keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Äitiysloman to do ja kuinkas sitten kävikään.


Ensi viikolla se loppuu, minun virallinen vanhempainvapaani: pienen varaslähdön maailmaan ottanut, vain vähän paria maitopurkkia painavampana syntynyt vauva on yhtäkkiä reilut kymmenen kuukautta ja vajaat kymmenen kiloa, virallisesti kunnalliseen päiväkotiin kelpaava. Kun aika tarkalleen vuosi sitten korjailin vuoden viimeisiä englannin kokeita, suunnittelin samalla tulevaa äitiyslomaani ja sitä, kuinka käyttäisin sen ainakin downshiftailuun, kahviloissa luuhailuun, matkusteluun sekä kovaan treeniin. No, kuinkas sitten kävikään...



Suunnitelma: Hemmotella itseäni ja ottaa omaa aikaa ennen vauvan syntymää

Toteutus: Oli varattuna kosmetologi ja kampaaja ja sovittu jo useammat lounastreffit sekä maalisvauvojen odotusryhmän tapaaminen. Toisin kävi: ensimmäisenä äitiyslomapäivänäni olin jo lounasaikaan sisällä synnytysvastaanotolla ja sitä seuraavana päivänä Pikkuveli päätti syntyä, viisi viikkoa ennen aikojaan. Odotusryhmän tapaamisessa piipahdin pikaisesti ilman vauvaa ja mahaa; porukan seuraava vauva syntyi maaliskuun alussa.


Suunnitelma: Viimeistellä aloittamamme olohuoneremontti

Toteutus: Vanha tapetti raaputettiin irti, seinät pestiin, paikattiin ja hiottiin ja tilalle vedettiin kaksi seinällistä valkoista ja yksi seinällinen harmaata struktuurimaalia. IKEA-kalusteita kasattiin kaksi iltaa ja kirjoja lajiteltiin yksi. Ei ehditty ennen vauvan syntymää, mutta toukokuussa ennen esikoisen viisivuotisjuhlia oli lopulta valmista.


Suunnitelma: Matkustaa

Toteutus: Vähän haikeana luen aina tarinoita äitiysloman totaali-irtiotosta Thaimaassa tai matkasta ympäri Eurooppaa vauva kantorepussa. Aina tasaisin väliajoin mekin ollaan intouduttu suunnittelemaan reissua, selattu nettiä ja haaveiltu kiinnostavista kohteista, mutta ennen kuin yhtään varausta on saatu tehtyä, on aina tullut se vaihe, jossa tehdään hampaita, podetaan eroahdistusta tai muuten vaan itketään nukkumaan menoa niin, että laasti rapisee, ja ajatus koko perheestä yhdessä hotellihuoneessa tai useiden tuntien lennoista on liukunut yhä kauemmaksi. Mutta sitten on onneksi myös Black Friday ja sen verran hyvät lentotarjoukset, että tammikuussa, jos kukaan ei oksenna, kuumeile tai rapsuttele vesirokkonäppylöitä, mekin lähdemme vähän kesäkuista Tukholmaa pidemmälle ja pyöräytämme Pikkuveljeä Keski-Euroopassa.


Suunnitelma: Luuhata kahviloissa

Toteutus: Keväällä aloitimme poika R:n kanssa perjantaipullaperinteen: meidän viikonloppu alkoi aina kahvilla ja herkulla. Kahviloista alkanut perinne on viime kuukausina siirtynyt tarkoittamaan enemmän lähikaupan paistopisteen viinereitä tai perhepuiston korvapuusteja, mutta perinteestä ollaan pidetty kiinni.
 

Suunnitelma: Aloittaa taas lenkkeilyn, joogata ja päästä taas pikku hiljaa hyvään kuntoon

Toteutus: Siinäpä uuden vuoden lupaus vuodelle 2017.


