”Tyttöraasut. Maailma lihottaa heidät lupauksilla rakkaudesta. Miten kovasti he sitä kaipaavatkaan ja miten vähän heistä suurin osa sitä koskaan saa. Siirappisia popkappaleita, leninkejä joiden esittelyihin katalogeissa sisällytetään sellaisia sanoja kuin ”auringonlasku” ja ”Pariisi”. Sitten heidän unelmansa riistetään väkivaltaisella voimalla: farkunnapit revitään auki, kukaan ei edes vilkaise, jos mies huutaa tyttöystävälleen bussissa.”
Emma Cline: Tytöt (The Girls, 2016. suom. Kaijamari Sivill)Otava, 304 sivua.
Olohuoneen seinässä oli sydänkuvio, joka oli piirretty yhden uhrin, nuoren äidin, vereen kastetun pyyhkeen kulmalla. Huhut saatananpalvonnasta, mystisistä merkityksistä, mustista messuista sekä tuomiopäivän symboleista lähtivät heti liikkeelle. Se oli helpompaa kuin uskoa itse totuus: seinässä oli pelkkä sydän, jollaisia rakastuneet tytöt piirtelevät päiväkirjoihinsa. Ja tyttöjään he kaikki olivat vasta olleet.
Kesällä 1969 neljätoistavuotias kiltti perhetyttö Evie kaipaa elämäänsä jotain uutta, jotain jännittävää - kesä ennen sisäoppilaitokseen lähtemistä tuntuu ikään kuin välitilalta, pelkältä odotukselta. Ehkä juuri siksi Evie ajautuu karismaattisen Russelin johtaman hippikultin jäseneksi, yhdeksi Russelin tytöistä ja asumaan lahkon kommuuniin rapistuvalle maatilalle. Evie kipuilee omaa kasvuaan, vanhempiensa eroa, äitinsä epätoivoista rakkauden kaipuuta sekä ystävyyttä, josta tuntuu kasvaneen yli, ja pääsy Suzannen ja muiden Russelin tyttöjen joukkoon tuntuu avaavan oven täysin uuteen maailmaan.
Vaikka varoitusmerkit olivat näkyvissä heti ensimmäisenä iltana, saa Suzannea ympäröivä mystinen aura Evien unohtamaan kaiken oppimansa, katsomaan tuttua kotikatua bussin ikkunasta tuntematta enää mitään. Huumeet sekä suitsuke, jota toisinaan poltettiin, teki kaikki uneliaiksi, auringonpolttamat lapset likaisissa vaatteissaan olivat kaikkien eivätkä kenenkään, pitkät hameenhelmat hulmusivat tuulessa niin kuin hiuksetkin eikä rakkaudessa ollut kyse omistamisesta, sillä sydän ei omista mitään. Ensimmäisenä iltana poltettiin juhlan kunniaksi auto, oli kesäpäivänseisaus vaikkei ollutkaan, ja tuntuu, kuin Russel olisi odottanut juuri häntä. Silti kaiken tarkoitus Evielle tuntuu olevan Suzanne, jonka pelkkä olemus saa Evien seuraamaan, tekemään mitä tahansa.
Vielä aikuisenakaan Evie ei lopulta osaa selittää, mitä oikein tapahtui.
”En sanonut toivovani, etten olisi koskaan tavannut Suzannea. Toivovani että olisin pysynyt turvallisesti Petaluman kuivilla kukkuloilla omassa huoneessani, jonka kirjahylly oli täpötäynnä kultaselkäisiä lapsuuden suosikkikirjoja. Sillä sitä minä toivoin. Mutta joinain iltoina, kun en saanut unta, kuorin omenaa hitaasti tiskialtaan ääressä ja annoin kuorensuikaleen venyä kiiltävän veitsenterällä alla. Ympärillä pimeä talo. Toisinaan tunne ei ollut katumusta. Se oli ikävöintiä.”
Vaikka Tytöt on puhtaasti fiktiivinen kirja, on sen tarinasta luettavissa selkeästi Charles Mansonin ja hänen perheensä tarina. Sen sijaan, että keskittyisi lahkon toiminnalla, Russelin hahmolla ja etenkin murhalla mässäilyyn, Clinen kirjan varsinainen aihe on kuitenkin ennen kaikkea tyttöys, sen ihana viattomuus, uskomaton vaikeus ja lopulta naiseksi kasvaminen. Oikeastaan jo heti alussa muistaa: juuri tätä se oli, juuri tätä. Vaikka aika ja paikka ovatkin toisenlaiset, on tyttöydessä jotain universaalia, jotain höyhenenkevyttä ja samalla raskasta, vaikeaa ja uskomattoman epävarmaa ja silti eteerisen kaunista - ja kaiken tämän Emma Cline on onnistunut vangitsemaan kieleensä ja sanavalintoihinsa. Useamman kerran käännän myös esille kirjan kannen ja jään katselemaan sitä. Siitäkin - auringon valottamasta kulmasta, pois päin käännetystä katseesta, selän taakse ristityistä käsistä - tunnen löytäväni jotain tuttua, unohdettua.
Niitä, jotka haluavat rakkautta kaikkein eniten, on myös helpointa satuttaa pahiten.
”Tietenkään tytöt eivät lähteneet ranchilta: ihminen kykenee kestämään kaikenlaista. Minulta murtui ranne yhdeksänvuotiaana kun putosin keinusta. Järkyttävä rasahdus, silmissä musteni kivusta. Mutta silloinkin, vaikka ranteeseen turposi rengas pakkautunutta verta, väitin, ettei minulla ollut mitään hätää, ettei minuun sattunut, ja äiti ja isä uskoivat kunnes lääkäri nätti heille röntgenkuvan, jossa luut olivat poikki.”
Tytöt on Emma Clinen esikoisteos, jonka jokainen sivu hohkaa Kalifornian auringonpaistetta. Jos kirjaa pitäisi jotenkin kuvailla, voisi sitä sanoa hauraan kauniiksi. Tytöt on kuin kansien väliin sujautettuna se loputtomalta ja loppuelämän ensimmäiseltä tuntunut kesä, jona aurinko paahtoi asfalttiin, unelmat tuntuivat pakahduttavan koko sydämen ja päiväkirjan sivuille kirjoitettiin öisin se, minkä niin kovasti toivoi tapahtuvaksi.
”Ei heidän paljon tarvinnut vajota - minä tiesin, että tyttönä eläminen tässä maailmassa vammauttaa kyvyn uskoa itseensä. Tunteisiin ei ollut mitään luottamista, ne olivat ouija-laudalta noukittua valheellista pötyä.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti