Jennifer Egan: Aika suuri hämäys.

”Sä et sano siihen mitään, pelkkä veden polkeminen ja hengittäminen vie kaikki voimasi. Hiljalleen kylmä vesi alkaa tuntua melkein trooppisen lämpimältä ihoa vasten. Ulvonta korvissasi vaimenee, ja sä voit taas hengittää. Sä katselet ympärillesi ja häkellyt vesimassojen myyttistä kauneutta. Kaukainen hinaaja kumihuulet törröllä. Vapaudenpatsas. Renkaiden jylinä Brooklyn Bridgen kumoon kaadetulla valtavalla harpulla. Kirkonkellot soivat verkkaan ja epävireisesti kuin äidin kuistille ripustama tuulikello.”

Jennifer Egan: Aika suuri hämäys (A Visit from The Goon Squad, 2010. suom. Heikki Karjalainen)

Tammi, 412 sivua.

Viidet avaimet, neljättoista aurinkolasit, kaksikymmentäkahdeksan palaa saippuaa, lapsen raidallinen huivi  ja juustoraastin - muun muassa ne kaikki Sasha on viimeisen vuoden aikana näpistänyt. Terapeuttinsa Cozin kanssa Sasha on nimennyt ongelmansa henkilökohtaiseksi haasteeksi, josta on tarkoitus parantua. Sasha on kolmekymmentäviisi - huolimatta siitä, että kaikissa nettideittiprofiileissaan hän kertoo iäkseen kaksikymmentäkahdeksan - ja asuu edelleen asunnossa, joka jo kuusi vuotta aiemmin oli tuntunut vain välietapilta matkalla johonkin parempaan paikkaan. Mutta sellainen on New York.

Jennifer Eganin Pulizer-voittaja Aika suuri hämäys on Sashan tarina. Tai sitten Bennien, Sashan pomon, joka kaipaa kadonnutta nuoruuttaan ja sirottelee kahvinsa kultahippuja hoitaakseen impotenssiaan. Tai oikeastaan ennemminkin tarina Napolin nuhjuisesta alamaailmasta, San Franciscon punk-piireistä, musiikkibisneksestä, pojasta jonka East Riverin virtaus vei mukanaan, kysymyksestä, joka esitettiin vuosia sitten Afrikassa illalla savanniretken jälkeen huoneessa numero 3. Tai toisaalta ei sittenkään: Aika suuri hämäys onkin oikeastaan vain Allisonin powerpoint-päiväkirja Rock and rollin suurista tauoista. Siinä missä Semisonicin Closing timen tauko humisee, on Four Topsin Bernadetten tauko enemmän rahinaa.

Aika suuressa hämäyksessä jokainen luku on oma tarinansa, muttei kirjaa voi silti lukea novellikokoelmanakaan. Kerronta muuttuu siinä missä aika, paikka ja kertojakin - jokainen kertoo tarinansa omalla kielellään. Tarkkuutta teksti silti vaatii: aina ei ole ihan helppo nähdä, mitkä ja miten sattumat liittyvät toisiinsa. Silti kaikkia tarinoita ja tapahtumia tuntuu yhdistävän jonkinlainen sama suru. Lopulta elämästä jää käteen hyvin vähän.

”Hän ja Coz tekivät yhteistyötä, he kirjoittivat tarinaa, jonka loppu oli sovittu jo etukäteen: hän paranisi. Hän lopettaisi varastamisen ja alkaisi taas välittää kaikesta siitä, mikä oli aiemmin ollut hänelle tärkeää: musiikista, ystävistä joita oli saanut tullessaan New Yorkiin, tavoitteistaan jotka oli aina ennen muuttaessaan uuteen kämppään kirjoittanut isolle paperiarkille ja kiinnittänyt seinälle: 

     Ryhdy bändin manageriksi

     Seuraa uutisia

     Opettele japania

     Harjoittele harpunsoitto.”

Joillekin, useimmille, kirjoille on se jokin oikea aika ja paikka, jolloin ne on luettava, jotta ne tuntuvat oikealta. Siksi en ole uskaltanut enää palata teiniaikojen suosikkeihini kuten Anne Riceen; en vain yksinkertaisesti halua riskeerata, että kirjat eivät enää nostaisi niitä tunteita mitä joskus vuosia sitten, ja kadottaisin muiston, joka minulla lukukokemuksesta on. On aikoja, jolloin Juha Itkonen toimii ja aikoja, joina ei, enkä voisi kuvitellakaan tarttuvani Anna Gavaldaan, jos kaipaisin jotain kevyttä ja nopeaa, johon ei juuri tarvitse upota.

Aika suureen hämäykseen tarttuessani olin stressaantuneempi kuin pitkiin aikoihin: yhtäkkiä piti muuttaa koko työnkuva ihan täysin, järjestää oppilaille etäopetus, vastata päivittäin lähes sataan hätääntyneeseen ja epätietoisena viestiin, opetella käyttämään uusia alustoja ja opettaa ne lennosta myös sadalleviidellekymmenelle muulle, organisoida myös oman tokaluokkalaisen kotikoulua nelivuotiaan pyöriessä mukana menossa ja pelätä samalla, palautuuko elämä koskaan enää tavalliseksi. Iltaisin, kun hälinä hetkeksi hiljeni, yritin selvittää kirjaa, josta osa olisi pitänyt lukea rivien välistä ja ilman, että samalla olisin pohtinut, kuinka selvitä huomisen töistä. Tarinan luettuani selailin sivuja taaksepäin, luin uudelleen kohdan sieltä, toisen täältä ja keräsin talteen niitä palasia, joita en lukiessani ollut tajunnut poimia. Harmitti, sillä käsissäni oli jotain, mitä en ihan ollut osannut tavoittaa. Kirja oli oikea, mutta minä ihan väärä.

Aika suuri hämäys on kirja ajasta - siitä hämäyksistä suurimmasta -, toisiinsa lomittuvista elämistä ja ihmisistä. Kirjan näennäisesti erilliset tarinat muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden, mutta osa langoista jää lukijan solmittaviksi. Mutta jos jollekin pitäisi selittää kirjan juoni lyhyesti muutamalla lauseella, olisi se aivan mahdotonta. Oli kymmeniä ihmisiä, tapahtumia, joista muodostui elämä ja kohtaamisia, joista tuli merkityksellisiä vasta paljon myöhemmin, sanoisin.

Ja niinhän se on ihan oikeastikin.

”Kaikki on ennallaan, uima-allas Portugalista tuotuine sinisine ja keltaisine kaakeleineen, mustaa kiviseinää alas soliseva vesi. Talo oli samanlainen kuin ennenkin, paitsi hiljainen. Hiljaisuus tuntuu luonnottomalta. Hermokaasu? Yliannostus? Ratsia? Mietin erilaisia selityksiä kulkiessamme kokolattiamatolla sisäkön perässä läpi kaarevan talon, jonka jokaisesta ikkunasta näkyy kimaltelevalle uima-altaalle. Mikä on voinut lopettaa päättymättömät juhlat?

     Mutta mistään sellaisesta ei tietenkään ole kyse. On vain kulunut kaksikymmentä vuotta.”