Suunnitelma: Viettää imetysmaratonit kirjoja ahmien ja Netflix-sarjoja tuojottaen

Toteutus: Viimeisen kymmenen kuukauden aikana olen katsellut läpi American Horror Storyn kolmannen ja neljännen tuotantokauden sekä Orange is the new blackin kolme ensimmäistä tuotantokautta - ja molemmat pääasiassa samalla Pikkuveljeä imettäen. Ihan mihinkään esikoisen ajoilta tuttuun pesimiseen en kuitenkaan ole päässyt, jo ihan luonnollisesta syystä: imettäessäni olen nimittäin myös laittanut ruokaa, antanut jääkaapin ylähyllyltä jogurttipurkin, etsinyt kadonnutta sukkaa, lukenut Isoa kilttiä jättiä, huudellut ohjeita viereiseen huoneeseen, paloitellut hampurilaista ja leikkinyt Oktonautteja, noin niin kuin muutamia mainitakseni.


Suunnitelma: Downshiftata

Toteutus: Viimeisen kymmenen kuukauden aikana olen viettänyt tuntikausia puistonpenkillä tai hiekkalaatikon reunalla maailmaa parantaen, lähtenyt ex tempore lounaalle ja siitä vielä jälkkärikahveille ja viettänyt kotihousupäiviä hamahelmien, Disney-elokuvien ja kirjojen parissa. Silti jotenkin kummallisesti stressin määrä on vakio, ja jossain takaraivossa tykyttää edelleen kiire, se sellainen, joka kuiskii, mitä kaikkea pitäisi vielä ehtiä ja mitän vielä on tekemättä. Vielä kymmenessä kuukaudessakaan en ole ihan lopullisesti sisäistänyt, että ne päivät, joina meidän oikeasti pitää saada kurahousut jalkaan tiettyyn kellonaikaan mennessä, ovat aika harvassa.


Suunnitelma: Laittaa valokuvat albumeihin

Toteutus: Äitiyslomani alkajaisiksi kävin kyllä läpi viimeisen kahden vuoden valokuvat, teetin niistä paperikuviksi viisisataa parasta ja ostin kiinnikkeitä ja tyhjiä sivuja. Noin parin sadan kuvan jälkeen uuvahdin. Siellä ne odottavat edelleen, loput kolmesataa kuvaa. Mutta onneksi on kevät.

maanantai 28. marraskuuta 2016

Sininen hetki, riisipuuroa ja jouluradiota.


Tämä jos mikä alkaa olla meillä jo aika vakio: alkuviikosta päätetty viikonloppureissu mummolaan alkaa mietityttää viimeistään torstaina ja perjantaina tekisi auton pakkaamisen sijaan mieli parkkeerata ihan vain omalle sohvalle ja oman viltin alle. Oman lisänsä pakettiin toi koko viikon jatkunut uupumus, joka muuttui lopulta ihan oikeaksi flunssaksi, ja alkuviikosta alkaen itse seisomaan noussut vauva, joka samaan syssyyn päätti, ettei enää menekään nukkumaan ilman kunnon huutokonserttia. Pakattiin kuitenkin laukkuihin vaatteet ja vaipat, niin kuin aika monesti aiemminkin.

Mutta sitten kun taas on saatu raahattua laukut ja lapset mummolan ovesta sisään, alkaa tuntua, että onneksi lähdettiin; ainakin tällä kertaa ja tähän flunssaan valmis ruokapöytä, kirjan lukeminen keinutuolissa ja puusauna olivat ihan oikeaa lääkettä. Ja tulkoon sitten musta joulu, mutta ainakin ensimmäisenä adventtina herättiin siniseen hetkeen (okei, no oikeasti paljon ennen sitä), syötiin anopin keittämää riisipuuroa ja kuunneltiin jouluradiota samalla, kun ulkona pyrytti koko ajan lisää lunta.

perjantai 25. marraskuuta 2016

10+1 kirjavinkkiä joulupakettiin.


Joko on liian aikaista mainita sana joulu? No ei! Tein viime vuonna vinkkilistan joululahjakirjoja varten ja tänä vuonna päätin tehdä samoin. Jos siis suunnitelmissa on kääriä joulupakettiin kirja, niin ainakin näitä suosittelen:


1. Dekkarifanille:
Samuel Björk: Minä matkustan yksin

2. Kummilapselle:
Roald Dahl: Iso kiltti jätti

3. Esikoistaan odottavalle ystävälle:
Karoliina Sallinen: Tee se itse - vauva

4. Yhteisiin iltasatuhetkiin:
Janosch: Suuri Panamakirja

 5. Appiukolle, joka ei ehkä lue paljoa mutta nauraa sitäkin enemmän:
 Miika Nousiainen: Juurihoito

6. Sille aikuiselle lastenkirjojen ystävälle:
Astrid Lindgren: Tämä päivä, yksi elämä

7. Veljelle:
David Duchovny: Pyhä lehmät

8. Ruuhkavuosiaan elävälle perheenäidille, joka vain haaveilee pääsevänsä hyggeilemään:
Sanna Wikström: Hyvän elämän reseptit

9. Historiasta kiinnostuneelle isälle:
Asko Sohlberg: Pilatus

10. Hänelle, joka pitää sukutarinoista, kauniista sanoista ja kohtaloista ja joka haluaa nautiskella hyvästä tarinasta samalla teetä siemaillen:
Laura Lähteenmäki: Korkea aika

11. Ystävälle, joka aikuistuessaan unohti, kuinka tärkeää musiikki silloin aikoinaan oli:
Juha Itkonen: Palatkaa perhoset



Alle saa mielellään jakaa myös omia kirjavinkkejä: haussa olisi ainakin vielä muutama kirjalahja hyville ystäville.

Ja hei, tänään perjantaina Black Fridayn tarjouksena Ad Libriksessä kaikki kirjat -20% koodilla BF2016FI.

tiistai 22. marraskuuta 2016

Karen Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme

"Kuka siis tietää, miten muistoni ovat rellestäneet ja temmeltäneet, kun niitä ei juuri ole suitsittu vahvistuksilla? Ellei koulukiusaajia oteta lukuun, Fernistä puhuivat vain Donna-mummi, joka lopetti viimein äidin käskystä, ja Lowell, joka lähti viimein pois. Kummallakin oli niin ilmeinen taka-ajatus, ettei heihin voinut luottaa: Donna-mummi halusi estää äitiä joutumasta syntipukkien joukkoon, ja Lowell hioi kertomuksensa veitsiksi.
     Olipa kerran isä, äiti ja heillä kaksi tytärtä, joita he olivat luvanneet rakastaa täsmälleen yhtä paljon."


 
Karen Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme (We all are completely beside ourselves, 2013. Suomennos Sari Karulahti.)
Tammi, 363 sivua.


Tarinalla on aina alku ja loppu, mutta tämä tarina alkaa keskeltä. On vuosi 1996 ja 22-vuotias Rosemary Cooke asuu opiskelija-asunnossaan Kalifornian Davisissä ja etsii sekä omaa suuntaansa että itseään. Itse asiassa hajallaan, suunniltaan ja särkynyt on koko Rosemaryn perhe: professori-isä on kovaa vauhtia alkoholisoitumassa, äiti ahdistunut ja Rosemaryn isoveli Lowell karkasi kotoa vähän sen jälkeen, kun Rosemaryn kaksoissisko Fern oli viety pois. Juhlapäivinä ruokapöydän ympärille kerääntyy enää Cooken perheen rippeet, eikä kalkkunaa leikatessa ikinä saa puhua niistä asioista, joista eniten pitäisi. Olipa kerran isä, äiti ja heillä kaksi tytärtä, joita he olivat luvanneet rakastaa täsmälleen yhtä paljon. 

Sen enempää kirjasta ei ennalta juuri kannata tietääkään, jottei pilaisi vähän ennen tekstin puoliväliä tulevaa yllätystä.

Yhden asian tosin tiesin jo reilusti sitä ennen, jo heti silloin, kun tarina oli vasta aluillaan: tämä ei ole ollenkaan minun kirjani.

