja googlasin kaupungin joogatarjontaa, en lopulta kuitenkaan aloittanut tänä syksynä uutta harrastusta. En myöskään tehnyt elämäntaparemonttia tai päättänyt alkaa treenata uudella innolla, vaikka molemmille ehkä olisikin ollut tarvetta. Lisäksi ei ole tullut hinkua täyttää kaappia kauden uutuusvärisillä neuleilla tai uusilla farkuilla, vaihtaa laukkua tai ostaa uusia kenkiä - puhumattakaan siitä, että työpäivän jälkeen olisin jaksanut lähteä kiertelemään vaatekauppoja tai kuluttaa iltani nettikauppojen valikoimia selaillen. Ilmojen viiletessä olen kaivellut vaatehuoneesta viimevuotisen farkkupaitani, keväällä ostamani nahkatakin sekä ikivanhan neuleen - ja ollut ihan tyytyväinen. Jotenkin uudessa työssä, työkavereissa ja työnkuvassa on ollut sen verran opeteltavaa, että kaikki muu on ollut kerrankin kiva pitää ennallaan.

Sama juttu on ollut poika R:n vaatteiden suhteen: kahdet uudet rockstarit kyllä tilasin Noshilta edellisten jäätyä pieniksi ja päivitin nelivuotiaan sadevarustuksen, mutta esimerkiksi viime vuonna hankitut välikausivaatteet pipoineen ja kaulahuiveineen menevät hyvin vielä tänä syksynä. Lastenvaatelanseeraukset jätin tänä vuonna väliin ihan tarkoituksella. Toki melkein klikkasin ostoskorin kuvaa Pompin syysmalliston hirviöpaidan kohdalla ja Mainion ensimmäisestä dropista sekä Gugguulta olisin mielelläni kotiuttanut meille useammankin vaatteen. Silti päätin, että tänä vuonna pärjäämme ilmankin.

Sitten toisaalta on kiva, että kun shoppailee harvemmin, voi hyvällä omallatunnolla ostaa Noshilta nelivuotiaalle ketjumerkkejä laadukkaampia trikoovaatteita tai vaikka itselleen uuden takin, kun se täydellinen yksilö tulee kaupassa vastaan. Niin kuin esimerkiksi tämä syystakki, jonka löysin ohikulkumatkalla Vilasta ja jossa ihastuin erityisesti nahkaisiin hihoihin. Ehkä tämä on sitten se minun syysjuttuni ja syyssatsaukseni - ainakin kylmempiä kelejä odottaa nyt ihan uudella innolla.

maanantai 14. syyskuuta 2015

Alice Munro: Liian paljon onnea

"Ja olihan sekin mahdollista, että ikä ryhtyisi hänen liittolaisekseen, muuttaisi hänet sellaiseksi ihmiseksi, jota hän ei vielä tuntenut. Hän oli nähnyt sen ilmeen joidenkin vanhusten kasvoilla - eristäytyneinä itse valitsemilleen saarille he näyttivät terävänäköisiltä, tyytyväisiltä."


Alice Munro: Liian paljon onnea (Too much happiness, 2009)
Tammi, 365 sivua.


Vaikka luenkin paljon kirjoja ja kirjallisuutta yleensäkin, olen jostain syystä maailman huonoin novellikokoelmien lukija. Sinänsä se on vähän kumma, sillä yksittäisistä novelleista kuitenkin pidän ja ne elämäni aikana lukemani kymmenkunta novellikokoelmaakin ovat kaikki olleet vähintäänkin hyviä, suurin osa jopa ihan erinomaisia. Kun aikaa lukea on illassa puolisen tuntia, luulisi novellikokoelmien olevan nimenomaan minun juttuni: lyhempään tarinaan vaan pääsee helpommin sisälle kuin pitkään romaaniin, jos se lojuu keskeneräisenä yöpöydällä viikkotolkulla. Silti novellikokoelma tarttuu kirjastosta mukaan lähinnä suosituksesta, kuten nyt Alice Munron Liian paljon onnea: kun muutama kuukausi sitten pyysin teiltä lukuvinkkejä, suositteli Katri minulle tätä. Ja hyvä niin.

