A. J. Finn: Nainen ikkunassa.

"Hän asettui pöytänsä ääreen, kynsi tukkaansa taaksepäin. "Sitä voi kuunnella, kun potilas kertoo kaikki salaisuutensa, pelkonsa ja toiveensa, mutta täytyy pitää mielessä, että ne ovat olemassa yhtä aikaa muiden ihmisten salaisuuksien ja pelkojen ja toiveiden kanssa - muiden ihmisten, jotka asuvat samassa talossa heidän kanssaan. Olet varmasti kuullut, että kaikki onnelliset perheet ovat samanlaisia."

   "Sota ja rauha", sanoin.

   "Anna Karenina, mutta sama se. Pääasia on, että se ei ole totta. Yksikään perhe, onnellinen tai onneton, ei ole samanlainen kuin muut. Tolstoi kirjoitti täyttä sontaa. Muista se."

    Muistan sen nyt, kun väännän varovasti peukalolla tarkennusrengasta, sommittelen kuvaa. Perhepotrettia."

A. J. Finn: Nainen ikkunassa (The woman in the window, 2018. suom. Jaakko Kankaanpää)

Otava, 460 sivua.

Oikeastaan ostan tosi vähän kirjoja itselleni. Suurimpia suosikkejani tai lempikirjailijoideni tuotantoa toki haalin hyllyyni divareista ja kirjakauppojen alelaareista, mutta uusia kirjoja hankin todella harvoin. Välillä toki kyllästyn kirjaston varausjonoihin, joissa sitä uusinta bestselleriä, taas yhtä vuoden nerokkainta trilleriä, joutuu odottamaan kuukausikaupalla ja tekisi mieli kävellä kirjakauppaan, sitten kuitenkin. Mutta aika usein näissä tapauksissa, sitten kun olen saanut kirjan luettavakseni, olen lopulta tyytyväinen, etten käyttänyt lukukokemukseeni kolmeakymppiä; monesti kun nämä vuoden dekkaritapaukset osoittautuvat korkeintaan ihan hyviksi kirjoiksi, joihin tuskin ikinä tartun uudestaan.

Tai niin kuin A. J. Finnin Nainen ikkunassa -kirjan tapauksessa oikeastaan aika keskinkertaisiksi, yllätyksettömiksi kirjoiksi, joita ilmestyy kymmenen uutta joka vuosi.

A niin kuin agorafobia, avaran paikan kammo - menestynyt lastenpsykologi Anna Fox ei ole astunut New Yorkin Harlemissa sijaitsevasta talostaan ulos kymmeneen kuukauteen. Vajaa vuosi sitten tapahtunut tragedia pitää häntä edelleen otteessaan, pakottaa lukitsemaan ikkunat ja sammuttamaan valot, tarttumaan niin psyykenlääkepurkkiin kuin Merlot-pulloonkin. Päivänsä Anna täyttää mustavalkoisten jännäriklassikoiden katselulla sekä naapureidensa elämää ikkunansa raosta seuraten.

Sitten, eräänä iltana, Anna näkee ikkunastaan, kuinka vastapäisessä talossa tapahtuu murha. Mutta kuka uskoisi häntä, joka itsekin on täysin sirpaleina ja mikä lopulta onkaan totta ja mikä vain lääkkeiden ja kuvitelmien luomaa kuvitelmaa?

"Tällainenko minusta on tullut? Nainen, joka katselee tavallista ruokatunnin vilinää suu auki kuin kultakala? Vieras toisesta maailmasta, hämmästelee uuden valintamyymälän ihmettä. Hiilihappojäähän säilöttyjen aivojeni uumenissa jokin sykkii, jokin vihainen ja nujerrettu. Puna sarastaa poskillani. Tällainen minusta on tullut. Tällainen minä olen.

    Ilman lääkkeitä huutaisin niin että ikkunat särkyisivät."

Muutama kuukausi sitten Camilla Greben trillerin luettuani kirjoitin, kuinka olen ehkä pahimman luokan mainonnan uhri, kun kyseessä ovat ne kaikkein hypetetyimmät uutuusdekkarit: kun kirjakaupan hyllyyn ilmestyy taas uusi vuoden dekkaritapaus, näpyttelen heti itseni kirjaston varausjonoon. Siinä vaiheessa olen yleensä jo unohtanut sen edellisen lukemani bestsellerjännärin sekä sen, miten petetyksi tunsin itseni kirjan luettuna verratessani korkeintaan ihan kivaa lukukokemusta kirjasta kirjoitettuihin ylisanoihin. Nainen ikkunassa on juuri tällainen kirja: periaatteessa ihan kelvollinen dekkari, mutta toisaalta myös kieleltään paikoin ontuva, juoneltaan yllättävän kulunut ja loppuratkaisultaan valitettavan ennalta arvattava. Vuoden parhaan dekkarin sijaan Nainen ikkunassa on enemmän jonkinlainen kohtuuhyvä välipalakirja kahden isomman tarinan välissä.

Silti näillekin kirjoille on paikkansa, kai. Minulle se on se kesäloman hetki, kun ehdin lukea muutaman sivun puistossa aamulla, yhden kahvikupillisen ajan myöhemmin iltapäivällä ja sen reilun puoli tuntia illalla ennen nukkumaan menoa - niihin jos mihin sopii kevyt kesädekkari, jonka parissa kuitenkin sen hetken viihdyn ja jota voi hyvin nauttia juuri näin, paloissa. Ehkä juuri siksi minulla on taas kerran varauksessa yksi uusi dekkarimenestys.