Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin.

”He ovat naisia, joita ajattelen öisin. Alun perin ajattelin heitä unettomina öinä etsien voimaa, inspiraatiota ja elämän tarkoitusta - nykyään valvon yöt heidän vuokseen, heidän tähtensä kiihtyneenä. Miksi he ovat ilmestyneet minulle, takertuneet minuun, vieneet minut mukanaan? Miksi olen ympäröinyt työpöytäni heidän kuvillaan, miksi heistä kertovat kirjapinot huojuvat lattiallani yhä korkeampina, miksi kerään yksityiskohtia heistä kuin talismaaneja?

    Nyt aloitan alusta, kuva kerrallaan.

    Mutta ensin pakkaan matkalaukkuni, sillä lentoni lähtee pian.”

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin (2018)

Otava, 447 sivua.

Asioita, joita Mia Kankimäen ensimmäinen kirja sai minussa aikaan:

Kaukomatkakuumeen

Pakkomielteen tehdä listoja, ihan kaikesta.

Kroonistuvan sushinhimon.

Asioita, joita Mia Kankimäen toinen kirja sai minussa aikaan:

Kaukomatkakuumeen (ja omantunnon kolkutuksia, sillä eihän sitä tässä maailmassa enää saisi tuntea.)

Halun tehdä taas listoja, joiden ihanuuden olin jo ehtinyt unohtaa.

Pakkomielteen katsoa Minun Afrikkani -elokuvan. 

Ja viime viikolla se sitten oli katsottava, tietenkin.

Mitä nelikymppinen, perheetön, työnsä ja kotinsa jättänyt nainen voi elämällään tehdä, pohtii Mia maatessaan Kiotossa jääkylmässä tatamilattiaisessa huoneessaan. Kun ystävät sisustava kotejaan ja mökkeilevät perheineen Keski-Suomessa, on Mia ihan yllättäen palannut takaisin siihen parikymppisen elämään, jossa ei ole aikatauluja, velvollisuuksia tai juuri rahaakaan. Huonoina hetkinä tuntuu, ettei hän kahdessakymmenessä vuodessa ole saavuttanut yhtään mitään, hyvinä hetkinä tuntuu, että kaiken.

Mitä nelikymppinen perheetön nainen sitten voi tehdä? No ainakin matkustaa Karen Blixenin jalanjäljissä Afrikkaan ja Kilimanjarolle, parannella melankoliaansa Japanissa ja matkata samoja reittejä kuin 1800-luvun naistutkimusmatkailijat. Siellä kiotolaisella futonilla maatessaan Mian päässä on nimittäin syntynyt ajatus: mikä häntä estää ottamasta mallia niistä naisista, joita hän unettomina öinään on pohtinut, niistä naisista, jotka ottivat ja lähtivät?

Ja niin hän sitten ottaa käyttöön Karen Blixen -tilinsä, jolle on vuosien ajan kerännyt rahaa matkoihin, joille joko uskaltaisi tai ei uskaltaisi lähteä.

”Itken sitä etten osaa elää tätä elämää, että olen jotenkin sietämättömällä tavalla oman itseni vanki, etten jotenkin saa asioista kaikkea irti. Itken sitä, että tajuan vasta nyt, että tämä on viimeinen ilta savannilla, sivistyksen ulottumattomissa, tässä paikassa josta olen aina unelmoinut. Olisinko voinut käyttää sen paremmin? Ehkä en. Mutta sen tiedän, että kaksi viikkoa irti maailmasta panee ihmisen itsensä kanssa vastakkain, ja toisaalta kiinnittymään siihen ainoaan toiseen ihmiseen, jonka seurassa sattuu olemaan. 

    On viimeinen aamu. Katson sängystäni hyttysverkon läpi, miten aurinko valaisee viistosti Tarangiren vihreän akaasiasavannin. Ajattelen, etten hemmetti vieköön ole sellainen nainen kuin haluaisin, mutta eipä ollut Karenkaan.”

Naiset joita ajattelen öisin -kirjassa on paljon samaa kuin Kankimäen esikoisessa Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin: toisaalta tietokirja, toisaalta matkapäiväkirja, kirjeitä, listoja, rohkeutta hypätä, vaikka pelottaakin, vahvoja naisia, aavaa merta höyrylaivan kannelta katsottuna, kulttuurihistoriaa, elämää suurempia matkoja sekä ennen kaikkea aamuja, joina aurinko värjää savannin tulipunaiseksi. Siksi vähän harmittaakin, että ihan maagisen mukaansatempaavan Karen Blixen -osion jälkeen kirja jotenkin vähän latistuu. Yönaisia on vähän liikaa, maita liian monta, historian käänteitä turhan paljon silloin, kun olisi halunnut vain jäädä Karenin Afrikkaan jäljittämään leijonia. En voi olla ajattelematta, että vaikka kirjasta pidinkin, olisi se toiminut paremmin, jos tekstin kanssa olisi saanut jäädä pelkästään Tansanian savanneille.

”Yönaisteni neuvoja: 

    Ole rohkea. Ei haittaa, vaikka pelkäät.

    Pelaa niillä korteilla, jotka saat.

    Vaikka olisit sairas, voit silti elää täysillä.

    Jos menetät kaiken, ala kirjoittaa.”

Silti, jos Mia Kankimäen uutuutta pitäisi kuvata yhdellä sanalla, olisi se inspiroiva. Siksi on erityisen ihanaa, että kirja paljastui (ehkä hieman vinkattuna) yhdestä joulupakettistani ja voin palata siihen aina niinä hetkinä, kun tunnen kaipaavani vähän rohkaisua. Siellä ne nimittäin kuiskivat minullekin, kirjan yönaiset: Jos haluat huikean uran, tee se. Jos kohtaat hirvittäviä menetyksiä, jatka silti. Lähde. Lähde. Lähde. Kuvissa katso suoraan kameraan. Ole vilpitön, tyyni, itsevarma ja ihana. Afrikassa matkustaessasi naura koko ajan.