"Entä tunsinko kiusausta tuon touhotuksen aikana? Enkö kertaakaan? Voisi luulla että olisin murtunut, että olisi ollut viisasta avautua, kun näin vilaukselta tuon valtaisan jos kohta kiperän anteeksiannon. Mutta ei. Ei se ollut minua varten. Tehty mikä tehty. Enkeliparvista ja verikyynelistä huolimatta."

Liian paljon onnea koostuu kymmenestä erillisestä kertomuksesta, joita kaikkia yhdistää kuitenkin yksi asia: jokaisessa tekstissä ollaan jollain tapaa tienristeyksessä ja käsitellään hetkiä, osin sattumiakin, joiden jälkeen elämä ei enää koskaan ole entisellään. Sitä, kuinka jatkaa eteenpäin, kun on joutunut hautaamaan koko perheensä, vähäpätöistä onnettomuutta, jonka merkitys kasvaa lopulta koko elämän kokoiseksi, yhtä väärää, hirveää tekoa, jonka jälkeen lapsen viattomuus on ikuisesti mennyt. Ainakin minulle tarinoiden juju oli niiden näennäisessä arkisuudessa sekä siinä, miten tekstin tunnelma saattoi muuttua silmänräpäyksessä, yhdellä sanalla.

Teoksen niminovelli on kirjan pisin ja kertoo kuvitteellisen tarinan oikeasti eläneestä Sofja Kovalevskajasta, venäläisestä matemaatikosta. Odotuksista huolimatta novelli on minusta kokoelman heikoin ja jollain tavalla rikkoo muiden yhdeksän tekstin luoman maagisen tunnelman. Sen sijaan novellit Ulottuvuuksia, Lasten leikkiä sekä Vapaat radikaalit kyllä löivät luun kurkkuun - melkein konkreettisesti.

Liian paljon onnea ei kukaan saa, sen tulee huomaamaan ennemmin tai myöhemmin.

Nää on näitä novelleja, jotka haluaisi lukea heti uudelleen - ihan vaan, että varmasti ymmärsi jokaisen tason.

perjantai 11. syyskuuta 2015

Erilaiset treffit: Live room escape game


Jos jo se, että nelivuotiaalle tulee lapsenvahti ja minä ja mieheni lähdemme kahdestaan treffeille, on nykyään aika spesiaalia, olivat tämänpäiväiset treffit vielä astetta erityisemmät. Sen perinteisen leffaan ja syömään -kaavan sijaan lähdimme nimittäin miehen viimeviikkoisten synttäreiden kunniaksi kahdestaan pelaamaan Wayoutin Room Escape -peliä - ja toki sen jälkeen sinne ulos syömään.


Mitä? Room Escape on tosielämän pakopeli, jossa pelaajat suljetaan 60 minuutiksi huoneeseen, josta on vain yksi ulospääsy. Pelin aikana huoneen arvoitus pitää ratkaista yhdessä käyttämällä avuksi loogista päättelykykyä, huoneesta löytyviä vihjeitä sekä luovuutta. Jyväskylässä valittavana on tällä hetkellä kaksi erilaista peliä ja tarinaa: Lobotomy lab ja Detective Office. Näistä ensimmäinen on tarjolla enää 27.9. asti, sillä Lobotomy Labin tilalle rakennetaan täysin uutta huonetta ja mysteeriä, jota pääsee kokeilemaan lokakuussa. Meidän valinta treffeille oli Detective Office, jossa saimme selvitettäväksemme salapoliisi Juhani Särkän mystisen katoamisen. Päällisin puolin kunnossa oleva toimisto tuntuu tarkemman silmäilyn jälkeen olevan täynnä vihjeitä, mutta selviääkö salapoliisin olinpaikka ja pääsemmekö huoneesta ulos 60 minuutin kuluessa?


Kuka? Pelejä Keski-Suomessa järjestää WayOut Jyväskylä ja huoneet sijaitsevat Puistokadulla kaupungin keskustassa. Auki varauksesta maanantaista sunnuntaihin klo 14-22.30 välillä.


Kenelle? Sopii esimerkiksi perheelle, kaveriporukalle, polttariseurueelle, pariskunnalle, työtiimille tai vaikka synttäriseurueelle - kuitenkin niin, että ryhmän koko on 2-5 henkilöä. Sopivin koko ryhmälle on 3-4 henkilöä, jolloin tekemistä riittää tarpeeksi jokaiselle. Myös meidän oli tarkoitus ottaa mukaan kaveripariskunta, mutta aikataulut menivät sen verran täydellisesti ristiin, että päädyimme lopulta pelaamaan ihan kahdestaan. Pelin ikäraja on 15 vuotta, mutta aikuisen kanssa mukaan voi ottaa yli 12-vuotiaan.


