Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta.

"Kun mies tajusi, että kaikki oli käynyt mahdottomaksi ja että toiveista oli tullut valheita, hän kirjoitti viimeisen kirjeen. Se ei henkinytkään rakkautta vaan alakuloa. Tapahtunut oli hyväksyttävä. Vastedes hän vain odottaisi. Odottaisi rakastaan koko elämänsä. Vaikka tiesi hyvin, ettei tämä tulisi enää koskaan. Hän tiesi, ettei näkisi enää rakastettuaan, ei tapaisi enää rakastettuaan, ei kuulisi enää rakastettunsa ääntä. 

    Kun hän tajusi, että kaikki oli käynyt mahdottomaksi, hän kirjoitti viimeisen kirjeen.

    Rakkaani,

    tämä on viimeinen kirjeeni. Nämä ovat viimeiset sanani. 

    Kirjoitan sanoakseni jäähyväiset.

       Tämän jälkeen ei ole enää meitä.

       Rakastavaiset eroavat eivätkä tapaa enää. Näin rakkaustarinat päättyvät."

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta (La vérité sur l'affaire Harry Quebert, 2012. suom. Anna-Maija Viitanen)

Tammi, 809 sivua. 

Auroran pikkukaupunki New Hampshiressa oli Amerikkaa amerikkalaisimmillaan. Sen pääkadun varrella sijaitsevan elokuvateatterin ohjelmisto laahasi koko ajan muuta maata jäljessä, ja paikkakunnan perinteisen dinerin, Clark’sin, puupöydät olivat tahmeita rasvasta ja vaahterasiirapista. Aurora oli värikkäitä lautaseiniä, moitteettomasti leikattuja nurmikoita ja ulko-ovia, joita ei ikinä tarvinnut lukita. Kunnes tuli lauantai elokuun 30. päivä vuonna 1975.

Ensimmäisessä hätäpuhelussaan Deborah Cooper, paikallinen leskirouva, kertoo nähneensä metsässä tytön, jota jahtaa mies. Poliisien jo haravoidessa talon takaa alkavaa, valtavaa metsää Deborah Cooper soittaa hätänumeroon uudestaan, tällä kertaa ilmoittaakseen, että hänen vasta näkemänsä tyttö on tullut hänen luokseen turvaan. Lisävoimia hälytetään, mutta liian myöhään: Deborah Cooper löytyy kotoaan ammuttuna.

Side Creekin metsässä järjestetään välittömästi suuretsinnät, mutta Deborah Cooperin kuvailemasta tytöstä ei löydy muuta kuin tukku vaaleita hiuksia, verta ja muutama riekale punaista mekkoa. Melko pian selviää, että kadonnut tyttö on paikallisen pastorin tytär Nola Kellergan, viisitoista vuotta. Hän pursusi elämää ja unelmia, sanoivat kaikki kaupunkilaiset, kun joku pyysi heitä kertomaan Nolasta -  oikeastaan Nola oli maailma itsessään. Kolmen viikon kuluttua suuretsinnät lopetetaan tuloksettomina.

Kolmekymmentäkolme vuotta myöhemmin Harry Quebert tilaa puutarhafirman kaivamaan pihaansa hortensiapensasta varten. Nolan jäännökset sekä alkuperäiskäsikirjoitus Harry Quebertin läpimurtoromaanista Pahan juurilla löytyvät Harryn pihasta, siitä mihin hortensiat oli tarkoitus istuttaa.

Yhdessä yössä Harry Quebertista, koko valtakunnan sekä erityisesti Auroran pikkukaupungin rakastamasta menestyskirjailijasta, on tullut alhainen teinitytön surmaaja. Puhdistaakseen entisen opettajansa ja ystävänsä maineen Marcus Goldman, kirjailijantautiin ja tyhjän paperin kammoon sairastunut kirjailija, matkustaa Auroraan selvittämään, mitä todella tapahtui ja kirjoittamaan totuuden Harry Quebertin tapauksesta.

" - Marcus, tiedätkö mikä on ainoa tapa saada selville rakkautensa määrä?

  - En tiedä.

  - Se että menettää rakkaansa." 

Siinä on alku. Tai oikeastaan yksi monista. Totuus Harry Quebertin tapauksesta ei nimittäin ole pelkästään dekkari, vaan myös rakkausromaani, lukuromaani, kirja kirjan sisällä, tarina kirjoittamisesta itsestään sekä kertomus twinpeaksmaisesta amerikkalaiskaupungista, jossa kaikki ei olekaan niin idyllistä, kuin mitä ensisilmäyksellä saattaisi näyttää. Auroran pikkukaupungissa kaikki tuntevat toisensa läpikotaisin eikä mikään pysy naapureilta salassa - paitsi yksi teinitytön murha. Dicker johtaa lukijaa taitavasti harhaan, jakelee välillä vihjeitä anteliaasti ja päästään lukijan kehumaan omia salapoliisintaitojaan, ihan vaan vetääkseen seuraavassa luvussa maton jalkojen alta. Onneksi juuri niin hyvän dekkarin pitääkin toimia.

Totuus Harry Quebertin tapauksesta oli ollut lukulistallani jo vaikka kuinka kauan. Paras lukemani kirja, hehkutti paljon lukeva kaverini somessa jokin aika sitten ja samaa sanoi myös puolituttu, jonka kansaa ajauduin sattumalta puhumaan kirjoista ystävien tupareissa. Parhaaksi lukemakseni kirjaksi en Totuutta Harry Quebertin tapauksesta ehkä uskaltaisi julistaa, mutta varmasti yhdeksi parhaista tänä vuonna - ja ensimmäiseksi kahdeksansataasivuiseksi tiiliskiveksi, jonka käytännössä ahmaisin. 

"Kirjan hyvyyttä ei voi arvioida viimeisten sanojen perusteella vaan mittana on kaikkien siihen sisältyvien sanojen yhteisvaikutus. Noin puoli sekuntia sen jälkeen kun kirja on päättynyt, kun viimeinenkin sana on luettu, täytyy lukijan kokea väkevä tunne, joka sulkee pois kaiken muun, niin että hän ajattelee vain lukemaansa, katselee kantta ja hymyilee hiukan haikeasti, koska hänen tulee ikävä kirjan henkilöitä. Hyvä kirja on sellainen jonka ei olisi suonut päättyvän."

Hyvä kirja on sellainen, jonka jälkeen ei voikaan heti aloittaa seuraavaa, vaikka niitä on yöpöydällä iso pino odottamassa - ihan koska vielä ei henno jättää hyvästejä. Ja sitten hyvä kirja on sellainen, josta haluaisi heti kirjoittaa jotain, muttei kuitenkaan pysty, sillä tietää, etteivät mitkään sanat kuitenkaan tee oikeutta kokemukselle. Siksi sanon vain: lukekaa tämä. Sivuja on kahdeksansataa ja sanoja moninkertaisesti, mutta niiden yhteisvaikutuksena syntyy jotain sellaista, että se varmasti kannattaa.