Jo useampi vuosi sitten kirjoitin kuulemastani teoriasta, jonka mukaan kirja ei tule kolahtamaan missään vaiheessa, jos se ei ole tehnyt sitä kolmenkymmenen ensimmäisen sivun aikana. Silloin tuskailin Lorna Byrnen enkelikirjan kanssa ja päätin opetella jättämään kirjoja, niitä tylsiä ja jopa niitä ihakivoja, kesken. Alkuvuodesta toistin saman Susan Fletcherin Noidan rippiä lukiessani: tänä vuonna todellakin opettelen jättämään kirjoja kesken. Silti jostain se aina kumpuaa, joku kiltin tytön syndrooma kai, joka pakottaa hoitamaan hommat loppuun niin hyvin kuin mahdollista, vaikka sitten hammasta purren: suorittamaan lukion pitkän fysiikan kurssit kiitettävin arvosanoin (siis minä, humanisti), kävelemään parin kilometrin matkan töihin ja takaisin vielä päivää ennen synnytystä, ja lukemaan kokonaan aloitetut tarinat, ne huonommatkin. Hyvä ominaisuus monessa suhteessa muttei yhdessä: elämä on oikeasti ihan liian lyhyt mitäänsanomattomille ja keskinkertaisille kirjoille.

Silti, loppujen lopuksi tuntui mahdottomalta nimetä yhtä syytä sille, miksi Olimme ihan suunniltamme eteni niin takkuisesti eikä juuri aiheuttanut riemunkiljahduksia. Sillä olihan tämä myyntimenestys, arvostelumenestys, bloggaajien hehkuttama ja palkittu kirja, muutaman kaverin jopa nimenomaan minulle suosittelema - ja silti, minusta, ihan uskomattoman tylsä. Aikamoinen yllätyskäänne Fowlerin kirjaan kyllä sisältyy, se täytyy myöntää, ja sen jälkeen kirja ei enää yhtäkkiä olekaan mikään tavanomainen perhehelvettikuvaus. Mutta ehkä juuri siksi se ei toiminut minulle.

lauantai 19. marraskuuta 2016

Onni on keittiön pöydän alle unohtunut leikkimiekka.


Reilu vuosi sitten nakkeja ja perunasalaattia vuoden viimeisenä päivänä pöytään kattaessani toivoin rauhallista, draamavapaata vuotta. Vähänpä tiesin - tulikin isojen asioiden vuosi.

Vaikka kannoin ylioppilaslahjaksi saamani astiat sekä vuosien aikana hankkimani cd-levyt omasta huoneestani ihan ensimmäiseen kimppakämppään jo kolmetoista vuotta sitten ja viimeiset kuusi vuotta olen lyhentänyt myös asuntolainaa, niin silti tuntuu, että vasta tänä vuonna olen ihan aikuisten oikeasti siirtynyt aikuisten maailmaan. Sillä siinä missä aikuisuus on tähän mennessä tarkoittanut lähipiirissä enemmän koti-iltoja villasukat jalassa ja vähemmän euron bileitä Raatikellarissa, vauvoja, häitä ja lapsia, talohaaveita, raksaprojekteja ja työhuolia, on se tänä vuonna ollut myös avioeroja, lapsettomuutta, kasvaimia, vakaviakin sairauksia ja väsymystä. Ne ajat, jolloin isot huolet olivat opintotuen riittäminen seuraavan kuun neljänteen päivään asti, ruotsin kirjatentti II:sta kunnialla selviäminen ja ehkä, joinain päivinä, myös valmistumisen jälkeinen työllistyminen, tuntuivat jotenkin erityisen kaukaisilta alkuviikosta, kun valitsin tärkeän ystävän apuna sopivaa tekstiä sen rakkaimman kuolinilmoitukseen. On ollut isoja asioita ja isoja taakkoja kannettavana, omia ja toisten. Ja vähän liikaa surua, itsellä mutta erityisesti niillä läheisimmillä, joiden huolia myös haluaisi kantaa.

Toisaalta kuluneella viikolla olen jotenkin entistä enemmän myös tajunnut, kuinka onni oikeasti on nyt ja tässä: Niissä rauhallisissa tiistaipäivissä, joina viikkaan pyykkiä Vi är för alltidia kuunnellen samalla kun Pikkuveli puuhailee olohuoneen matolla. Keittiön pöydän alle unohtuneessa leikkimiekassa, jota kukaan ei ehdi tai viitsi sieltä siivota lelulaatikkoon. Puhelimeen kilahtavassa "Termos! Ulkona?" -viestissä ja puistossa, kahvissa ja ystävissä. Siinä, että se äidin lisäksi sanoo nyt myös kakka, mutta että sen korvan taustalla on vielä ihan vähän vauvantuoksua. Aikaisissa aamuissa, joina jokamarraskuiseen tapaani herään samalla sekä ihan uskomattoman väsyneenä että täysin virkeänä viiden aikaan ja lueskelen kirjaani olohuoneen sohvalla muun perheen heräämistä odotellessani. Makkarakastikkeessa keskiviikkoiltana, perjantaiaamuna meillä pipareita leiponeissa yhdeksässä alle kuusivuotiaassa ja jopa siinä puistoreissussa, joka päättyi itkupotkuraivareihin. Ja siinä, että meitä sentään on edelleen neljä, yhdessä ja kaikki terveitä.