Mitä maksaa? Pelin hinta riippuu pelaajien määrästä. Meille kahdelle Room Escape tuli maksamaan yhteensä 70 euroa.


Miten kävi? Vaikka ratkaisemassa oli yksi tohtori ja yksi yhdeksänkymmentäluvulta alkaen mysteerejä Paula Drew'n kanssa ratkonut dekkarifani, otti Detective Office meistä erävoiton: Juhani Särkän olinpaikka kyllä selvisi ihan viime minuuteilla, mutta huoneesta emme kuitenkaan ehtineet ajoissa ulos. 60 minuuttia tuntui huoneessa ihan uskomattoman lyhyeltä ajalta - etenkin, kun peli pääsi yllättämään ja muuttamaan luonnettaan useampaan kertaan. Kannustava työntekijä tuli kuitenkin päästämään meidät jatkamaan treffejä ja oli sitä mieltä, että meidän suoritus oli ensikertaisille hyvä - kuulemma viisi minuuttia lisää, ja olisimme olleet ulkona.


Arvio? Jotta jännitys ei muilta Room Escapesta kiinnostuneilta menisi pilalle, ei itse arvoituksesta voi juuri puhua - muuta kuin että mikään ei lopulta ole sitä, miltä näyttää. Ehkä erikoisimmat ja samalla hauskimmat treffit ikinä ja virkistävää vaihtelua perinteisille leffadeiteille. Sen verran adrenaliini pääsi kuitenkin nousemaan molemmilla, että peliä ja siinä epäonnistumista analysoitiin koko sitä seuranneen ravintolareissun aikana. Room Escapea on ehdottomasti kokeiltava uudestaan - ja tällä kertaa mekin päästään ulos!



Kuva Wayout.

keskiviikko 9. syyskuuta 2015

Lomasuuunnitelmia.


Kuten jo joskus aiemmin kirjoitin, kivastakin arjesta saa astetta parempaa, kun on jotain, mitä odottaa. Meille se jokin on matka, vaikka ihan pienikin. Siispä syyslomalle teimme taas reissusuunnitelmia ja varasimme hotelliloman Tallinnaan. 

Pelkän lomailun ohella tarkoitus on tällä kertaa myös tavata sukulaisia. Miehen sisko nimittäin muutti ulkomaille melko pian poika R:n syntymän jälkeen, ensin Ruotsiin Ediin ja nyt kesällä Viroon Tallinnaan ja kotiutui niin hyvin, ettei tätiä juuri Suomessa ole viime vuosina näkynyt. Viime kuussa havahduimme siihen, ettei meidän nelivuotiaamme oikeasti edes kunnolla muista toista tätiään, joka on hänelle viime vuosina ollut pelkkä satunnainen hahmo Skypessä, ja onkin alkanut puhua isotädistään isänsä siskona. Siispä varasimme matkan. Ediin emme koskaan ehtineet kyläilemään ennen kaikkea vaikeiden kulkuyhteyksien takia, mutta onneksi Tallinnaan matkustaa helposti. 

Itsehän olen käynyt Tallinnassa viime aikoina paljon. Toissakesänä matkasimme kaupunkiin siskon kanssa päiväreissulle ja seuraavan vuoden helmikuussa piipahdimme Virossa jälleen päiväseltään, tällä kertaa katsomassa kaupungissa ollutta Titanic-näyttelyä. Viime kesänä matkustimme jälleen Tallinnaan tyttöjen reissulle juhlimaan minun kolmikymppisiäni kylpylän, shoppailun ja hyvän ruuan parissa. Meidän vakiokohteeksemme Tallinna valikoitui vähän sattumalta ja pitkälti kätevyytensä takia: koska Helsingistä Tallinnaan pääsee laivalla nopeimmillaan kahdessa tunnissa, voi ulkomaanreissun tehdä vaikka yhdessä päivässä ja muutamalla kympillä. Toisaalta Tallinnan-reissuillamme olemme löytäneet myös sen rosoisen persoonallisen kaupungin, josta muutaman kadunkulman etäisyydeltä toisistaan löytää graffitit, rikotut ikkunat ja keskeneräisiksi jääneet neuvostorakennukset sekä toisaalta keskustan huippumodernit kaupat ja liikekeskukset. Se monien mielikuva Tallinnasta feikkilaukkuineen, neonvärisiä Jack Daniels -toppeja myyvine kojuineen sekä olutkärryjä vetävine suomalaisturisteineen häviää heti saavuttaessa Telliskiveen tai Kalamajaan. Ja jo pelkkä keskiaikainen Vanhakaupunki on äärettömän kaunis, vaikka se meille suomalaisille onkin niin tuttu.

Tällä kertaa viivymme kaupungissa päiväreissua pidempään ja olemme varanneet hotellin kahdeksi yöksi. Koska vaikka minä olenkin piipahtanut Tallinnassa viime vuosina useammankin kerran, on mukana kaksi Tallinna-noviisia: perheen nelivuotias, joka matkaa Viroon nyt ensimmäistä kertaa, sekä mies, jonka tähänastiset Tallinna-kokemukset rajoittuvat ainoastaan muutamana tuntiin. Sukuloinnin lisäksi tarkoitus olisikin piipahtaa ainakin Telliskivessä ostoksilla sekä kirpputorilla, tehdä täsmäisku muutamiin Rottermannin vaateliikkeisiin, syödä ehkä monien kehumassa F-hooneessa, löytää joku kiva museo perheen miehille, pyörähtää Vanhassakaupungissa fiilistelemässä paahdettujen kastanjoiden tuoksua sekä ihan vaan rentoutua hotellin kylpylässä ja aamiaispöydässä.


Entäs te? Missä Tallinnassa kannattaa lapsen kanssa syödä? 
Entä shoppailla - ja mitä näistä voi tehdä sunnuntaisin? 
Entä löytyykö kaupungista joku ehdoton helmi, jota ei missään nimessä kannata missata?

sunnuntai 6. syyskuuta 2015

Blogi-identiteettikriisistä ja vähän somestakin.


Niin kuin muutaman kerran täällä on lähiaikoina tullut mainittua, viime viikkojen aikana olen ajautunut aikamoiseen blogi-identiteettikriisiin. Siksi läppärin sijaan olen entistä useammin käyttänyt iltani joko Netflixin tai hyvän kirjan parissa. Pakko myöntää, että välillä blogi on tuntunut enemmänkin pakkopullalta eikä kirjoittamiseen ole juuri löytynyt intoa.

Ehkä suurin ongelmani blogin suhteen oli heti alusta alkaen oikeaan kategoriaan solahtaminen. En ole puhtaasti äitiysblogi, sillä lastenvaateövereitä ja synnytyskertomuksia minun blogistani on ollut turha etsiä. Toisaalta tyylipuhtaaksi kirjallisuusblogiksikaan minusta ei ole: kun yhdistää perheen, kokopäivätyön, pyykin pesemisen, ystävien tapaamisen ja automarketreissut, ei lukemiselle jäävä aika mitenkään mahdollistaisi pelkän kirjallisuusblogin pitämistä. Kaiken kattavaa lifestyle-määritelmääkin olen jotenkin karsastanut; meidän elämä kun on ihan niitä tavallisia makaronilaatikkomaanantaita ja tv-iltoja, joista enemmän kuin usein puuttuu se tyyli, jota muut genren blogit taidokkaissa kuvissaan hehkuvat. Idea siitä, että kirjoitan vähän kaikesta, mikä kiinnostaa, ei sekään ehkä loppujen lopuksi ole ollut se kaikista paras: kun kiinnostuksen kohteet vaihtelevat perhe-elämän kiemuroista matkustamisen kautta ruuanlaittoon, kirjoihin ja työelämään, on lopputulos todellinen sekametelisoppa.

Viime aikoina on tuntunut entistä enemmän, että kirjoitan usein vääristä asioista väärille ihmisille. Kirjapostaukset eivät kiinnosta perheblogien lukijoita, ja jutut perhe-elämästä taas eivät välttämättä juuri kosketa niitä, jotka etsivät uusia lukuvinkkejä. Eniten kommentteja tuntuvat keräävän lyhyet, lähinnä pelkistä kuvista koostuvat postaukset uudesta keittiön lampusta tai ostamastani potkupyörästä, kun taas jutut, joihin oikeasti olen panostanut ja joiden kirjoittaminen on tuntunut ihan pakolta, jäävät usein kokonaan kommenteitta.

