Kamila Shamsie: Poltetut varjot

"Hiroko menee verannalle. Kaulasta alaspäin hänen vartalonsa on valkoinen silkkipilari, jonka selkäpuolella liihottaa kolme mustaa kurkea. Hän tähyilee vuorille, ja nyt kaikki näyttää kauniimmalta kuin aamulla. Hänen silmissään Nagasaki on kauniimpi kuin koskaan ennen. Hän kääntää päänsä ja näkee Urakamin katedraalin tornit - samat, joita Konrad juuri katselee ja huomaa, että pilvien keskelle repeää aukko. Siitä virtaa auringonvaloa, joka puskee pilviä erilleen.

Hiroko.

Ja sitten maailma on pelkkää valkoista."

Kamila Shamsie: Poltetut varjot (Burnt Shadows, 2009; suom. Kristiina Drews ja Tommi Uschanov)

Gummerus, 461 sivua.

Alussa on rakkaus, se ihan vasta syttynyt, vielä varovaisen hapuileva, lähinnä lupaus. On elokuun yhdeksäs vuonna 1945 Nagasakissa. Jälkeenpäin se heistä, joka jää eloon, muistaa päivän harmauden, ei taivaan sineä, jonka rikkoivat ainoastaan valkoista savua sylkevät ammustehtaiden piiput. Heti kun sota loppuu, maailmassa on vain me kaksi, Hiroko ajattelee juostessaan yläkerran ikkunaan nähdäkseen lähtevästä Konradista vielä viimeisen vilauksen. Hän vetää päälleen valkoisen silkkikimonon ja astuu verannalle. Ja sitten maailma on pelkkää valkoista.

Yhdessä valonväläyksessä Hiroko on menettänyt kaiken. Ilmassa tuntuu kuolleen lihan kitkerän haju, ja kun Hiroko koskee selkäänsä, tuntevat sormet selän, mutta selkä ei tunne sormia. Hänen lihastaan on tullut Urakamin laakso, ja siitä päivästä lähtien hänen selkäänsä peittävät mustat, linnunmuotoiset arvet, joissa ei ole tuntoa.

Japanilainen Hiroko menettää atomipommissa sekä isänsä että kihlattunsa Konradin. Sodan loputtua Hiroko jättää Nagasakin ja koko Japanin ja matkustaa Delhiin Konradin yläluokkaisen perheen luokse etsimään uutta alkua. Yllättäen Hiroko löytää sielunsiskonsa Konradin isosiskosta Ilsestä sekä rakkauden perheen palvelijasta Sajjadista. Mutta sitten myös Intia alkaa natista liitoksissaan, ja Hiroko menettää jo toisen kotimaansa.

"Lätäkön reunalla kuplivat sateenkaaret. Sajjad toivoi että olisi voinut siivilöidä ne kämmenelleen ja viedä ne tuliaisiksi Hirokolle. Hän menisi sisäpihalle ja viskaisi sateenkaaret ilmaan, niin että ne tarttuisivat neempuun oksiin, ja sitten hän kutsuisi Hirokon istumaan kirjavan värikatoksen alle ja kertoisi, kuinka oli löytänyt poikansa miehen avulla, jolla oli repaleinen korvanlehti."

Shamsie kuljettaa lukijansa 40-luvun Nagasakin kautta Delhiin ja sieltä Pakistanin ja Afganistanin kautta 2000-luvun New Yorkiin, jonka turvallisuudentunne on juuri romahtanut kaksoistornien mukana. Kirjan sivuilla esittäytyy maailma, jossa uskonnot, kulttuurit ja ideologiat törmäävät toisiinsa ja järisyttävät niin kokonaisia valtioita kuin ihan pieniä, arkisia elämiäkin. Oli hämähäkki ja sen varjo sekä kaksi sukua, joiden kohtalot kietoutuivat toisiinsa ja maailmanhistoriaan siinä samalla. Oli pommi, kuollut kihlattu, selkään palaneet mustat linnut, kadotettu kotimaa sekä luotiliivit, joita ei sinä yhtenä iltapäivänä vedettykään päälle. Ja sitten oli ihmisiä, ihan tavallisia, haavoittuvia, erehtyviä ja anteeksiantavia - sillä sellainen on myös maailma.

Poltetut varjot hurmaa heti alkusivuilla, kadottaa otteensa noin puolivälissä mutta koukuttaa uudestaan taas kirjan loppupuolella. Tasapaksun keskiosan takia kirjaa voi kuitenkin suositella ainoastaan kolmen ja puolen tähden lukukokemuksena. Silti on jotenkin erityisen kiva, että tänä vuonna olen lukenut jo useamman ison tarinan minulle vieraista kulttuureista, sukupolvista, historiasta ja sodasta - ja oppinut siinä samalla uutta; viime aikoina kun olen syystä tai toisesta jämähtänyt ihan liiaksi lukemaan pääasiassa kotimaista draamaa ja bestsellerdekkareita.

"Suruvirttä ei tule, Sajjad ajatteli ja kietoi kätensä Hirokon harteille. Hurmio on niin ylenpalttinen. Suurikaan suru ei voi voittaa tätä iloa."