Anna Gavalda: Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja.

"Koskaan ei voi liiaksi korostaa sitä, miten huimaa vauhtia mielen koneisto raksuttaa, kilkattaa ja kieppuu. Jo ennen kuin lausuin nuo kaksi tavua [ha] [loo], oli silmissäni ehtinyt vilistä joukko toinen toisistaan sairaalloisempia mielikuvia, ja kun tartuin puhelimeen, olin varma, että jotain vakavaa oli sattunut.

    Kauheita sekunnin tuhannesosia. Kauheita seismisiä järistyksiä. Särö, rako, repeämä, halkeama tai miksi sitä sitten halutaankin sanoa, mutta sellaisella hetkellä sydän haurastuu ikiajoiksi."

Anna Gavalda: Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja (Fendre l'armure, 2017. suom. Lotta Toivanen)

Gummerus, 247 sivua.

Alkuvuodesta klikkasin kirjastosta varaukseen kolme kirjaa. Ajatuksissa oli, että saisin ne käsiini pikku hiljaa pitkin kevättä, mutta kirjaston varausjono yllätti totaalisesti: lopulta odotin kaikkia kirjoja melkein neljä kuukautta. Sitten, luonnollisesti, kaikki kolme kirjaa tulivat kirjastoon noudettaviksi samaan aikaan ja kaikki kahden viikon pikalainoina. Kahdessa viikossa tein matkan Prahaan ja toisen maalle mummolaan ja luin joka välissä: autossa, lentokoneessa, iltapalapöydässä, aamupalapöydässä, puiston penkillä ja iltaisin, kun oikeasti olisi pitänyt mennä jo nukkumaan. Lopulta ehdin lukea loppuun kaikki odottamani kirjat - Nainen ikkunassa, Kaikki anteeksi ja Minä näen sinut -, mutta varsinaisesti en päässyt niistä missään vaiheessa nauttimaan. Lukemisesta oli tullut kahdeksi viikoksi suorittamista, ja viimeisen kirjan jälkeen ei tehnyt mieli tarttua vähään aikaan yhteenkään tarinaan.

Tähän saumaan Anna Gavaldan novellikokoelma sopi enemmän kuin hyvin. Vaikka en vielä jaksanut pureskella kokonaista romaania, jaksoin kuitenkin maistella novelleja tarina kerrallaan.

Anna Gavaldan novellikokoelmasta tulee heti alusta mieleen yksi lempisitaateistani, se sama, jonka Skamin Noora oli teipannut huoneensa seinälle: Everyone you meet is fighting a battle you know nothing about. Be kind. Always. On vuosi sitten auto-onnettomuudessa miehensä menettänyt kahden pienen lapsen alkoholisoitunut äiti sekä ainoan lapsensa menettänyt pariskunta, jonka suru on repinyt erilleen. On kyyninen vakuutustarkastaja, yksinäinen uraohjus sekä eläinkaupassa työskentelevä tyttö, joka niin kovasti toivoisi löytävänsä rakkauden. On säröjä ja halkeamia, sekä vastarakennettujen kerrostalojen seinissä että sydämissä. On satunnaisia kohtaamisia, klassikkoelokuvia, viinilasillisia - no mutta tietenkin, tämähän on Pariisi! -, kahvikupillisia, pakaraan tatuoituja Mulanin lohikäärmeitä sekä pieniä, arkisia hyviä tekoja, joilla niitä säröjä, vähitellen, saadaan paikattua.

Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja -kirja koostuu seitsemästä novellista. Vaikka novellit ovat täynnä surua, kirjoittaa Gavalda raskaista asioistakin todella kevyesti. Sillä aina on toivoa, aina.

"Minä nousin, vein pois viimeisen tyhjän pullon, laskin lasit ja kupit pesualtaaseen, hain omasta sängystäni päiväpeiton, palasin, suljin ikkunaluukut, vedin verhot, käänsin lämmityksen kovemmalle ja peittelin sinut. 

    Sammutin lampun ja lisäsin:

    'Jos olisin tiennyt, että rakastin miestäni niin paljon, olisin rakastanut häntä vieläkin enemmän.'

    Valoivatko nuo pimeässä kuiskatut sanat, tuo myllyyn kaadettu vesi sinuun rohkeutta?

    En tiedä. Aamulla sinä olit mennyt, enkä enää koskaan nähnyt sinua."

Siitäkään huolimatta en suosittelisi Gavaldan novellikokoelmaa kenelle tahansa. Anna Gavaldasta - ja ranskalaisesta nykykirjallisuudesta ylipäätään - nimittäin joko pitää tai sitten ei. Gavaldalle tunnusomaista on polveileva kieli, joka saa lauseet ja virkkeet jatkumaan riviltä toiselle ja niiden väliinkin. On oivalluksia, satiiria, pitkiä kuvauksia, äärimmäisen huoliteltua kirjakieltä ja seuraavassa lauseessa slangia, pieniä viisauksia, sanailua ja dialogia ja monologia monesti sivukaupalla - ja sitten yhtäkkiä taas jotain ihan muuta. Ehkä kirja onkin enemmän jonkinlainen välipala niille, jotka ovat lukeneet Gavaldan aiemmat romaanit ja odottelevat jo uutta. Sen lisäksi, että siinä on kaikki Gavaldan tekstien ominaispiirteet tällä kertaa novellimuodossa, Sotilaanelämässä törmään yhtäkkiä taas yhden kaikkien aikojen suosikkini, Viiniä keittiössä -kirjan Mathildeen ja tuntuu ihan kuin olisin sattumalta osunut samaan kahvilaan vanhan ystävän kanssa.