”Nykyään, kun elämäni on muuttunut täysin, käy joskus niin, että kun muistelen entisiä aikoja, huomaan ajattelevani: eihän se nyt niin kamalaa ollut. Mutta on myös niitä odottamattomia hetkiä, kun kävelen pitkin aurinkoista jalkakäytävää tai katson miten puunlatva taipuu tuulessa, tai näen marraskuisen taivaan matalalla East Riverin yllä, kun tulen niin tietoiseksi pimeydestä, että suustani on karata uikahdus ja minun täytyy pujahtaa lämpimään vaatekauppaan juttelemaan jonkun ventovieraan ihmisen kanssa vasta saapuneista villapuseroista. Sillä lailla useimmat meistä varmaan selviävät elämästä, puolittain tietoisina, puolittain epätietoisina, väistellen väläyksiä muistoista, jotka eivät voi olla totta. Mutta kun näen muiden kävelevän tyytyväisinä kadulla, aivan kuin kauhu ei koskaan vastaisi heitä, tajuan, etten tiedä, millaista muilla on. Elämä on enimmäkseen arvuuttelua.”
Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton (My name is Lucy Barton, 2016. suom. Kristiina Rikman)
Tammi, 164 sivua.
Alun perin Lucy Barton kirjoittautuu sisään sairaalaan umpilisäkkeen poistoa varten. Pieni rutiinitoimenpide venyy kuitenkin ensin päiviksi ja sitten viikoiksi eivätkä lääkärit tunnu mitenkään löytävän syytä Lucyn kuumeelle tai saavan selville, mikä leikkauksessa olisi mennyt vikaan. Koska Lucyn mies vihaa sairaaloita ja on muutenkin kiireinen töiden, kodin ja heidän kahden pienen tyttärensä kanssa, makaa Lucy suurimman osan ajastaan yksin sairaalasängyssään yksityishuoneensa ikkunasta ulos tuijottaen ja hoitajien pikaisia käyntejä odottaen.
Kunnes kolme viikkoa sairaalassa oltuaan Lucy havahtuu yllättäen siihen, että hänen äitinsä istuu tuolissa sängyn jalkopäässä.
Äidin ja tyttären välillä on paljon asioita, joista ei voi ääneen puhua. Kaikista vaikeinta on puhua itsestään ja naisten yhteisestä menneisyydestä - siitä josta on vaiettu vuosia. Siksi äiti kertoo Lucylle pieniä tarinoita, näennäisen jokapäiväisiä kuulumisia kotoa Amgashista sekä juttuja naapureista ja pikkukaupungin asukkaista, ihmisistä jotka he ovat joskus tunteneet. Tyhjänpäiväisistä juoruista rakentuu kuitenkin kuva elämästä, joka on edelleen liian vaikea kohdata.
”Olen tavannut paljon ihmisiä, jopa Keskilännen väkeä, jotka vakuuttavat minulle, ettei maissin kasvamista voi kuulla, mutta he ovat väärässä. Ei minun sydämeni särkymistäkään voi kuulla, kyllähän minä sen ymmärrän, mutta minusta ne äänet, maissin kasvaminen ja sydämen särkyminen, kuuluvat erottamattomasti yhteen.”
Ensivilkaisulta Nimeni on Lucy Barton vaikuttaa kirjalta, jossa ei tapahdu kovinkaan paljoa. Äidin tarinoissa kuuluu kuitenkin myös Lucyn oma lapsuus äärimmäisessä köyhyydessä maissipeltojen keskellä sekä kaltoinkohtelu ja syrjintä, jonka kohteeksi perheen lapset joutuivat. Lucy itse on uskomattoman hauras ja haavoittuva ja kantaa mukanaan lapsuuttaan: vuosiin hän ei ole enää kyennyt palaamaan Amgashiin ja taloon, josta kerran lähti, edes pitämään yhteyttä perheeseensä.
Nimeni on Lucy Barton kuvaa myös viiltävästi äidin ja tyttären suhdetta. On asioita, joista ei saa puhua ja tunteita, joita ei saa näyttää. Silti äidin ja tyttären välillä vallitsee tiivis yhteys, jonka voi aistia äidin myös äidin ilmeettömyydessä ja hiljaisuudessa, siinä miten hän matkustaa elämänsä ensimmäistä kertaa lentokoneella, suunnistaa yksin läpi Manhattanin ja nukkuu viisi yötä tyttärensä sairaalasängyn jalkopäähän asetetulla tuolilla. Minä pärjään vähällä unella, äiti sanoo varavuoteesta kieltäytyessään. Jos ei osaa sanoa rakastavansa, voi sanoa edes sen.
Äitien kuuluu suojella lapsiaan, sanoo äiti myös. Siinä tehtävässä epäonnistuminen näkyy vielä sukupolvienkin päästä.
Siinä missä Elizabeth Stroutin toinen teos, novellikokoelma Kaikki on mahdollista, toimii hyvin myös itsenäisenä teoksena, tuntuu kaksiosaisen sarjan aloittava Nimeni on Lucy Barton kaipaavan jatko-osaa avautuakseen. Ilman novellikokoelmaa Lucy Barton on enimmäkseen yksittäisiä tarinoita ja pieniä muistoja, joita kyllä raotetaan mutta joiden kursiminen yhteen jää lukijan tehtäväksi. Sen kaikkein tärkeimmän lukija joutuu poimimaan rivien välistä: vaikeimmista, synkimmistä asioista ei aina uskalla puhua edes sivulauseissa.
”Tämä on rakkaustarina. Tämä on tarina miehestä, joka on kärsinyt jokaisena elämänsä päivänä siitä, mitä tuli tehneeksi sodassa. Tämä on tarina vaimosta, joka pysyy miehensä rinnalla, koska useimmat sen sukupolven naiset pysyivät, ja hän tulee tyttärensä sairaalavuoteen äärelle ja puhuu pakonomaisesti siitä, miten kaikkien avioliitot rakoilevat, eikä hän edes tajua sitä, ei hän tiedä mitä tekee. Tämä on tarina äidistä, joka rakastaa tytärtään. Epätäydellisesti. Kukapa meistä täydellisesti rakastaisikaan?”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti