perjantai 16. elokuuta 2019

Claire Mackintosh: Anna minun olla.

”Suhteemme oli nuori: pelkkä kipinä, joka oli yhtä helppo tukahduttaa kuin saada leimahtamaan liekkiin. En olisi mitenkään voinut silloin tietää, että lakkaisit rakastamasta minua ja että minä lakkaisin rakastamasta sinua. En voinut mitään sille, että katseesi intensiivisyys ja tunteittesi syvyys imartelivat minua.
     Olit valmis kuolemaan minun vuokseni, ja sillä hetkellä ajattelin, että minäkin voisin kuolla sinun vuoksesi.
     En vain tullut koskaan ajatelleeksi, että kummankaan meistä tarvitsisi oikeasti tehdä sitä.”


Claire Mackintosh: Anna minun olla (Let me lie, 2018. suom. Päivi Pouttu-Deliere)
Gummerus, 437 sivua.


On kulunut vuosi siitä, kun Anna menetti viimeisenkin vanhempansa: hänen äitinsä heittäytyi Beachy Headin itsemurhapaikan jyrkänteeltä mereen, ihan niin kuin Annan isä seitsemän kuukautta aiemmin. Kuluneen vuoden Anna on yrittänyt kasata elämäänsä kokoon ja saada jotain selvyyttä siihen, miten hänen vanhempansa, joista kumpikaan ei ollut masentunut, ahdistunut tai itsetuhoinen, päätyivät kalliolle odottamaan nousuvettä taskut täynnä kiviä. Suru on monimutkaista: joinain päivinä Annan täyttää lamaannus, joka kaataa hänet sänkyyn peiton alle, joinain päivinä puhdas viha. Yli kahdenkymmenen vuoden avioliiton jälkeen molempien vanhempien itsemurha tuntuu yhä käsittämättömältä.

Sitten äidin kuoleman vuosipäivänä postiluukusta kolahtaa kortti. Kuvassa tanssivat kirkkaat värit, pinkit ruusut limittyvät keskenään ja kortin keskellä on kaksi toisiinsa kilahtavaa sampanjalasia. Onnellista vuosipäivää, ilkkuu kortti, ja kääntöpuolella, koneella kirjoitettuna lukee Itsemurhako? Mieti vähän.

Nimetön viesti on Annalle viimeinen todiste: aivan kuin hän oli epäillytkin, eivät hänen vanhempansa suinkaan tehneet itsemurhaa vaan heidät murhattiin. Anna päätyy kortin kanssa jo eläkkeelle jääneen rikosetsivä Murray Mackenzien puheille, joka kiinnostuu tapauksesta, jonka kollegat ovat haudanneet selvitettynä mielenkiintoisimpien tapausten alle. Murray aloittaa tutkimuksen kaikessa hiljaisuudessa uudestaan, vaikka myös hänen omassa elämässään kuohuu: rajatilapersoonallisuushäiriöstä kärsivällä vaimolla Sarahilla on välillä huonoja päiviä ja välillä sellaisia päiviä, joina tekisi mieli työntää pää uuniin tai viiltää ranteet auki.

Sitten Annan portailta löytyy seuraava viesti, tapettu kaniini, ja alkaa olla selvää, että nyt jos koskaan Murrayn apua kaivataan mitä pikimmin.

Poliisin mukaan se oli itsemurha. Annan mukaan se oli murha. Mutta kumpikin heistä oli väärässä.

”Ajan samalle parkkipaikalle, jonne äiti ja isä olivat jättäneet autonsa. Täällä minun ei tarvitse etsiä aaveita, niitä on kaikkialla. He kulkivat näitä polkuja ja ohittivat samoja kylttejä.
     Kävin täällä viimeksi äidin syntymäpäivänä, sillä tunsin olevani lähempänä häntä täällä kuin siinä hautausmaan kulmauksessa, jossa kaksi pientä laattaa muistuttavat vanhempieni kuolemasta. Rantakalliot näyttävät samalta, mutta mielessäni pyörivät kysymykset ovat muuttuneet. En enää mieti ’miksi’ vaan ’kuka’. Kenen kanssa äiti oli sinä päivänä? Mitä isä teki täällä?
     Itsemurhako? Mieti vähän.

Kun olin lukenut kirjaa vähän yli puolen välin, kysyi entinen työkaverini Facebookissa, kannattaisiko kirjaan tarttua. Vastasin, että kirja oli aika perus, toki ihan hyvää kesäviihdettä mutta ei juuri mitään uutta verrattuna niihin kymmeniin muihin uutuusdekkareihin, joita kirjakauppojen hyllyt nykyään pullistelevat. Ja niin se olikin - siinä vaiheessa. Claire Macintosh onnistuu kuitenkin yllättämään lukijan ihan totaalisesti ei pelkästään loppuratkaisullaan vaan myös sillä, ettei kaikki - tai mikään - lopulta ollutkaan sitä, miltä aluksi näytti. Kirjan loputtua selailen sivuja taaksepäin, näen selvästi kaikki minulle annetut vihjeet sekä sen, kuinka luin ne kuitenkin ihan väärin. Se toki oli tarkoituskin: ratkaistaksesi rikoksen sinun täytyy unohtaa stereotypiat ja ennakko-odotukset.

Silti siinä missä esimerkiksi alkuvuodesta lukemani Totuus Harry Quebertin tapauksesta tuli uniin ja jäi mieleen, en luultavasti muista Claire Macintoshin uusinta enää parin kuukauden päästä. Toisaalta ei ehkä tarvitsekaan. Reiluksi viikoksi kirja tarjosi kuitenkin sopivasti viihdettä, jännitystä ja lopussa täydellisen huijauksen - ihan niin kuin sen oli tarkoituskin.

Olisi pitänyt muistaa, ettei koskaan voi tietää - kirjassa tai elämässä - mitä suljettujen ovien takana tapahtuu.

”Sanotaan, että raha on kaiken pahan alku.
     Syy kaikkiin rikoksiin.
    Kaltaisiani on muitakin - on muitakin, jotka harhailevat maailmalla eläen elämäänsä vain puolittain - ja kaikki ovat joutuneet tähän tilanteeseen rahan takia.
     Joko heillä ei ollut rahaa tai sitten sitä oli liikaa.
     He halusivat jonkun toisen rahoja tai joku halusi heidän rahojaan.
     Mitä siitä seurasi?
     Heiltä vietiin elämä.
     Mutta se ei pääty tähän.”

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti