Adele Parks: Päästin hänet sisään.

"Abigail tunsi itsensä petetyksi. 

     Rob oli vienyt häneltä kaiken. Omanarvontunnon, nuoruuden, mahdollisuuden, ajan.

    Rob, ja se nainen. Abi ei sulattaisi sitä noin vain. Hän tasaisi puntit. Hänelle oltiin velkaa. Ja hän perisi sen."

Adele Parks: Päästin hänet sisään (I invited her in, 2018. suom. Pirjo Lintuniemi)

Harper Collins, 446 sivua.

On ihan tavallinen maanantaiaamu, se sellainen, jona astinapesukone pursuaa edellisillan likaisia astiota, kun Melanie Harrison löytää sähköpostistaan viestin, joka on otsikoitu Siitä on liian kauan. Abigail Curtiz, lukee lähettäjän kohdalla. Melanie maistelee varovasti nimeä, jonka aikoinaan lausui usein ja mielellään mutta jonka seitsemäntoista vuotta sitten päätti unohtaa. Oli pakko. Hetken epäröityään Melanie naputtelee vastauksensa.

Vain muutama päivä ensimmäisestä sähköpostista Abigail hyökyy takaisin Melanien elämään kuin pyörremyrsky. Abigail on kuuluisa, kaunis, valloittava ja kaiken alleen peittävä, ja yhtäkkiä Melanien oma elämä vähän väsähtäneenä ja vuosien kuluessa sieltä sun täältä pyöristyneenä perheenäitinä, lähiövaimona ja vaatekaupan apulaismyymäläpäällikkönä alkaa tuntua nuhjuiselta ja tylsältä. 

Mutta sitten on taas Abi ja Mel, ihan niin kuin seitsemäntoista vuotta aiemminkin: on pöytään kannettua kuohuvaa, keskellä päivää sekoitettua drinkkejä ja pikkutunneille venyviä keskusteluja, pieniä ylellisyyksiä ja keittiönpöydän ääressä puituja miesjuttuja. Vuosien tauon jälkeen Mel tuntee jälleen heränneensä eloon - sisällä tuntuu taas se sama kupliva tunne, jonka vain Abin ystäväksi pääseminen voi saada aikaan. Mutta kuulumisten vaihtamisen ohella Abilla on myös toinen suunnitelma, ja sen suunnitelman on tarkoitus tuhota Melanien koko elämä.

"Melanie piti kaikkea itsestäänselvyytenä. Hän ei nähnyt sitä kauniina sinfoniana, jonka Abigail havaitsi. Mel huokaisi kärsimättömästi, kun tytöt eivät osanneet päättää, halusivatko he letit vai poninhännän. Joskus, kun tytöt kiipesivät hänen syliinsä, hän valitti, että hänen selkäänsä tai jalkojaan särki, koska hän oli seissyt kaupassa koko päivän. Hän huusi tytöille, jos nämä jättivät lelunsa levälleen. Hän ei ymmärtänyt, millainen etuoikeus oli olla äiti. Toisinaan Abi ajatteli, ettei Mel ansainnut kaikkea, mitä tällä oli, kaikkea, mitä tämä piti itsestäänselvyytenä. 

     Kaikilla perheenjäsenillä oli salaisuuksia. Abigail ei pitänyt salaisuuksista. Päinvastoin hän inhosi niitä. Perheillä ei pitäisi olla salaisuuksia. Ne olivat pieniä säröjä, halkeamia, joista paisui lopulta isoja, ammottavia haavoja."

Päästin hänet sisään -kirjan teemoja ovat mustasukkaisuus ja kateus sekä kosto, joka lopulta peittää alleen kaiken muun.

Päästin hänet sisään on brittiläisen bestseller-kirjailija Adele Parksin kahdeksastoista romaani - ja sen tosiaan huomaa: kirja on viimeisen päälle hiottu, rakennettu ja viimeistelty. Toisaalta se on myös kirjan heikkous, sillä Adele Parks kulkee niin tunnollisesti vanhoja, perinteisiä polkuja, ettei Päästin hänet sisään osaa oikein enää yllättää, edes loppuratkaisunsa kanssa. Kirja on oikeastaan niin klassinen ihanhyväkirja, että siitä on todella vaikea saada kirjoitettua yhtään mitään; periaatteessa kaikki toimii niin kuin pitääkin, mutta silti tai juuri siksi lopputulos on turhan hajuton ja mauton.

Päästin hänet sisään jatkaa silti varmasti Adele Parksin bestseller-sarjaa - juuri näillä kirjoillahan kaupat hyllynsä nykyään täyttävät.

"Abi oli raivoissaan. Hän kihisi silkasta suuttumuksesta. Hän ei voinut kohdistaa sitä mihinkään. Ei lievittää sitä. Rob kieltäytyi kuuntelemasta häntä. Hän ei voinut puhua kenellekään. Ystävilleen, äidilleen, Melille. Se oli liian nöyryyttävää. Niin raivo singahteli ympäriinsä hänen sisällään, kimmahteli sydämestä, ponnahteli tärkeiden elinten ympärillä, virtasi suonia ja valtimoita pitkin aivoihin. Raivo voimistui, moninkertaistui. Se jäyti häntä sisältä, vaikka ulospäin hänen piti hymyillä."