Kristina Ohlsson: Sairaat sielut.

”Lukas asettui takapihan puoleiselle terassille. Ilman kirjaa, istuutumatta lepotuoliin. Tunne siitä, että häntä tarkkailtiin, kasvoi varmuudeksi. 

    Jossain tuolla oli joku, joka piti häntä jatkuvasti silmällä.

    Valvoi hänen jokaista askeltaan.

    Lukas värähti. Hän ei tiennyt, kumpi olisi pahempaa.

    Se että joku seurasi häntä aikomuksenaan vahingoittaa häntä.

    Vai se että joku seurasi häntä koska tiesi, millaisiin tekoihin hän kykeni.”

Kristina Ohlsson: Sairaat sielut. (Sjuka själar, 2016. suom. Outi Menna)

WSOY, 395 sivua.


Vähän ennen ylioppilaskirjoituksia, yhtenä ihan tavallisena koulupäivänä, Lukas astuu ulos koulun pääovista, kävelee portaat alas ja huikkaa ystävilleen tulevansa kahvilaan ihan kohta, kunhan on ensin hoitanut yhden jutun. Kolmen viikon kuluttua tästä Lukas löydetään paikallisesta leikkipuistosta, rajusti pahoinpideltynä, juuri ja juuri hengissä.

Pihalla palava puu sekä talon eteen piirretty risti - samat symbolit yhdistävät Lukaksen katoamisen kahteen muuhun katoamiseen Kristianstadin pikkukaupungissa. Lukas on kuitenkin kolmesta kadonneesta ainoa, joka palasi, ja rikoksen ratkaisu löytyy hänen mielestään.

Kymmenen vuoden jälkeen Lukas palaa takaisin kotikaupunkiinsa, jossa tuntee kaupunkilaisten, entisten ystäviensä, katseiden porautuvaa selkäänsä. Onko Lukaksen muistinmenetys pelkkää teatteria ja onko hän enemmin syyllinen kuin uhri, heidän silmänsä kysyvät. Samaan aikaan Lukaksen kanssa kaupunkiin palaa myös Lukaksen vanha ystävä David puolisonsa Annan kanssa. He ovat ostaneet kaupungin vanhan pappilan ajatuksenaan remontoida siitä itselleen koti, mutta uutta alkua varjostavat talossa tapahtuvat oudot asiat. Ihan kuin joku liikkuisi talossa, siirtelisi tavaroita, hihittäisi vaimeasti pimeydessä.

Ja sitten myös yksi pappilan pihan puista syttyy palamaan.

”Hämärä muistikuva yritti pyrkiä Annan mieleen. Kaaos, se oli kaikki mitä hän muisti. Käsi, joka -hakkasi suljettua ovea, ja ääni, joka huusi anovasti.

    - Heidi, lopeta. Ole kiltti ja lopeta.

    Anna kömpi peiton alle.

    Heidi en ole minä, hän ajatteli.”

Niin kuin jo Syntitaakka-kirjasta kirjoittaessani totesin, Kristina Ohlssonin kirjoissa kiteytyy kaikki se, miksi rakastan jännityskirjallisuutta ja ajaudun suosikkikirjailijoideni uutuuksia odotellessani lukemaan myös niitä keskinkertaisia tusinadekkareita; kirja ikään kuin imaisee mukaansa. Ihan niin kuin Ohlssonin Fredrika Bergman  -kirjat myös Sairaat sielut on taitavasti kirjoitettu laatujännäri, joka osaa väistellä kaikki yleisimmät dekkarikliseet ja toisaalta osaa olla koukuttava ja yllättävä ilman, että varsinaisesti kuitenkaan keksii mitään täysin uutta. Lopulta luin koko neljäsataasivuisen kirjan kolmessa illassa - ihan vain koska tekstiä ei voinut laskea käsistä.

Ennen Sairaita sieluja Kristina Ohlsson on kirjoittanut kuusi Fredrika Bergman -jännäriä sekä kaksiosaisen Martin Benner -dekkarisarjan. Vaikka Fredrikaa yhä vähän kaipaankin, toimii Ohlssonin tyyli silti jopa paremmin nyt, kun poliisien ja tukijoiden yksityiselämien tai menneisyyden haamujen sijaan voi keskittyä ihan pelkästään siihen, mikä lopulta rakentaa hyvän, hyytävän jännitystarinan.

”Asia sai jäädä sikseen, kunnes koitti päivä jolloin hän näki taivaalla levottomana lentelevän mustan lintuparven. Silloin hän tiesi olleensa väärässä.

    Työtoverit olivat olleet oikeassa - mitään ei ollut tapahtunut.

    Vielä.

    Mutta tulisi tapahtumaan.

    Pian.”