Instagramin ja Snapchatin myötä somemaailma on siirtynyt taas yhden askelen hektisempään suuntaan: pitkien, pohdiskelevien postausten sijaan haetaan nopeita viestejä ja yksittäisiä kuvia, jotka voi selata läpi ilman sen kummempaa keskittymistä vaikka lapsen iltatoimien lomassa. Vaikken itse ole rekisteröitynyt kumpaankaan hittipalvelimeen, huomaan saman levottomuuden myös omassa nettiminässäni. Jos kaverin statuspäivitys Facebookissa on niin pitkä, että se loppuu sanoihin "lue lisää", jää koko viesti usein lukematta - kun nyt en ehdi. Kiinnostavista artikkeleista jaksan netissä monesti lukea vain otsikon ja pari ensimmäistä kappaletta, vaikka muuten saatankin hotkaista perinteisen romaanin parissa päivässä. Netissä minäkin, ja varmasti niin moni muukin, olen ihan samanlainen kuin ne opettamani yläkoululaiset, jotka eivät millään jaksa lukea loppuun novellia, joka "jatkuu vielä tuolle toisellekin sivulle...".

Vaikka uudet sovellukset eivät ainakaan minulla ole laskeneet lukijamääriä, näkyy niiden ilmestyminen minun blogissani toisella tavalla: mitä pidempi ja painavampaa asiaa postaukseni on, sitä varmemmin sitä ei jakseta lukea loppuun asti. Vaikka jokaisen postauksen kyllä aina näkee monta sataa yksittäistä lukijaa, keräävät kommentteja nykyään ainoastaan tekstit, joissa on enemmän kuvia kuin kirjaimia ja enemmän pintaa kuin syvyyttä. Lukijoiden siirtyessä tykkäämään Instagramin puolelle on monessa muussakin blogissa viime aikoina pohdittu hiljaisia kommenttibokseja.

Sillä osaammehan me suomalaiset kommentoida: samaan aikaan useampikin sanomalehti on joutunut sulkemaan kommentointimahdollisuutensa, koska ne, jotka vielä jaksavat tykkäysten sijaan kirjoittaa, eivät osaa tehdä sitä asiallisesti.

Pitkään mietin, voiko tällaista postausta edes kirjoittaa saati julkaista ja että ammunko tällä vaan itseäni jalkaan. Koska lukijoitahan minulla edelleen on, mikä on sekin jo aika mahtava juttu: jokaisesta kilkkauksesta olen iloinen. Että pitäisikö kuitenkin vaan kirjoittaa enemmän niistä lastenvaatehankinnoista ja uusista lampuista, joista ihmiset haluavat lukea. Hyvän mielen blogihan tämäkin loppujenlopuksi on, vaikka täällä eletäänkin ihan tavallista arkea.

Mutta kyllähän se harmittaa. Pidemmän postauksen kirjoitettuani haluaisin nimittäin nimenomaan vastakaikua. En peukkuja tai tykkäyksiä, en välttämättä edes "ihania kuvia" -tyylisiä kommentteja vaan aitoa keskustelua ja pohdintaa, kokemusten vaihtoa ja puolesta ja vastaan -argumentointia esimerkiksi lapsen kanssa kaupunkimatkailusta, hyvistä tv-sarjoista, lapsen temperamentin muotoutumisesta, ruokahävikistä tai joukkoliikenteen turvallisuudesta. Ei välttämättä edes keskustelua mistään suuresta maailmanpoliittisesta kysymyksestä, mutta kuitenkin muustakin kuin siitä uudesta lampusta. Kaiken tämän puuttuessa tuntuu, että juttelen nykyään Bloggerissa ihan yksikseni samalla, kun muut peukuttavat toistensa kuvia Instagramissa.


Vai mitä mieltä olette? 
Jaksaako kukaan enää lukea muutamaa kappaletta pidempiä tekstejä?
Vai olenko minä ymmärtänyt Instagramin ja Snapchatin alun perinkin ihan väärin ja olisiko minunkin parasta jo siirtyä 2010-luvulle eli kuviin ja nopeisiin viesteihin pidempien tekstien sijaan?


keskiviikko 2. syyskuuta 2015

Kävele naiselle ammatti.