Voi kun sen muistaisi vielä sitten, kun ne seesteiset ajat joskus tulevat. Ensi vuonna, toivottavasti.

keskiviikko 16. marraskuuta 2016

Jyväskylä street art.


Joku ehkä muistaakin, että ihastuin viime vuonna Berliinissä monen muun (pikku)asian ohella siihen, kuinka täynnä erilaista katutaidetta koko kaupunki tuntui olevan. Uuteen teokseen saattoi törmätä minkä kadunkulman takana tahansa, eikä koskaan tiennyt, oliko kyseessä vain jonkun tuntemattoman taitelijan piirros, Banksy vai jokin koulun historiankirjoista tuttu teos, kuten vaikka se prenzlauer bergiläisen kerrostalon seinästä ihan yllättäen vastaan tullut jättimäinen kuva Itä-Berliinistä länteen loikkaavasta sotilaasta. Ihan oma lukunsa oli tietysti myös East Side Gallery, pisin säilytetty osa Berliinin muuria, johon taitelijat ympäri maailmaa piirsivät näkemyksensä vapaudesta.

Lokakuussa Julia+ihmisen blogissa ihailtiin Helsingin pieniä yllätyksiä ja katutaidetta. Tai ennemminkin: miten makeasti koristeltuja sähkökaappeja Helsingistä löytyy. Oikeastaan siitä lähtien olen huomannut yhä useamman siistin jutun myös täällä Jyväskylässä. Kaltereiden takaa tuijottavaan paviaaniin törmäämme toki usein kirjastoreissullamme ja neuvolaan kävellessämme ohitamme aina hillerikuvan, mutta oikeastaan vasta kuluneen kuukauden aikana olen havahtunut siihen, kuinka paljon pieniä taideteoksia täältäkin, yläkaupungilta erityisesti, löytyy. Muutamassa päivässä sähkökaappien ja graffitien bongausinto tarttui viisivuotiaaseenkin. "Hei, tuolla on lintu!" se intoili sunnuntaisella leffanhakureissulla. Ja niinpäs olikin.

Suuri osa kaupungin sähkökaappikuvista on Jyväskylän Energian ja Yläkaupungin yön yhteisen Taidekaappi-projektin satoa, ja halutessaan paikallisten taitelijoiden maalauksia ja kuvia voi kaupungin keskustasta bongailla vaikka omalla katugalleriakierroksellaan. Tänä keväänä projekti laajeni myös lähiöihin, joten ympäri kaupunkia voi törmätä paikallisten taitelijoiden maalauksiin, taidokkaisiin graffiteihin ja kaupungin kuvataidekoululaisten kollaasitöihin (sekä tietty tarroihin ja pelkällä omankädenoikeudella kirjoitettuihin hellyttävän amatöörimäisiin julistuksiin). Että kyllä me täällä Kehä III:n ulkopuolella, haalarikansan ja pitkien vokaalien kaupungissakin osataan.

Mutta ennen kuin nimetään Jyväskylä Suomen Berliiniksi (Suomen Ateenaksi tätä ei näillä koulutusleikkauksilla kai enää voi vakavalla naamalla edes kutsua), niin on pakko todeta, että suurin osa kaupungin sähkökaapeista on edelleen joko ihan puhtaita tai pelkästään töhrittyjä. Hei ihmiset, tietääkö joku, voisiko niille pelkästään sotketuillekin tehdä jotain?


(Niin kuin kuvista muuten näkyy, tänne tuli marraskuun alussa täysi talvi ja viime viikkoina olen aloittanut taas lenkkeilyn. Aika huippujuttuja molemmat.)