Cecilia Ahern: P.S. Rakastan sinua

”Ja siellä se oli.

  Juuri siellä missä Gerry oli sanonut sen olevan. Majakka jökötti korkealla kalliolla. Se oli kirkkaanvalkoinen, aivan kuin taivaaseen osoittava soihtu. Holly kipusi varovasti kallion yli ja kiersi pieneen poukamaan. Nyt hän oli yksin. Poukamassa ei ollut ketään muita. Silloin hän kuuli äänet. Delfiinit vingahtelivat leikkiessään lähellä rantaa, piilossa turisten katseilta. Holly istahti katselemaan niiden kisailua ja kuuntelemaan, kun ne juttelivat toisilleen. 

  Gerry istui hänen vieressään. 

  Ja saattoi pitää häntä kädessä.”

Cecilia Ahern: P.S. Rakastan sinua (P.S. I love you, 2004. Suom. Pirjo Lintuniemi)

Gummerus, 510 sivua.

Kun ystäväni muutti viime keväänä uuteen kotiin, hankkiutuivat he eroon isosta osasta vanhoja tavaroitaan. Isosta kirpputorille matkanneesta kirjakasasta nappasin itselleni Cecilia Ahernin P.S. Rakastan sinua, vähän niin kuin kesälukemiseksi. Sitten tuli kesä ja syksy ja sitten vielä talvi, ja Cecilia Ahern odotti kirjahyllyssä kärsivällisesti, lukemattomana: aina oli joku toinen kirja, joka kiilasi jonossa edelle. Toisaalta vähän pelkäsinkin kirjaan tarttumista. Leffan kun olin katsonut jo aiemmin, ja tykännyt, jolloin kirja yleensä on aina jonkintasoinen pettymys.

Vähän niin kuin nytkin.

Heidän piti elää onnellisina elämänsä loppuun asti, Gerryn ja Hollyn, ja Gerryn päänsäryn piti johtua joko stressistä tai väsymyksestä, pahimmassa tapauksessa Gerry joutuisi ehkä hankkimaan silmälasit. Tutkimuksissa kävi kuitenkin ilmi, että päänsärkykohtaukset johtuivat silmien sijaan aivokasvaimesta.

Kolme kuukautta Gerry kuoleman jälkeen, juuri kun elämä tuntuu kaikkein painavimmalta, Holly saa Gerryltä listan: ennen kuolemaansa mies on kirjoittanut Hollylle kymmenen kirjettä, yhden vuoden jokaiselle jäljellä olevalle kuukaudelle, joissa jokaisessa on Hollylle tehtävä sen kuukauden ajaksi. Oikeastaan kaikki on alkanut pelkästä vitsistä: mitä Holly ikinä tekisi, jos Gerry ei olisi paikalla muistuttamassa häntä joka asiasta - hänhän unohti jo sammuttaja kattovalon joka kerta sänkyyn tullessaan ja myöhemmin hapuillessaan pimeässä tietä sänkyyn kolhi itsensä huonekaluihin. Surussaan Holly takertuu epätoivoisesti Gerryn listaan ja juoneen, jonka aviomies on hänen elämälleen kirjoittanut. 

”Holly murtui, kun suru pyyhkäisi hänen ylitseen. Silti hän oli myös helpottunut: Gerry kuuluisi jollain tavalla hänen elämäänsä vielä vähän aikaa. Hän lehteili pieniä valkoisia kirjekuoria ja seilasi kuukausia. Nyt oli huhtikuu. Maaliskuu oli jäänyt väliin, joten hän poimi varovasti edelliskuukauden kuoren. Hän avasi sen hitaasti, sillä hän halusi nauttia joka hetkestä. Sisällä oli pieni kortti, johon oli kirjoitettu Gerryn käsialalla:

Älä enää kolhi itseäsi. Osta lamppu yöpöydällesi.

P.S. Rakastan sinua...”

Toisaalta P.S. Rakastan sinua on juuri sitä, mitä odotinkin: sopivan höttöistä hattaraa hetkiin, jolloin ei jaksaisikaan kantaa hartioillaan koko maailman painoa, nopealukuinen, viihdyttävä ja toisaalta hyvänmielenkirja, jonka voi yhtä hyvin hotkaista yhdellä kertaa tai lukea luku kerrallaan useiden viikkojen aikana. Lisäksi kirja on niin ennalta arvattava, että ihan nolottaa, etten siltikään osannut odottaa juuri tuota loppua. Sillä juuri niinhän sen pitikin mennä ja kaikki muu olisi ollut jonkun sortin pettymys.

Olisi pitänyt tarttua Cecilia Aherniin heti silloin kesällä: tämä jos mikä on nimittäin ennen kaikkea kevyttä kesälukemista niihin hetkiin, joihin kuuluu myös laiturinnokka, uimaranta tai kesämökin terassi. Juuri tähän samaan tarkoitukseen ystävänikin tämän kirjan alun perin hankki, matkalukemiseksi rantalomalle, jolloin elämä on sopivan kevyttä juuri tällaiselle kirjalle.

Ja silti kirjallisuudessa parasta on juuri se, että joka hetkeen on mahdollista löytää se kaikkein sopivin teksti: pääsiäislomalle tämä oli juuri sopivan kevyttä, mutta toisaalta tämän jälkeen oli kiva hypätä toiseen ääripäähän ja tarttua Eeva Rohaksen Raivoon.