Kuten olen täällä blogissakin jo aiemmin kertonut, koen itselleni jollain tapaa todella tärkeäksi osallistua edes vähän kehitysyhteistyöhön sekä naisten ja tyttöjen aseman parantamiseen. Minulle osallistuminen ei ehkä tarkoita aktiivista järjestötoimintaa, kalliita projekteja tai lentolehtisten jakamista vaan enemmänkin valintoja ja asioita, jotka sopivat minun välillä kiireiseenkin arkeen ja epäsäännöllisille palkkatuloille. Juttuja, joiden jälkeen huomaa, kuinka lopulta itselle pieni asia onkin toiselle iso. Jotenkin osallistuminen, pienikin, tuntuu erityisen tärkeältä nyt, kun puoli Suomea tuntuu olevan valmis kääntämään selkänsä kehitysyhteistyölle ja nostamaan laukkunsa vieressään olevalle tyhjälle penkille ulkomaalaistaustaisen matkustajan noustessa bussiin.

Kahdeksan vuotta sitten minusta tuli World Visionin kummi. Siitä lähtien olen tukenut ensin pienen kolumbialaistytön Steffanian ja myöhemmin perulaisen intiaanityttö Yaniran koulunkäyntiä. Yaniran koulunkäynnin mahdollistaminen sekä samalla koko paikallisen kyläyhteisön tukeminen maksaa minulle kuussa kaksikymmentäviisi euroa. Vaikka kirjoittelen kummitytölleni silloin tällöin kortteja ja kirjeitä ja lähetän esimerkiksi koulutarvikkeita, en koe tekeväni kummina paljonkaan: kuukausittaisen hyväntekeväisyyssumman saan kokoon jättämällä yhden Hennesin neulepaidan kauppaan.

Naistenpäivänä kirjoitin YK:n naisjärjestö UN Womenista. Kansainvälisen naistenpäivän juhlimisen sijaan järjestö kampanjoi tällöin kukkarahojen sijoittamiseksi hyväntekeväisyyteen. Vuoden teema oli naisiin kohdistuvan väkivallan vastainen työ, sillä edelleen joka kolmas maailman naisista joutuu elämänsä aikana väkivallan kohteeksi. Kymmenen euron sijoitus tarkoitti minulle kahden työpaikkalounassalaatin tekemistä kotona sen sijaan, että olisin hemmotellut itseäni ja valinnut salaattini lähikaupan tuoretiskiltä. 

Tällä viikolla kirjoitan Naisten Pankista ja ensi viikolla lähden lenkille.

Uskokaa tai älkää, Naisten Pankki on alun perin suomalainen keksintö, jonka rahastoa hallinnoi Kirkon Ulkomaanapu. Projekti kerää varoja tukemaan maailman hauraimmissa maissa elävien naisten koulutusta, toimeentuloa ja yrittäjyyttä. Naisten Pankin kohteena ovat juuri naiset nimenomaan siitä syystä, että kouluttamalla ja työllistämällä naisen kouluttaa ja työllistää samalla koko kylää. Tavoitteena on tukea kehitysmaiden naisten työtä köyhyyden voittamiseksi niin Afrikassa kuin muissakin maanosissa.

Jos järjestötoiminta tai suuret lahjoitukset tuntuvat vierailta, pääsee Naisten Pankin toimintaan mukaan myös nyt kuudetta kertaa järjestettävä Kävele Naiselle Ammatti -tapahtuman kautta. Jyväskylässä hyväntekeväisyyteen pääsee osallistumalla kävelytapahtumaan lauantaina 13.9.2015 klo 12. Liikkeelle lähdetään Mäki-Matin perhepuistosta ja reitti kulkee Harjulla. Parin kilometrin mittaisen lenkin voi kulkea joko kävellen tai juosten ja halutessaan vaikka kahteen kertaan. Kilpailun sijaan ideana on kuitenkin osallistuminen ja mukaan voi ilmoittautua vaikka tästä. Minun maksamallani kolmenkymmenen euron osallistumismaksulla yksi kehitysmaan nainen saa itselleen ammatin ja mahdollisuuden parempaan elämään.

Kolmenkymmenen euron lahjoituksen saan kokoon esimerkiksi ostamalla pojalleni Vikingin välikausilenkkarien sijaan Warpin vuorelliset varsitennarit. Ne muuten sattuvat olemaan aika makeannäköiset.